keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Etelä-Savon Shangri-La

Meinasin jatkaa tuossa yhden kirjan kirjoittamista, mutta jotenkin siitä versoikin alku johonkin aivan uuteen suuntaan. Se oli huomattavan paljon leppoisampaa ja rauhallisempaa tekstiä, kuin se muu kampe mitä olin muka jatkamassa, joten irrotin sen suosiolla erilliseksi projektiksi tuosta. Aika nopeasti hahmottui ideakin sille koko hommalle, noiden pitkään harrastamieni seinäkuvien kautta. Ajattelin ottaa tavallaan asiakseen purkaa palasiin sen, mitä tunnen katsoessani seiniä, mutta toki tehdä siitä jotenkin kirjallisen kokonaisuuden ja sotkea siihen jonkunlaisen ulkoisen kertojan. Eli siis kirjoittaa siitä jonkinlaisen kirjan. Saa nähdä pääseekö se pitemmälle. Tämän toisenkin jatkan jossain vaiheessa loppuun, alunperinkään en tiennyt tuleeko siitä kovin pitkää, mutta tahdoin kirjoittaa toisenlaisen jutun eristyksestä ja sulkeutumisesta, tämä tuntui menevän heti erilaisille urille, joten annoin nuo pari sivua tulla ulos ja katson mihin se sitten vie.

Maalla oleminen tekee kyllä sikäli hyvää kirjoittamiselle, ettei tule lähdettyä joka ikisen turhan aistiärsykkeen matkaan turhanpäiten, vaan voi keskittyä edes jollain tavalla olennaiseen ja siihen mitä milloinkin on tekemässä. Ei tämä nyt mikään helvetin Shangri-La ole, muttei nyt tarvitse koko aikaa kuunnella liikennettä ainakaan. Ja on tuossa tosin pieni solakin, eli taitaa tämä mahdollisesti ollakin Shangri-La. Kahvia tulee juotua taas huomattavan paljon enemmän, kuin kotona, mutta eipä se kai maailmaa kaada. Katselen tässä tuota MOT -dokkaria hopeavedestä ja juuri tuollainen vituttaa tässä ajassa äärettömän paljon. Tämä uusi, suuri pseudotieteenaika, en tajua miten tähän on voitu lipsua aikana, jolloin informaatiota on tarjolla niin paljon kuin voi selvittää. Ei mene kaaliin tämä tiedettä vastaan taisteleminen. Kaikissa on muka aina "ahne big pharma" tai milloin mikäkin, mutta samalla maksetaan sitten niille käärmeöljykauppiaille kipeitä summia. Joissain hopeavesissä ei ollut hopeaakaan, eli kukas siinä nyt sitten rahastaa. Mutta kikkeliskokkelis, eiköhän se Siperia opeta joskus. Tai sitten ei. Ei se ole minun asiani kuitenkaan vauhkota kai sen enempiä. Mutta kasvotusten minun ei tarvitse sellaista paskaa kuunnella vastaamatta. Internet vaan nyt on ihan riittävän täynnä sössötystä ilman sitäkin panosta. Calm down... Calm down...

Koitin tässä myös miettiä mikä tuota blogin kommentoitia vaivaa, kun äitikin siitä valitti ja monet muutkin ovat valittaneet. Päädyin siihen tulokseen, että puhelimella kommentoidessa ainakin saattaa olla se, että tuo google koittaa aina tarkistaa captchan kautta onko kyseessä ihminen vai robotti, ja puhelin ei välttämättä lataa sitä oikein. Sen PITÄISI kuitenkin toimia niin, että valitsee google-profiilin sijaan nimettömän tai nimimerkin ja kommentoi sillä, captcha-varmistus on kai väistämätön, mutta onneksi nekin menee fiksumpaan suuntaan. Välillä niistä sanoista ei ottanut pirukaan selvää. Eli toivottavasti toimii nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti