lauantai 18. marraskuuta 2017

Jim & Andy. Katoamisia.

Katsoin totaalisessa hypnoosissa Netflixistä dokumentin, joka kertoi Jim Carreyn Andy Kaufman roolista Man on the Moon-leffassa. Muistan elokuvan tehneen aikanaan vaikutuksen, mutta tämän vaikutus oli vielä todella paljon suurempi. Elokuvien yhteydessä puhutaan paljon metodinäyttelemisestä ja eläytymisestä ja tuollaisesta, mutta kun katsoin tuota, ymmärsin Jim Carreyn tehneen aivan samaa, kuin mitä itse teen soitinten kanssa. Siinä on kyse minättömyyden tilasta, improvisaatiosta ehkä, mutta ennemmin kanavoinnista. Ymmärsin myös samalla miksi pidän improvisaatiosta niin paljon enemmän, kuin valmiiden biisien soittelusta.

Improvisointi on äärimmäisen paljastavaa touhua. Kun ohittaa itsensä ja antaa mielen tehdä asioita vapaasti, niinkuin se toimii silloin kun luulee, ettei kukaan katso, vapautuu tarkkailemaan juuri sitä toimintaa samalla kun se tapahtuu. Se on äärimmäisyyteen asti viety tutkielma itsestä, mielestä ja sen alitajunnassa kullakin hetkellä vallitsevista pohjavireistä. Tajunnanvirta kertoo sinulle varmemmin uin mikään muu, kuka olet juuri tällä hetkellä. Se kertoo sinulle mitä mielessäsi tapahtuu nyt. Oli kyse musiikista, kuvataiteesta, kirjoittamisesta, näyttelemisestä, mistä tahansa, sillä ei ole mitään väliä. Se toimii aina täysin samalla tavalla. Kun kuulet sanat, jotka tulevat ulos suustasi, saat tietää lisää siitä mikä vaivaa. Aivan sama asia se on tämän kirjoittamisen kanssa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä seuraava sana on ennen kuin se lukee tulee ulos sormistani.

Jotenkin on myös hienoa, että Jim Carrey on noin avoin tuosta eksistentiaalisesta tyhjyydestään, jonka olen nähnyt hänen "sekoamisessaan". Ihmiset nimittävät sekoamiseksi sitä, mitä eivät ymmärrä. Uskon, että jokainen joka tuntee tuon tunteen, tietää yhdellä vilkaisulla mistä on kyse. Jokainen, joka on opiskellut pari vuotta filosofiaa tietää mistä on kyse. Kun eksistentiaalinen kuilu tulee lähelle, se jättää jäljen. Carrey perusteli tuossa yhteydessä mielestäni ihan hyvin, että ei hänen täydy pysyä kasassa vain siksi, että miljoonat ihmiset odottavat hänen olevan se hauska jätkä ja pysyvän sellaisena, jos hänestä tuntuu että hän on onnellisempi ilman kaikkia noita naamioita ja rooleja. Sille ja sen tajuamiselle täysi tuki ja ymmärrys. Tuli vain heti sellainen olo, että pitäisi päästä juttelemaan hänen kanssaan, olisi helvetisti asiaa. Mielenkiintoista oli myös, miten hän totesi, että nyt häntä kiinnostaa vain juuri "katoaminen", joka on juuri se asia, mitä masokistiseksikin kuvattu kirjani pääasiallisesti käsittelee.

Tein tänä iltana myös Electric Hobo videon. Jos sinulla on valoherkkä epilepsia, jätä se katsomatta. Muussa tapauksessa se voi tarjota jonkinlaisen transendentin katoamisen.



Tänään lauantaina soitetaan Käki-Orpolompolo-keikka Oranssilla. En tiedä vielä ollaanko ensimmäisenä vai viimeisenä, mutta soitot alkaa kuulema yhdeksältä. Otan levyjäkin mukaan, tulkaa paikalle ja kadotkaa juuri siihen suureen johonkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti