sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Esittävän taiteen ja abstraktion rajapinta.



Väkertelin tässä tällaisen stopmotion videon, joka kuvaa melko hyvin sitä, millaista on olla minun pääni sisällä. Nauratti ajatus tuollaisesta kevyen yhdeksän minuutin sinkusta, joka on kaiken lisäksi vielä noisea. Mutta eipä tänään ole tullut oikein muuta kuunneltuakaan. Ensin kuuntelin tuon omani läpi ja sitten olen vain luukutellut Merzbowta. Jotenkin tuon melun määrän zeniläisyys kiehtoo, vaikkei se tarkoituksenmukaista olekaan. Mutta jos minulta kysyttäisiin kuka on tuotannoltaan monipuolisin artisti, vastaisin Merzbow. Koska vaikka se kaikki kuulostaa tottumattomaan korvaan aivan samalta, on eri levyjen välillä aivan valtavia eroja. Toki viiteen-kuuteensataan levyyn mahtuu toistoa ja turhaakin kamaa, mutta minä nyt en ole varsinaisesti kukaan syyttelemään ketään mistään liiallisesta tahdista. Mutta tuonkin asian kautta oen, että jonkinlainen yhteneväinen filosofia on omankin tekemisen takana. En soita juurikaan ylimääräistä. Nauhoitan lähes kaiken mitä soitan. Julkaisen lähes kaiken mitä nauhoitan jossain muodossa. Ei nyt tietenkään aivan suoraan niinkään, mutta en treenaile tai hinkkaile skaaloja tai sooloja yhtään. Kaikki soittaminen tähtää musiikin tekemiseen, ei siihen että olisin jossain parempi kuin muut. Joka tapauksessa itseäni ilahdutti huomata, että Merzbow on myös työntänyt uuden levyn pihalle, ja se se vasta mielenkiintoinen kuuntelukokemus olikin.



Kuten abstrakti kuvataidekin, tämä saa varmasti monet turhautumaan, koska se ei tarjoa sellaista helppoa tarttumapintaa, joka hinkkaisi teoksen merkityksiä j a symboliiikkaa vasten kasvoja. Sinällään en näe abstraktissa taiteessa sen suurempaa eroa kuvan tai äänen välillä. Molemmissa voidaan tehdä totaalista abstraktiota, tai vaikka kollaaseja, kaikki on mahdollista ja totaalisen vapaata. Ja juuri siksi olen viime aikoina kuunnellut enemmän ja enemmän pelkkää noisea ja dronea. Ne ovat vahvan visuaalisia ja abstrakteja musiikin muotoja, omien sisäisten järejstelmiensä varassa toimivia maailmoja, joihin ei pääse sisään sillä avaimella, jonka olet joltain youtubemessiaiden soittovideolta saanut. Yhtäkkiä skaalasi ovatkin hyödyttömiä. Tahtilajin laskeminen muuttuu mahdottomaksi tai ainakin äärimmäisen hankalaksi. Muusikot eivät pitäydy sovitussa tempossa. Kaikessa elää kaaos ja anarkia! Mitä helvettiä tämä on! Aivan sama ihmetys valtaa ihmisen, joka on tottunut katsomaan taistelevia metsoja, kun hänet laitetaan vastakkain Pollockin tai Rothkon kanssa. Tuotahan voi tehdä kuka vaan, tämäkö muka on taidetta! Kaikessa abstraktiossa ja käsitetaiteessa ydin ei olekaan siinä, kuka sitä voi tehdä, vaan kuka sitä keksii tehdä. Maailma on täynnä ihmisiä jotka sanovat, että sitä ja tätä voisi tehdä kuka vaan, ja silti aivan pieni prosentti tekee niitä asioita. Käsitteellisemmän ja abstraktimman taiteen pointti on nimenomaan näyttää se, että taidetta voi tehdä kuka vaan, taidetta voi olla mikä vaan, ja me kaikki hukumme taiteeseen joka hetki ja juuri siitä johtuen taiteen instituutioiminen ja kaupallistaminen onkin niin ristiriitaista. Se ottaa jotain yksilölle välttämätöntä toimintaa ja koittaa nyhtää siitä rahaa tai arvottaa sitä. Taide jota ei voi myydä on hyökkäys tällaista maailmaa vastaan.

The Revenge Of The Unwanted Art
Juuri siitä syystä minunkin taiteeni perustuu osin kierrättämiselle. Otan asioita joita muut eivät halunneet ja katson niitä uudelta kantilta, annan niille uuden elämän. Asioita ja esineitä jotka ovat kaikkien ympärillä koko ajan, joihin kuka tahansa voisi ladata uusia merkityksiä, käyttää niitä soittimina tai purkaa maalaustarpeiksi tai mitä nyt missäkin tapauksessa, mutta silti isoin osa ihmisistä ei tee niin. Monesti tuntuu, että olen näiden hommieni kanssa ihan väärällä puolella maapalloa, mutta kun on ollut köyhä koko ikänsä, ei täältä ole ollut varaa oikein lähteäkään. Se on kyllä myös varmasti jalostanut silmää improvisaatiolle, on pitänyt keksiä miten saa kalliin kuuloisia ääniä ulos halvasta romusta, tai miten feikkaa jonkunlaisen kehämäisen vääristymän musavideoon (vastaus, kuvaa kahvipannun läpi hämärässä). Siperia opettaa tai lopettaa, siihen voi luottaa. Jos joku kuitenkin tahtoisi vaikka ostaa tauluja tai tarvitsee musavideota, se voisi helpottaa aika paljon tässä vaiheessa elämää. Teatterihommat äsittääkseni hoitavat vuokrapuolen, mutta sitten pitäisi saada jostain vielä parin kuukauden treenisvuokrat kasaan. Vituttaa olla se jätkä, jolla ne on maksamatta, mutta tämä tunneli alkaa pikkuhiljaa olla niin synkeä, ettei siellä juuri valoa näy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti