Charles Mansonin kuolema, kopioin tämän laiskuuttani suoraan Facebookista ja pahoittelen kieltäni.

Tänään on uutisoitu suuresti Charles Mansonin kuolema. (rystysten rusautus tähän väliin) Kun olin kahdeksantoista, eli noin kymmenisen vuotta sitten, tutkin tätä asiaa suhteellisen pakonomaisella raivolla ja tarpeella. Kaaliin ei vain mahtunut, että joku ihminen voisi olla sellainen arkkityyppisen pahuuden ilmentymä, jollaisena koko maailma tuntui hänet näkevän. Luin kaikki löytämäni kirjat, joista oikeastaan kaikki muut paitsi Nuel Emmonsin Without Conscience oli tunnepohjalta kirjoitettu sentimentaalista paskaa vahvistettuna aina samoilla oikeudenkäyntidokumenteillä. Without Consciencessa äänessä oli Charles Manson itse, mitä kautta tuo aiemmin täysin irrallinen saatanaa palvova murhakultin johtaja sai oikean kontekstinsa. Eihän se mikään älykäs jätkä ollut koskaan, mutta jo lapsesta asti isätön poika syyllistyi autovarkauksiin ja muihin rikoksiin, joutui huostaanotetuksi ja hyväksikäytön uhriksi, sieltä melko suoraa päätä vankilaan, ja kun hän 60-luvun loppupuolella pääsi sieltä pois, oli hän ollut elämästään noin puolet vankilassa jo muutenkin.

Hän ei suoranaisesti kokenut mitään yhteyttä siihen hippikulttuuriin, johon melkein kaikki häntä seuranneet nuoret tuntuivat hurahtaneen, koska oli täysin eri sukupolvea, eikä vankilassa juuri hippihommia harrastettu. Perimmäinen tarkoitus oli vain vetäytyä syrjään kaikista, etenkin poliiseista, joiden kanssa hän koki olleensa tekemisissä jo ihan riittävästi. Sitten hippihommat ja huumeet tulivat kuvioihin ja kävi niinkuin aina hippihommissa käy. Ensin kaikilla on kivaa, vapaa rakkaus on helppoa ja mukavaa, huumeistakaan ei vielä ole löytynyt yhtään huonoa puolta, musahommat tuntuu luistavan. Sitten tulee monien pienten asioiden summa, jotka huumeissa kasvavat valtaviin mittasuhteisiin:, musahommat menee päin vittua, vapaa rakkaus alkaa takkuilla kun ihmiset ihastuvat toisiinsa, syntyy vainoharhoja, vainoharhojen vuoksi on hommattava aseita, poliisit kiinnostuvat varkauksista ja erämaassa epämääräisesti hengailevista hippiporukoista. Kirjassa kuvattiin asia, joka on monesti jätetty vähemmälle huomiolle, mutta joka on nähdäkseni avain koko kuvioon. Hetken mielijohteessa, puoliksi vahingossakin tapettu tummaihoinen huumediileri sai Mansonin pelkäämään "mustien kostoa", Helter Skelteriä, alkavaa rotujen välistä sotaa. Hipeille ominaisessa, huumeiden ruokkimassa uuvatismissaan hän toki keksi olevansa itse Kristus joka johdattaa Perheen pelastukseen kun kaikki rodut ovat tuhonneet toisensa totaalisesti.

Tästä kohtaa alkaa sitten suunnilleen ne tapahtumat, jotka historiassakin tunnetaan isommin. En muista kuka Perheestä katosi, mutta pian sen jälkeen tehty poliisiratsia ranchille (joka ei liittynyt oikeasti tapaukseen millään tavalla, oli taas vain yksi epämääräinen ja harhatulkittu sattuma lisää) sai Mansonin epäilemään, että tuo tyyppi oli vasikoinut (muistaakseni tuo kaveri löytyi myöhemmin kuolleena, jälleen tapahtumiin varsinaisesti liittymättömistä syistä). Motiivi käskyille lähteä tappamaan porukkaa oli hetken mielijohde ja vainoharhainen raivo siitä, ettei yhteiskunta suostunut jättämään heitä rauhaan, vaikka he kuinka yrittivät jättäytyä siitä ulos omaehtoisesti. Ihan itsestäänselvää ei ole sekään, mitä tapahtui vangitsemisen jälkeen. Kaikki osalliset saivat kuolemantuomion, mutta "jännästi" kuolemantuomiosta luovuttiin, ja kaikki tuomiot muuttuivat elinkautisiksi. Heti seuraavana vuonna kuolemantuomio otettiin kuitenkin takaisin käyttöön Kaliforniassa, mikä vaikuttaa hieman turhan tarkoituksenmukaiselta ollakseen ihan sattumaa. Olen ajatellut sitä vähän niin, että tässä haluttiin tehdä varoittavaa esimerkkiä, hirviötä häkissä. Sen esitteleminen on paljon helpompaa, jos hirviö on elossa ja vihainen. Manson esitti sen roolin hyvin, jokaikinen niin tahtova sai varmasti raflaavia otsikoita. Tuntuu, että aina jos haastattelija sai hänet hämmentymään tai takeltelemaan, hän veti koko touhun viemäristä alas ja alkoi heitellä lausuntoja, jotka soivat vielä tänäkin päivänä räppi- ja grindilevyillä joka puolella maailmaa. Näin ulkopuolisen silmin hän vaikutti mieheltä, joka ei suostu olemaan väärässä tai tulemaan nolatuksi tyhmyytensä takia, vaan tekee mieluummin itsensä naurunalaiseksi tai "goes full retard" jonkinlaisena defenssinä. Se mitä tämän kaiken tutkiminen minulle kuitenkin näytti oli ennen kaikkea se, että Mansonista on väärin puhua minkäänlaisena pahan arkkityyppinä. Se vain kasvattaa turhaan vääränlaista myyttiä, jonka totuuspohja hapertuu mitä enemmän aikaa kuluu.

Jos jotain, Manson on mielestäni täydellinen esimerkki siitä, miten välttämätöntä kaikenlainen ennaltaehkäisevä nuoriso- ja sosiaalityö on sen sijaan, että odotellaan sitä, että päästään niittämään sitä samaa viljaa, jota sen jättämättä tekeminen aina väistämättä tuo eteen. Jos Mansonille olisi alusta asti ollut tarjolla joitain muita paikkoja ja rakenteellisia toimia, kuin vankilaan laittaminen, hänen elämänsä olisi saattanut olla hyvinkin erilainen. Toisekseen myös hänen ympärilleen etsiytyneille ja takertuneille nuorillekin olisi voinut tarjota jotain vähän muuta tekemistä, kuin aavikolla huumeissa nussiminen (vaikka nyt kun sen noin ilmaisee, niin eihän siinä toki paperilla mitään vikaa ole). Pointtina kuitenkin on se, että monet asiat eivät ole niin yksiselitteisiä, kuin miksi ne halutaan mediassa latistaa.

Siitä huolimatta se ei tarkoita sitä, että Charles Manson olisi ollut miltään kantilta kovinkaan älykäs ihminen. Toki ikäänsä myöten koko touhuun tuli myös enemmän niitä (ehkä jopa nuorilta omaksuttuja, tai ehkä vaan kehityksen sitä ulkopuolelta seuraamisen mukanaan tuomia) luontoarvoja. Se mitä Manson kuitenkin sanoi mielestäni hyvin tuossa kirjassa oli se, että kaikki ne nuoret tulivat hänen luokseen vain siksi, että hän ei ajanut heitä pois kuten kaikki muut. Se on mielestäni aika helvetin tärkeä pointti, enkä vähättele yhtään, jos sanon että tuo lause oli se, joka sai minut ylipäätään hakeutumaan nuorisotyön pariin, koska olin siihen ikään nähnyt jo aivan saatanasti rakenteita, jotka työntävät nuoria pois sen sijaan, että antaisi heille edes mahdollisuutta katsoa asioita jostain vähän syrjäisemmästä perspektiivistä. Makaaberisti voisi sanoa hänen olleen eräänlainen nuorisotyön pioneeri, mutta eihän sekään ihan oikein menisi. Kyllä hän varmasti joissain asioissa käytti hyväkseen sitäkin, että saavutti jonkinlaisen valtasuhteen nuorempiinsa nähden, mikä varmasti aiheutti vielä tavallistakin vähemmän moraalipohdintoja läsärdipäissään. Nyt koen sanoneeni tästä kaiken oleellisen kai, lopuksi kappale joka osui nuoreen sieluuni silloin, kun kaikki hokivat meikän olevan hyödytön paska.