perjantai 17. marraskuuta 2017

Kuolemisia.

Ystäväni Johannes Roviomaa kirjoitti tämän hienon jutun surusta ja siihen liittyvistä tabuista. Se on kaunis ja täynnä asiaa, jonka allekirjoitan suoraan omasta kokemuksestani. Tehdessäni nuoriso- ja sosiaalityötä törmäsin tämän tästä siihen, miten auttamattoman kyvyttömiä suuri osa työtä tekevistä aikuisista oli kohtaamaan ja käsittelemään nuoria, joilla oli taustalla traumaattinen kokemus, tai jotka olivat keskimääräistä ahdistuneempia syystä tai toisesta. Monesti ongelmia väheksyttiin tai sivuutettiin kokonaan, useimmiten ahdistunutta nuorta tulkittiin väärin ja epäiltiin heti potentiaaliseksi kouluampujaksi tai jotain muuta yhtä ääliömäistä.


Siitä kai kaikki tämä minun kirjoittamisen tarpeeni ja taidehommien aktiivinen levittäminenkin kai lähti. Koska tiedän miten yksinäinen tuo maailma pään sisällä on, tahdon levittää tätä kaikkea vain ja ainoastaan tavoittaakseni kaikki nuo ihmiset, jotka tuntevat olevansa yksin, huutaa heille ja sanoa, että täällä on muitakin ja meitä on suhteellisen paljon, kenenkään meistä ei pitäisi joutua olemaan yksin. Minun sanomani on se, että saa olla surullinen, saa olla ahdistunut, eikä mikään olotila koskaan ole lopullinen, vaikka tietty kaihon sävel aina sielussa soikin. Minä keskustelen mielelläni koska tahansa kenen tahansa kanssa näistä tai mistä tahansa asioista, jos tuntuu siltä että keskustelu voisi auttaa, anonyyminäkin, minut saavuttaa tuolla sivupalkissa olevalla sähköpostiosoitteella, tai millä tahansa välineellä jolla kokee saavansa minut kiinni. Puhelimeen en vastaa, sen verran introvertti olen luonnostaan, että kiusalliset puhelinkeskustelut jopa tuttujen kanssa ovat monesti ahdistava ajatus.

Nämä tunteet ovat minulle ajankohtaisi myös sikäli, että isäpuoleni tekee kuolemaa. Se ajatus soi päässäni koko ajan äärettömän ristiriitaisena. En väitä, että olisimme koskaan pitäneet toisistamme kovinkaan paljon. Yritän miettiä hyviä muistoja, mutta mieleeni tulee koko ajan vain uusia esimerkkejä lapsellisesta kiukuttelusta, sadismista ja siitä jatkuvassa jännitteessä elämisestä, jonka sähköisessä kuristusotteessa tunnun olevan vielä tänäkin päivänä. Silti hän on ollut äitini kanssa isomman osan elämästäni, kuin isäni oli. Eikä se ole mikään mitätön asia. En minä tahdo, että hän kuolee. En tahdo kenenkään kuolevan mihinkään. Enkä minä ole hänelle vihainen yhtään mistään. Minä olen elänyt elämäni juuri sellaisena kuin se on, eikä minkäänlainen katkeruus tai valitus muuttaisi sitä mihinkään. Ja hänellä on ollut iso rooli tässä elämässä, sen muokkaamisessa, vaikkakin joskus henkisesti väkivaltaisestikin, hän on väistämättä tehnyt minusta sen, mitä olen nyt. Mutta tämäkin on jo yksi tabu. Voinko minä ajatella näin, ennenkuin hän on edes kuollut? Ymmärränkö edes täysin mitä tässä tapahtuu? En varmasti. En ennen kuin astun sisään taloon ja näen äitini kasvot taas. Hänestä minä olen eniten huolissani. Oikeastaan vähän koko ajan. Toivon että ymmärrät sen, kun kuitenkin tämän luet. Voin myös poistaa tämän, jos se häiritsee.  Tämä on yksi sellainen mullistus elämässäni, jota en koskaan tajunnut edes aktiivisesti ajatella osaksi sitä, vaikka tottakai tämä on ollut näköpiirissä jo kauan. Se ei tee ajatuksia silti yhtään selkeämmäksi. Ehkä päin vastoin. Tuntuu oudolta, kun on tottunut olemaan johdonmukainen ja järkevä, eikä osaa ajatella tai tuntea mitään, vaikka samaan aikaan pään läpi vilisee järjettömät määrät tunteita ja ajatuksia. Elämä on vittujen elämä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti