Yksin olosta.

Jotenkin koko ajan sellainen olo, että tekisi mieli sössöttää asioistaan jollekin. Ei suoranaisesti yksinäinen, äidin kanssa on ollut mukava keskustella tässä pari päivää, mutta noin niinkuin muutenkin. Lahdessa en oikeastaan näe melkein koskaan ketään, minkä tajusin käydessäni erään ystävän luona istumassa aamuyöstä. Eri ihmisten kanssa keskustelee eri jutuista, ja kun keskustelee vähän kaikkien kanssa, pääsee keskustelemaan elämän kaikista puolista kai jotenkin tasaisesti. Se vaatii vain sen verran omaa työtä ja panostusta, että jää monesti hoitamatta, ja sitten ihmettelee vaan, että onpas vähän yksinäinen olo ehkä toisinaan. Siksi oikeastaan tulin tännekin nyt, äidin luo. Koska tiedän miten perseestä on olla yksin silloin, kun ei tahdo olla yksin. En tietenkään voi olla täällä koko aikaa, mutta olen sen verran kuin voin. Yksin oleminen on todella ristiriitainen juttu. Siihen on helppo rakastua, itsekseen olemiseen, se on helppoa kun ei tarvitse vastata mistään kenellekään, mutta siinä on myös helppo lipua vähän turhan kauas rannasta. Jopa siihen pisteeseen, ettei pidä mitään olohuoneensa ulkopuolella tapahtuvaa enää kovin todellisena tai tärkeänä.  Relevanttina ehkä oikeammin. Siellähän se maailma pyörii, mutta olohuone pysyy paikallaan ja siinä se elämä sitten melko pitkälti on, omassa piirissä ja kuvioissa.

Siksikin täällä maalla olo on ihan hyvää lomaa minullekin. Oikeastaan kahdelta kantilta, siinä sulkee ylimääräiset asiat ulos, eikä toisaalta ole koko aikaa yksin. Vaikkei yksinäisyys minulle olekaan suoranainen ongelma, ennen kuin olen päässyt vahingossa lipsahtamaan liian kauas kaikista. Mutta kuten sanoin, ongelma se on sekin. Huomenna palaan Lahteen, jossa kerkeän lähinnä pyörähtää, ennen kuin lähden läntiseen Pertunmaa-replicaan. Vaikka iso osa viikonlopusta menee julkisissa istumiseen, on siinä kuitenkin mahdollisuus ladata akkuja viikonlopun yli. Tämä viikkokin on kyllä ollut melko rauhallinen, mutta kaipa meidän on ensi viikolla otettava vähän aikatauluja kiinni leikkaushommien kanssa. Muuten aletaan olla tyhjän päällä.

Tässä on nyt onneksi saanut näpertää pari päivää yhtä levykansiproggista ja siitä tuli hyvä, oikeastaan palaute ylitti odotuksetkin, joten mikäs tässä on olleessa. Ei ollut ihan hyödytön reissu tämäkään siis. Rahaakin on luvassa, joten ei ota päähän. Lisääkin voisi tehdä. Jos tarvitsette levynkansia tai jotain keikkavisuaaleja tai muuta, niin eiköhän näistä jonkinlaiseen sopimukseen päästä. Nyt voisi kai mennä nukkumaan, kerrankin ajoissa, kun tuo maaginen paskalaatikkokin pyörittää vaan kaikkien ohjelmien uusintoja. Miten ihmiset jaksaa katella noita? Tosin mikä minä olen sanomaan, tuossa se on nyt päällä, tosin sillä tekosyyllä että pyörii South Parkin mormoonijakso, joka on yksi parhaista.

Etelä-Savon Shangri-La

Meinasin jatkaa tuossa yhden kirjan kirjoittamista, mutta jotenkin siitä versoikin alku johonkin aivan uuteen suuntaan. Se oli huomattavan paljon leppoisampaa ja rauhallisempaa tekstiä, kuin se muu kampe mitä olin muka jatkamassa, joten irrotin sen suosiolla erilliseksi projektiksi tuosta. Aika nopeasti hahmottui ideakin sille koko hommalle, noiden pitkään harrastamieni seinäkuvien kautta. Ajattelin ottaa tavallaan asiakseen purkaa palasiin sen, mitä tunnen katsoessani seiniä, mutta toki tehdä siitä jotenkin kirjallisen kokonaisuuden ja sotkea siihen jonkunlaisen ulkoisen kertojan. Eli siis kirjoittaa siitä jonkinlaisen kirjan. Saa nähdä pääseekö se pitemmälle. Tämän toisenkin jatkan jossain vaiheessa loppuun, alunperinkään en tiennyt tuleeko siitä kovin pitkää, mutta tahdoin kirjoittaa toisenlaisen jutun eristyksestä ja sulkeutumisesta, tämä tuntui menevän heti erilaisille urille, joten annoin nuo pari sivua tulla ulos ja katson mihin se sitten vie.

Maalla oleminen tekee kyllä sikäli hyvää kirjoittamiselle, ettei tule lähdettyä joka ikisen turhan aistiärsykkeen matkaan turhanpäiten, vaan voi keskittyä edes jollain tavalla olennaiseen ja siihen mitä milloinkin on tekemässä. Ei tämä nyt mikään helvetin Shangri-La ole, muttei nyt tarvitse koko aikaa kuunnella liikennettä ainakaan. Ja on tuossa tosin pieni solakin, eli taitaa tämä mahdollisesti ollakin Shangri-La. Kahvia tulee juotua taas huomattavan paljon enemmän, kuin kotona, mutta eipä se kai maailmaa kaada. Katselen tässä tuota MOT -dokkaria hopeavedestä ja juuri tuollainen vituttaa tässä ajassa äärettömän paljon. Tämä uusi, suuri pseudotieteenaika, en tajua miten tähän on voitu lipsua aikana, jolloin informaatiota on tarjolla niin paljon kuin voi selvittää. Ei mene kaaliin tämä tiedettä vastaan taisteleminen. Kaikissa on muka aina "ahne big pharma" tai milloin mikäkin, mutta samalla maksetaan sitten niille käärmeöljykauppiaille kipeitä summia. Joissain hopeavesissä ei ollut hopeaakaan, eli kukas siinä nyt sitten rahastaa. Mutta kikkeliskokkelis, eiköhän se Siperia opeta joskus. Tai sitten ei. Ei se ole minun asiani kuitenkaan vauhkota kai sen enempiä. Mutta kasvotusten minun ei tarvitse sellaista paskaa kuunnella vastaamatta. Internet vaan nyt on ihan riittävän täynnä sössötystä ilman sitäkin panosta. Calm down... Calm down...

Koitin tässä myös miettiä mikä tuota blogin kommentoitia vaivaa, kun äitikin siitä valitti ja monet muutkin ovat valittaneet. Päädyin siihen tulokseen, että puhelimella kommentoidessa ainakin saattaa olla se, että tuo google koittaa aina tarkistaa captchan kautta onko kyseessä ihminen vai robotti, ja puhelin ei välttämättä lataa sitä oikein. Sen PITÄISI kuitenkin toimia niin, että valitsee google-profiilin sijaan nimettömän tai nimimerkin ja kommentoi sillä, captcha-varmistus on kai väistämätön, mutta onneksi nekin menee fiksumpaan suuntaan. Välillä niistä sanoista ei ottanut pirukaan selvää. Eli toivottavasti toimii nyt.

Siisti homma.

En ole törmännyt tämän parin viikon maaseutumatkailuni aikana raskaampaan ohjelmaan kuin Myytinräjäyttäjät. Siistit lippispäät tekee sikasiistei juttui, cool! Siistii! SIIISTIIII! TAJUUTTEX!? Mitään varsinaista pointtiahan tässä ei ole, vaikka kai tämä koittaa löyhästi perustua Myytinmurtajiin, sillä erotuksella ettei kukaan oikein tunnu tajuavan fysiikasta mitään, mut kaikki on siistii hei. Ei myöskään haittaa, jos ei ole mitään sanottavaa, kun voi hokea samoja asioita uudestaan, ja jos vaikka joku asiantuntija sanoo yhtään mitään, voi sen saman asian sanoa todella monilla eri sanoilla, tai vaikka vaan samoilla sanoilla eri järjestyksessä, eiks oo siistii?! Todella raskasta. Mukaan saa tietysti nykytelevision lainalaisuuksien mukaisesti ottaa vierailijoita muista saman kanavan ohjelmista, jotta ne kaikki tulevat sopivalla tavalla puffatuiksi. Ei tarvitse maksaa niin paljon mainostamisesta, kun puolet kaikista ohjelmista on jo mainosta. Tällaisenkin kyllä antaisi anteeksi, onhan kaikki telkkari nykyään ihan samaa vieruskaverin runkkaamista, mutta tämän ohjelman siisteyslevelit on vain nyt turhan korkealla. En nyt jaksa. Miksei Rauni Reposaarelainen voi tulla telkasta juuri nyt?

Noh, kaipa sitä voisi vaan "olla vähemmän negis" ja keskittyä omiin asioihinsa. Mitäs omia asioita minulla olikaan? Musertava kuilu, joka odottaa selän takana kuten aina ennenkin. Tulevat hautajaiset, kodittomuus ja  monta kuukautta ilman yhtään näköpiirissä häämöttävää keikkaa. Kyllähän näillä eväillä jaksaa. Yhden kaverin levynkansihommat tässä kuitenkin sentään on nyt tehtävänä. Muuten on aika hiljaista. Tauluja saa ostaa, levyjä saa ostaa, kaikki jeesaa. Saa nähdä mihin tämä nyt tästä taas menee. Tulin maalle pariksi päivää, sitten menen Kankaanpäähän ja sunnuntaina selviydyn sitten takaisin Lahteen jotenkin. Sitä seuraavan viikon koitan aloittaa alusta jotenkin skarpisti sitten. Tänään nukuin pommiin ja mietin, että tätä on nyt tänä syksynä ollut liikenteessä, vaikka aiemmin sen kanssa ei ole ollut mitään ongelmaa. En sitten tiedä miten paljon tämä yksin olo ja unettomuus on asiassa vaikuttanut. Kaipa se on ihan luonnollista.

Tämän hetkinen työpisteeni ja -asentoni on sen verta hankala, että kohta lienee parempi päästää tietokonekin lepäämään, ennen kuin leikkaa kone totaalisesti kiinni. This is where the tragic happens. Ja alkaahan tuo jo pikkuhiljaa väsyttääkin. Tässä on veistos jonka tein tänään. Sen nimi on Tarpeeton n:o 1.

Musahommia.

Alkaa asettua. Tässä on viikon takainen Käki-keikka Oranssilta, meillä oli kerrankin kunnon big band mukana ja soittoa olisi voinut jatkaa vaikka päivän, ellei siellä olisi ollut muitakin bändejä. Joskus kyllä järkkään vielä 24 tunnin Käki-keikan, jossa ihmiset ja soittajat saavat tulla ja mennä miten tahtovat, kaikki on vapaata ja hahmotonta ja jokainen saa tehdä mitä tykkää. Mattoja, säkkituoleja, tyynyjä ja jotain sellaista mikä mahdollistaa sen, että ihmiset voivat vain sulaa musiikin mukana.

Nyt kannattaa kyllä katsoa Yle Areenaa niin tarkaan kuin pystyy. Paljon hyviä dokumentteja ja hienoa kulttuurityötä etenkin KulttuuriCocktailin puolella. Tällä hetkellä pyörii tämä kitararakennuksesta kertova pätkä. Hieno on etenkin tuo jousella soitettava, aivan samanlaiseen olen koittanut havitella palikoita jo vuoden päivät, mutten ole vielä keksinyt mistä saisin kaulan. Nyrkkirauta menee tallaksi, mikkejäkin saattaa olla, basson kielet odottavat tätä tarkoitusta... kaula ja runko puuttuu vielä! Mutta tämä inspiroi taas ottamaan asian puheeksi.

Tämän iltaa olen dubbaillut kasetteja. Nyt löytyy Late Night Meditationsia, sekä Junkyard Shaman ja Electric Hobo-splittiä. Toisella puolella tuo Meditations ja toisella puolella Valkoinen Ratsu. Lisäksi tein ensimmäisen kappalen Junkyard Shaman - Living Transmission kasettia, kaksi teen ainakin vielä. Kaikki on vitosen kappale, mailia voi laittaa jos kiinnostaa. CDtäkin löytyy vielä ja jos ei löydy niin tehdään lisää. Koitan pitää sivupalkkia auttavasti ajan tasalla.

Marras

Mitä sitten kun marraskuu on bookattu täyteen pelkkiä omaisten muistopäiviä? Mitä sitten kun marraskuuhun ei mahdu enää yhtään päivää, joka ei muistuttaisi jonkun läheisen ihmisen pois menosta? Mitä sitten kun sydän on pelkkää arpikudosta täynnä, vailla yhtään pehmeää kohtaa, jossa enää juuri mikään tuntuisi miltään? Sitäkö kasvaminen on? Elämä ylipäätään. Kalenterin täyttämistä, kärsimykseen turtumista, vähän kerrallaan kaikista läheisistä irti laskemista, kukkien laskemista, muistokirjoitusten kirjoittamista, menneitten muistelua ja läheisten surun musertavuuden edessä hiljentymistä.

Kirjoitin joskus, jonain menneenä vuonna runon Marraskuut, joka päättyi näin:

"...Kaikki muuttuu vain surullisemmaksi
marraskuiden vyöryessä ohi
hitaina ja raskaina
kuin hautajaissaattueet
hitaina
kuin elohopeiset meret."

Tuossa lopussa on kaikki oleellinen. Jokaikiset hautajaiset tekevät marraskuusta vaikeamman ja ahdistavamman jäljen, ja jokaikinen vuosi marraskuu tuntuu olevan kohdalla taas nopeammin kuin ennen. Tuntuu siltä, että aina kun uskallan asettua ja olla vähänkin levollisin mielin sen suhteen, että tämä vuosi ei ole kuten edelliset, tapahtuu jotain äkillistä, joka vetää maton jalkojen alta. Ihmiset tuppaavat ajattelemaan, että me elelemme vanhuutemme auvoisiin päiviin ja nätisti hiivumme sitten pois. Ei siitä ole mitään takeita. Ihmisiä kuolee koko ajan, sattumalta, kaiken ikäisinä, ilman mitään lupausta siitä, että saa elää vanhuutensa päiviin. Siitä huolimatta meitä eläviä jää tänne aina. Suru on valtava asia kannettavaksi yksin. Ja kaikkein turhauttavinta on se, että koska ihmiset eivät osaa kohdata kuolemaa, omaiset jäävät monesti helvetin yksin. Yksin niihin tiloihin, joissa aiemmin oli kaksi ihmistä, yksin niihin ajatuksiin jotka kevenisivät huomattavasti, jos joku kuuntelisi, aidosti helpottaakseen toisen oloa, eikä kerätäkseen itselleen isompaa juoruarsenaalia. Osanotot ovat olleet mielestäni aina karsea klisee. En ymmärrä mitä niillä tekee, muuta kuin aiheuttaa muutaman sekunnin vaivaannuttavan hiljaisuuden, jonka jälkeen tokaisee kiitos, kun ei osaa sanoa muutakaan. Osanotot kertyvät käyttämättöminä kaapin pohjille ja nurkkiin, kunnes tulee joku syy lahjoittaa ne eteenpäin seuraavalle surijalle.

Mitä sitten, kun olen kirjoittanut niin monta muistokirjoitusta, etten voi enää mitenkään olla toistamatta itseäni? Mitä sitten, kun en enää osaa sanoa mitään, kenellekään, en tehdä kenenkään oloa helpommaksi tai paremmaksi? Silloin minun on parempi olla se, josta kirjoitetaan. Kuolema on varjo joka on seurannut askeleissani ensimmäisistä tietoisista ajatuksistani lähtien, eikä se ole koskaan päästänyt irti. Eikä se tule päästämäänkään. On vaikea ajatella, että ihminen vain hävitetään, eikä häntä enää koskaan tule olemaan olemassa, vaikka meillä on yhä niin todellinen kuva kaikesta siitä mitä hän on ja oli. Se kaikki on osa meitä. Me luomme tuon ihmisen uudestaan mieleemme, rakennamme heille pienen kodin sinne sydämen pehmeään nurkkaan ja pelastamme heidät siltä tyhjältä kylmältä ikuisuudelta ainakin hetkeksi, siksi aikaa kun itse elämme ja muistamme. Ja niin, vähän kerrallaan me kannamme mukanamme äärettömiä määriä rakkaitamme, ja niitä joita he ovat rakastaneet, vaikka emme sitä tietäisikään. Me kannamme mukanamme äärettömiä määriä muita, äärettömiä määriä rakkautta ja välittämistä, muistoja jotka valuvat hiljaa tekoihimme ja vaikuttavat sitä kautta kaikkiin ihmisiin ympärillämme. Me olemme sade, joka synnyttää renkaita lampeen, jokainen pisara tulee osaksi lampea ja vähän kerrallaan vesi lammessa vaihtuu kokonaan toiseksi, vaikka se näyttää pysyvän koko ajan paikallaan. Sellainen tämä meidänkin olemassaolomme on, ihmisyyden kuva, hiljakseen vaihtuva, päällisin puolin täysin samana pysyvä, vaikka kaikki onkin ikuisesti äänettömässä, muuttuvassa kaaoksessa. Siinä on oma kauneutensa. Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa eteenpäin, koska sinne aika on menossa joka tapauksessa, tahdoimme tai emme.

Junkyard Shaman - Living Transmission

Tässä on Lepakkomiehen keikka kokonaisuudessaan. Aiempi Käki-keikka Oranssilta latautuu myös parasta aikaa, siinä menee tosin vielä hetki. Tällaisia soittelisi mielellään paljon lisääkin, koska se on aina erilainen, joskus täysin erilainen tästä. Kaikki riippuu niin monista asioista. Siitä millä kamoilla soittaa ja mitä kaikkea ottaa mukaan, millä kitaralla soittaa ja niin edelleen. Kaikki vaikuttaa siihen mitä tajunnasta tulee ulos.

Tänään oli myös ensimmäinen Cut To Fit-keikka pitkään aikaan. Sekin meni paljon paremmin kuin odotin. Tämä bändi on kyllä yksi vitun ydinreaktori. Tai oikeastaan henkinen ydinsota. Ei sitä enää tee edes mielellään liian usein. Oikeastaan sitä ei ajattele tekevänsä yhtään mielellään, mutta sitten kun se lunastus koittaa, kaikki on taas vain tyhjää, aavaa preeriaa.  Oli hienoa soittaa ikärajaton keikka, ja ensimmäistä kertaa vuosiin yleisössä oli tyyppi, joka tiesi huutamansa biisin sanatkin. Siitä tuli hyvä mieli. Annoin sen sitten tykitellä melkeen koko biisin ja huusin basarimikkiin. Nuorissa on voimaa.

Katsoin tuossa Areenasta Samurai Rauni Reposaarelainen-elokuvan. Pakko sanoa, että se oli vielä parempi kuin odotin, suomalaisen psykedelian ja mökihöperyyden ja kylähulluuden huipentuma. Kaikkein suurinta psykedeliaa on mielestäni juuri se, että otetaan jotain arkista ja tavallista ja luodaan sille uusi mystinen konteksti. Ja sitä tuossa elokuvassa oli paljon. Todella vahva suositus kaikille! Nyt on pakko nukkua, pää ei meinaa toimia.

Melusta hiljaisuuteen

Eilinen keikka oli hieno kokemus. Sitä on jo tottunut siihen ettei ihmisiä ole juuri lainkaan, mutta ne jotka ovat paikalla tajuavat kyllä mistä on kyse. Kun kuulee palautetta siitä, ettei joku ole tiennyt tuollaista musiikkia olevan olemassakaan, ymmärtää sen tajuntaa laajentavan arvon täysin. Samoin myös se, että ihmiset eivät siniseltä valolta näe tai tajua kuka sen kokemuksen tarjosi on jotenkin hienoa. Olen pelännyt tuon henkilöityvän jotenkin liikaa itseeni, mutta tuollainen minän hävittäminen äänen ja ihmisen välistä on juuri se mistä tässä on kyse. Minä olen antenni, jotta voit ottaa tämän vastaan. On myös hienoa soittaa yleisölle joka tajuaa mistä on kyse. Soitan koska tahansa mieluummin kuudelle tyypille jotka tajuavat tuon, kuin täydelle baarille kännisiä apinoita jotka huutavat omia asioitaan kaiken päälle. Jos minun on pakko "valloittaa maailma", teen sen mieluusti noin, yksi ihminen kerrallaan. Saanpa ainakin soittaa enemmän matkan varrella!

Tänään tulin Pertunmaalle vähentämään aistiärsykkeitä ja se todellakin toimii - kello on puoli kaksitoista ja makaan jo sängyssä. Nostan itseni ylös seitsemältä syömään kaurapuuroa. Huomenna pääsen saunaankin pitkästä aikaa. Se tekee aina välillä hyvää. Täällä on niin kovin hiljaista. Todella hiljaista. Se tuntuu kaiken melun jälkeen taas niin suurelta ja rauhoittavalta. Toisaalta kaksi samaan huoneen laitettua kelloa kuulostaa kokonaiselta rumpusetiltä.

Lauantaina palaan taas kaupunkien hälyyn, Helsinkiin soittamaan ja sitten Lahteen. Jotenkin tämä elämä on nyt tällaista päivä kerrallaan valumista, sitä on ollut viimeiset pari viikkoa niin täyttä ohjelmaa että ensi viikko voi tuntua todella hiljaiselta, olkoonkin että kämppää pitää vähän siivoilla. Pitäisi saada vietyä kamaa myös treenikselle ja Kankaanpäähän ja myytyäkin jotain, vaikka en jaksaisikaam myydä mitään. Tahdon vain eroon kaikesta. Raha on minulle niin tylsä asia, että käytän Dragon's Deniä unilääkkeenä.

Keskiviikkona keikka Helsingissä.

Outo päivä. Koulua ei ollut, menin tekemään kaikki kouludunit ja tein vielä viimeisen Electric Hobo videon, jonka minimalismi vastaa biisinkin minimalismia. Tahtoisin soitella noita kitaramelukeikkojakin näiden hiljaisempien fiilistelyjuttujen ohella. Tai kuka tietää, ehkä huomenna laitan vaan säröt täysille heti lähdössä ja sillä mennään koko puolituntinen sitten. Huomenna käyn Helsingissä soittamassa keikan ja sen jälkeen painelen Pertunmaalle. Lauantaina on Cut To Fit-keikka Helsingissä, mutta sitäkään varten ei tarvitse treenailla tai mitään. Tai minä ainakin tiedän mitä olen sinne menossa tekemään.

Nyt mietin, käynkö vielä juoksemassa lenkin vai en, piirränkö vai en, mitä helvettiä tässä nyt tekisi ennen kuin käy nukkumaan. Kai se kuppi alkaa pikkuhiljaa juoksulenkin puolelle kääntyä. Se selvittää asioita ja ajatuksia kai ainakin vähän, kun piiputtaa itsensä niin loppuun kuin vain voi. Noise auttaa siinä. Kun ei ole melodiaa tai rakennetta, on helppo kadottaa itsensä. Siihen se kai isolta osin perustuu. Omakin mölyäminen. Yksi toistuva rytmi tai teema, yksi toistuva looppi johon voi hävittää itsensä täysin. Toivottavasti kaikki menee huomenna hyvin. Lepakkomiehen valot ovat tavallisesti luotaantyöntävät, mutta tällä kertaa olen varautunut omalla lampulla. Eli pitäisi tulla helvetin hyvä. Toivottavasti tulisi ihmisiäkin. On monesti melko turhauttavaa käyttää ruokarahat siihen, että pääsee katsomaan keikkapaikan seiniä. Onneksi joka paikkaan nyt sentään joku tulee. Ja se joku voi tehdä koko illasta sen arvoisen.

Charles Mansonin kuolema, kopioin tämän laiskuuttani suoraan Facebookista ja pahoittelen kieltäni.

Tänään on uutisoitu suuresti Charles Mansonin kuolema. (rystysten rusautus tähän väliin) Kun olin kahdeksantoista, eli noin kymmenisen vuotta sitten, tutkin tätä asiaa suhteellisen pakonomaisella raivolla ja tarpeella. Kaaliin ei vain mahtunut, että joku ihminen voisi olla sellainen arkkityyppisen pahuuden ilmentymä, jollaisena koko maailma tuntui hänet näkevän. Luin kaikki löytämäni kirjat, joista oikeastaan kaikki muut paitsi Nuel Emmonsin Without Conscience oli tunnepohjalta kirjoitettu sentimentaalista paskaa vahvistettuna aina samoilla oikeudenkäyntidokumenteillä. Without Consciencessa äänessä oli Charles Manson itse, mitä kautta tuo aiemmin täysin irrallinen saatanaa palvova murhakultin johtaja sai oikean kontekstinsa. Eihän se mikään älykäs jätkä ollut koskaan, mutta jo lapsesta asti isätön poika syyllistyi autovarkauksiin ja muihin rikoksiin, joutui huostaanotetuksi ja hyväksikäytön uhriksi, sieltä melko suoraa päätä vankilaan, ja kun hän 60-luvun loppupuolella pääsi sieltä pois, oli hän ollut elämästään noin puolet vankilassa jo muutenkin.

Hän ei suoranaisesti kokenut mitään yhteyttä siihen hippikulttuuriin, johon melkein kaikki häntä seuranneet nuoret tuntuivat hurahtaneen, koska oli täysin eri sukupolvea, eikä vankilassa juuri hippihommia harrastettu. Perimmäinen tarkoitus oli vain vetäytyä syrjään kaikista, etenkin poliiseista, joiden kanssa hän koki olleensa tekemisissä jo ihan riittävästi. Sitten hippihommat ja huumeet tulivat kuvioihin ja kävi niinkuin aina hippihommissa käy. Ensin kaikilla on kivaa, vapaa rakkaus on helppoa ja mukavaa, huumeistakaan ei vielä ole löytynyt yhtään huonoa puolta, musahommat tuntuu luistavan. Sitten tulee monien pienten asioiden summa, jotka huumeissa kasvavat valtaviin mittasuhteisiin:, musahommat menee päin vittua, vapaa rakkaus alkaa takkuilla kun ihmiset ihastuvat toisiinsa, syntyy vainoharhoja, vainoharhojen vuoksi on hommattava aseita, poliisit kiinnostuvat varkauksista ja erämaassa epämääräisesti hengailevista hippiporukoista. Kirjassa kuvattiin asia, joka on monesti jätetty vähemmälle huomiolle, mutta joka on nähdäkseni avain koko kuvioon. Hetken mielijohteessa, puoliksi vahingossakin tapettu tummaihoinen huumediileri sai Mansonin pelkäämään "mustien kostoa", Helter Skelteriä, alkavaa rotujen välistä sotaa. Hipeille ominaisessa, huumeiden ruokkimassa uuvatismissaan hän toki keksi olevansa itse Kristus joka johdattaa Perheen pelastukseen kun kaikki rodut ovat tuhonneet toisensa totaalisesti.

Tästä kohtaa alkaa sitten suunnilleen ne tapahtumat, jotka historiassakin tunnetaan isommin. En muista kuka Perheestä katosi, mutta pian sen jälkeen tehty poliisiratsia ranchille (joka ei liittynyt oikeasti tapaukseen millään tavalla, oli taas vain yksi epämääräinen ja harhatulkittu sattuma lisää) sai Mansonin epäilemään, että tuo tyyppi oli vasikoinut (muistaakseni tuo kaveri löytyi myöhemmin kuolleena, jälleen tapahtumiin varsinaisesti liittymättömistä syistä). Motiivi käskyille lähteä tappamaan porukkaa oli hetken mielijohde ja vainoharhainen raivo siitä, ettei yhteiskunta suostunut jättämään heitä rauhaan, vaikka he kuinka yrittivät jättäytyä siitä ulos omaehtoisesti. Ihan itsestäänselvää ei ole sekään, mitä tapahtui vangitsemisen jälkeen. Kaikki osalliset saivat kuolemantuomion, mutta "jännästi" kuolemantuomiosta luovuttiin, ja kaikki tuomiot muuttuivat elinkautisiksi. Heti seuraavana vuonna kuolemantuomio otettiin kuitenkin takaisin käyttöön Kaliforniassa, mikä vaikuttaa hieman turhan tarkoituksenmukaiselta ollakseen ihan sattumaa. Olen ajatellut sitä vähän niin, että tässä haluttiin tehdä varoittavaa esimerkkiä, hirviötä häkissä. Sen esitteleminen on paljon helpompaa, jos hirviö on elossa ja vihainen. Manson esitti sen roolin hyvin, jokaikinen niin tahtova sai varmasti raflaavia otsikoita. Tuntuu, että aina jos haastattelija sai hänet hämmentymään tai takeltelemaan, hän veti koko touhun viemäristä alas ja alkoi heitellä lausuntoja, jotka soivat vielä tänäkin päivänä räppi- ja grindilevyillä joka puolella maailmaa. Näin ulkopuolisen silmin hän vaikutti mieheltä, joka ei suostu olemaan väärässä tai tulemaan nolatuksi tyhmyytensä takia, vaan tekee mieluummin itsensä naurunalaiseksi tai "goes full retard" jonkinlaisena defenssinä. Se mitä tämän kaiken tutkiminen minulle kuitenkin näytti oli ennen kaikkea se, että Mansonista on väärin puhua minkäänlaisena pahan arkkityyppinä. Se vain kasvattaa turhaan vääränlaista myyttiä, jonka totuuspohja hapertuu mitä enemmän aikaa kuluu.

Jos jotain, Manson on mielestäni täydellinen esimerkki siitä, miten välttämätöntä kaikenlainen ennaltaehkäisevä nuoriso- ja sosiaalityö on sen sijaan, että odotellaan sitä, että päästään niittämään sitä samaa viljaa, jota sen jättämättä tekeminen aina väistämättä tuo eteen. Jos Mansonille olisi alusta asti ollut tarjolla joitain muita paikkoja ja rakenteellisia toimia, kuin vankilaan laittaminen, hänen elämänsä olisi saattanut olla hyvinkin erilainen. Toisekseen myös hänen ympärilleen etsiytyneille ja takertuneille nuorillekin olisi voinut tarjota jotain vähän muuta tekemistä, kuin aavikolla huumeissa nussiminen (vaikka nyt kun sen noin ilmaisee, niin eihän siinä toki paperilla mitään vikaa ole). Pointtina kuitenkin on se, että monet asiat eivät ole niin yksiselitteisiä, kuin miksi ne halutaan mediassa latistaa.

Siitä huolimatta se ei tarkoita sitä, että Charles Manson olisi ollut miltään kantilta kovinkaan älykäs ihminen. Toki ikäänsä myöten koko touhuun tuli myös enemmän niitä (ehkä jopa nuorilta omaksuttuja, tai ehkä vaan kehityksen sitä ulkopuolelta seuraamisen mukanaan tuomia) luontoarvoja. Se mitä Manson kuitenkin sanoi mielestäni hyvin tuossa kirjassa oli se, että kaikki ne nuoret tulivat hänen luokseen vain siksi, että hän ei ajanut heitä pois kuten kaikki muut. Se on mielestäni aika helvetin tärkeä pointti, enkä vähättele yhtään, jos sanon että tuo lause oli se, joka sai minut ylipäätään hakeutumaan nuorisotyön pariin, koska olin siihen ikään nähnyt jo aivan saatanasti rakenteita, jotka työntävät nuoria pois sen sijaan, että antaisi heille edes mahdollisuutta katsoa asioita jostain vähän syrjäisemmästä perspektiivistä. Makaaberisti voisi sanoa hänen olleen eräänlainen nuorisotyön pioneeri, mutta eihän sekään ihan oikein menisi. Kyllä hän varmasti joissain asioissa käytti hyväkseen sitäkin, että saavutti jonkinlaisen valtasuhteen nuorempiinsa nähden, mikä varmasti aiheutti vielä tavallistakin vähemmän moraalipohdintoja läsärdipäissään. Nyt koen sanoneeni tästä kaiken oleellisen kai, lopuksi kappale joka osui nuoreen sieluuni silloin, kun kaikki hokivat meikän olevan hyödytön paska.

Marras

Tämä ei ehkä äänenlaadultaan ole maailman puhtain äänite, mutta siihenhän te nyt olette kanssani jo tottuneetkin, mikäli olette ja totutte. Jossain vaiheessa laitan tuon eilisenkin keikan internetiin, mutta tahdon siihen nyt välipäivän ainakin. Se nyt ainakin kuulostaa tässä kuunnellessa helvetin hyvältä, oikeastaan on hienoa miten sitä voi hinkata samoja ääniä koko keikan ja silti tämä tekee itselleni ainakin juuri sen mitä pitää. Tai ehkä se juuri siksi tekee sen. Mutta pääsette arvioimaan sitä ihan itse sitten myöhemmin. Tässä käsillä oleva juttu on nauhoitettu torstaina. Se on 26 minuuttinen sinkku tai yhden biisin albumi, miten sen vaan tahtoo ajatella. Minä tiedän vain, että se tiivistää kaikki ne ajatukset, joita en osaa pukea sanoiksi, se kuvaa ajatusprosessiani paremmin kuin minä. Vaikka minä en tietäisi, kitarat tietävät. Viimeisen viikon ajan elämäni on ollut helvetin kiireistä. Olen lähtenyt kouluun yhdeksään ja päässyt kotiin aikaisintaan yhdeksän, useimmiten yhdentoista maissa. Kun tänän istuin bussissa Pertunmaalle melkolailla unettoman yön jälkeen, tunsin olevani jonkinlaisen hermoromahduksen partaalla.

Tässä on paljon asioita ja tasoja joita en tahdo avata vielä sen enempää, aikaa täytyy mennä, jottei niiden absurdius tunnu niin makaaberilta. Tällaista tämä touhu nyt kuitenkin on. Ei sille mitään voi. Kiirettä jatkuu kai ainakin tämän viikon, täydet koulupäivät ja sen lisäksi dokumentin kuvauksia, levynkansiduunipalaveria, keikka keskiviikkona Lepakkomiehessä, ehkä torstaille treenit, perjantai taisi olla tyhjä, lauantaina Cut To Fit-keikka Harjun nuorisotalolla, sunnuntain makaan taas X-asennossa keskellä lattiaa. Sen jälkeisellä viikolla vuokranantaja tulee luultavasti katsastamaan kämppää, kun nyt menin irtisanomaan sen. Vuoden vaihteesta eteenpäin olen ainakin hetkellisesti koditon, saa nähdä mihin asetun. Treenis houkutteli, mutten kuitenkaan tiedä uskaltaako sen paikan sisäilmaan luottaa niin, että siellä asuisi ympärivuorokautisesti. Ei se ehkä olisi kovin fiksua.

Eilisen ja tuon Martaan jälkeen sitä alkoi odottaa aika paljon keskiviikon soolokeikkaa. Otan mukaan levyjä, A Man Who Eats Firea (joka muuten selventää ehkä melko paljon tätä nykyhetkenkin puhumattomuutta tiettyjen asioiden suhteen) ja kaikkea mitä tässä nyt sattuu olemaan. Levyjen ostaminen auttaa meikää ihan suoraan pysymään elossa ja syömään ruokaa, kaikki muu raha tuppaa menemään nyt vanhojen velkojen ja laskujen kiinni kirimiseen. No, kohta helpottaa.

Käkilompolo - done!

Soitettiin tänään hyvä keikka. Mentiin sellaisella puolipitkällä kaavalla, soiteltiin siis joku tunti. Melkein kyllä tuntuu, että saisi aina varata kolmatta tuntia sille kasvattelulle, raivoamiselle ja luhistumiselle, jota tuo homma on parhaimmillaan. Mutta ei tuo onneksi tuntunut siltä, että olisi pitänyt kesken katkaista, sai hienosti laskeuduttua koneen takaisin kentälle loppua kohti. Se tuli myös nauhalle, eikä sitä tarvinnut kauheasti miksaillakaan, eli eiköhän se jossain vaiheessa internetiinkin löydä. Kunhan nyt kerkeän, ei pidä hötkyillä aina kaiken kanssa niin kovin. Tässä oli monta liikkuvaa palikkaa, sitä alkoi ujosti odotella keskiviikon soolokeikkaa jolla pääsee olemaan juuri niin kontrollifriikki kuin tahtoo. Mietin, menisinkö koko reissun junalla, kun se tulisi halvemmaksi, kun autolla ajelu.Mikäli aikataulut sen sallivat, niin teen niin. Parasta tuossa oli kuitenkin se, että sai soittaa Cédrikin kanssa pitkästä aikaa. Soundcheckissä räpeltelin omiani, mutta heti kun Cédrik sai vahvistimen päälle ja löi ensimmäisen E-mollin, sormeni hakeutuivat automaattisesti niin hienoille urille, etten voinut kuin hymyillä. Joku ihme homma siinä vaan on. Ei tarvitse katsoa tai miettiä mitään. Antaa vaan merkin sitten joskus, kun on hyvä väli alkaa miettiä lopettelua. Korpolompolon Lassin ja Santerinkin kanssa on kyllä mukava soittaa, koska siinä on rytmiryhmä joka on hitsautunut yhteen omissa kuvioissaan vahvasti ja kommunikoi hyvin keskenään. Ei siinä kauheasti tarvitse sitten lisäksi miettiä ylimääräistä, senkun soittaa menemään vaan.

Muutenkin ilta oli helvetin hyvä. From Grotto tuntuu koko ajan rentoutuvan ja paranevan, soittoterä tuntuu olevan kova, ja vaikka välistä kaipaisinkin lisää tilaa täydelle improsekoilullekin, ymmärrän etteivät kaikki tee näitä asioita ihan samalla tavalla kuin minä. Hyvä vaan, että on seassa bändi, joka vetää kaiken helvetin napakastikin, on variaatioita illassa. Ja toki noillakin on hienoja instrumentaalipätkiä ja hyvää fiilistelyä! Kolmantena oli The Botherers, jonka aavikkotwangiin rakastuin heti. Mikään netissä oleva ei tuntunut antavan riittävän hyvää kuvaa siitä huumehuuruisesta rautalankafiiliksestä, parhaimmillaan mielessä pyöri Marc Ribot ja Brian Jonestown Massacre, siellä soi hienosti ulvovat bluesit ja huumeurkusoundit yhdessä helvetin hypnoottisen rumpalin kanssa. Kuunneltiin jo soundcheckissä, että nyt on aivan helvetin kova! Viimeistä bändiä ei oikein ehditty jäädä ihmettelemään, kun kotimatka oli jo siinä vaiheessa mennyt melko myöhäiseksi. Ihan menevältä sekin kuulosti.

Paluumatkalla olin koko ajan varma, että tällä matkalla näen hirven. Onneksi se oli vain peura, ja onneksi se oli tien sivussa, eikä ajoradalla. Kyllä se silti pisti jarruttamaan ja mietin, että säikähdyksellä selvittiin taas yksi matka. Roudattiin ja tulin himaan, tein päiväruoan noin kello neljä aamuyöstä ja nyt istun tässä pohtimassa sitä, miten kahvi ja mahakipu tuntuvat kulkevan melkolailla käsi kädessä, etenkin kun on vähentänyt kahvin juontia reippaasti, ja sitten vetää äkkiä viisi kuppia. No, sellaista se on. Huomenna yritän mahdollisuuksien mukaan Pertunmaalle, vuokran maksun jälkeen jäi vielä rahaa yhdensuuntaiseen matkaan. Irtisanoin myös vuokrasopimuksen, eli vuoden alusta olen koditon ainakin paperilla, saa nähdä mitä se taas käytännössä sitten meinaa.

Jim & Andy. Katoamisia.

Katsoin totaalisessa hypnoosissa Netflixistä dokumentin, joka kertoi Jim Carreyn Andy Kaufman roolista Man on the Moon-leffassa. Muistan elokuvan tehneen aikanaan vaikutuksen, mutta tämän vaikutus oli vielä todella paljon suurempi. Elokuvien yhteydessä puhutaan paljon metodinäyttelemisestä ja eläytymisestä ja tuollaisesta, mutta kun katsoin tuota, ymmärsin Jim Carreyn tehneen aivan samaa, kuin mitä itse teen soitinten kanssa. Siinä on kyse minättömyyden tilasta, improvisaatiosta ehkä, mutta ennemmin kanavoinnista. Ymmärsin myös samalla miksi pidän improvisaatiosta niin paljon enemmän, kuin valmiiden biisien soittelusta.

Improvisointi on äärimmäisen paljastavaa touhua. Kun ohittaa itsensä ja antaa mielen tehdä asioita vapaasti, niinkuin se toimii silloin kun luulee, ettei kukaan katso, vapautuu tarkkailemaan juuri sitä toimintaa samalla kun se tapahtuu. Se on äärimmäisyyteen asti viety tutkielma itsestä, mielestä ja sen alitajunnassa kullakin hetkellä vallitsevista pohjavireistä. Tajunnanvirta kertoo sinulle varmemmin uin mikään muu, kuka olet juuri tällä hetkellä. Se kertoo sinulle mitä mielessäsi tapahtuu nyt. Oli kyse musiikista, kuvataiteesta, kirjoittamisesta, näyttelemisestä, mistä tahansa, sillä ei ole mitään väliä. Se toimii aina täysin samalla tavalla. Kun kuulet sanat, jotka tulevat ulos suustasi, saat tietää lisää siitä mikä vaivaa. Aivan sama asia se on tämän kirjoittamisen kanssa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä seuraava sana on ennen kuin se lukee tulee ulos sormistani.

Jotenkin on myös hienoa, että Jim Carrey on noin avoin tuosta eksistentiaalisesta tyhjyydestään, jonka olen nähnyt hänen "sekoamisessaan". Ihmiset nimittävät sekoamiseksi sitä, mitä eivät ymmärrä. Uskon, että jokainen joka tuntee tuon tunteen, tietää yhdellä vilkaisulla mistä on kyse. Jokainen, joka on opiskellut pari vuotta filosofiaa tietää mistä on kyse. Kun eksistentiaalinen kuilu tulee lähelle, se jättää jäljen. Carrey perusteli tuossa yhteydessä mielestäni ihan hyvin, että ei hänen täydy pysyä kasassa vain siksi, että miljoonat ihmiset odottavat hänen olevan se hauska jätkä ja pysyvän sellaisena, jos hänestä tuntuu että hän on onnellisempi ilman kaikkia noita naamioita ja rooleja. Sille ja sen tajuamiselle täysi tuki ja ymmärrys. Tuli vain heti sellainen olo, että pitäisi päästä juttelemaan hänen kanssaan, olisi helvetisti asiaa. Mielenkiintoista oli myös, miten hän totesi, että nyt häntä kiinnostaa vain juuri "katoaminen", joka on juuri se asia, mitä masokistiseksikin kuvattu kirjani pääasiallisesti käsittelee.

Tein tänä iltana myös Electric Hobo videon. Jos sinulla on valoherkkä epilepsia, jätä se katsomatta. Muussa tapauksessa se voi tarjota jonkinlaisen transendentin katoamisen.



Tänään lauantaina soitetaan Käki-Orpolompolo-keikka Oranssilla. En tiedä vielä ollaanko ensimmäisenä vai viimeisenä, mutta soitot alkaa kuulema yhdeksältä. Otan levyjäkin mukaan, tulkaa paikalle ja kadotkaa juuri siihen suureen johonkin.

Kuolemisia.

Ystäväni Johannes Roviomaa kirjoitti tämän hienon jutun surusta ja siihen liittyvistä tabuista. Se on kaunis ja täynnä asiaa, jonka allekirjoitan suoraan omasta kokemuksestani. Tehdessäni nuoriso- ja sosiaalityötä törmäsin tämän tästä siihen, miten auttamattoman kyvyttömiä suuri osa työtä tekevistä aikuisista oli kohtaamaan ja käsittelemään nuoria, joilla oli taustalla traumaattinen kokemus, tai jotka olivat keskimääräistä ahdistuneempia syystä tai toisesta. Monesti ongelmia väheksyttiin tai sivuutettiin kokonaan, useimmiten ahdistunutta nuorta tulkittiin väärin ja epäiltiin heti potentiaaliseksi kouluampujaksi tai jotain muuta yhtä ääliömäistä.


Siitä kai kaikki tämä minun kirjoittamisen tarpeeni ja taidehommien aktiivinen levittäminenkin kai lähti. Koska tiedän miten yksinäinen tuo maailma pään sisällä on, tahdon levittää tätä kaikkea vain ja ainoastaan tavoittaakseni kaikki nuo ihmiset, jotka tuntevat olevansa yksin, huutaa heille ja sanoa, että täällä on muitakin ja meitä on suhteellisen paljon, kenenkään meistä ei pitäisi joutua olemaan yksin. Minun sanomani on se, että saa olla surullinen, saa olla ahdistunut, eikä mikään olotila koskaan ole lopullinen, vaikka tietty kaihon sävel aina sielussa soikin. Minä keskustelen mielelläni koska tahansa kenen tahansa kanssa näistä tai mistä tahansa asioista, jos tuntuu siltä että keskustelu voisi auttaa, anonyyminäkin, minut saavuttaa tuolla sivupalkissa olevalla sähköpostiosoitteella, tai millä tahansa välineellä jolla kokee saavansa minut kiinni. Puhelimeen en vastaa, sen verran introvertti olen luonnostaan, että kiusalliset puhelinkeskustelut jopa tuttujen kanssa ovat monesti ahdistava ajatus.

Nämä tunteet ovat minulle ajankohtaisi myös sikäli, että isäpuoleni tekee kuolemaa. Se ajatus soi päässäni koko ajan äärettömän ristiriitaisena. En väitä, että olisimme koskaan pitäneet toisistamme kovinkaan paljon. Yritän miettiä hyviä muistoja, mutta mieleeni tulee koko ajan vain uusia esimerkkejä lapsellisesta kiukuttelusta, sadismista ja siitä jatkuvassa jännitteessä elämisestä, jonka sähköisessä kuristusotteessa tunnun olevan vielä tänäkin päivänä. Silti hän on ollut äitini kanssa isomman osan elämästäni, kuin isäni oli. Eikä se ole mikään mitätön asia. En minä tahdo, että hän kuolee. En tahdo kenenkään kuolevan mihinkään. Enkä minä ole hänelle vihainen yhtään mistään. Minä olen elänyt elämäni juuri sellaisena kuin se on, eikä minkäänlainen katkeruus tai valitus muuttaisi sitä mihinkään. Ja hänellä on ollut iso rooli tässä elämässä, sen muokkaamisessa, vaikkakin joskus henkisesti väkivaltaisestikin, hän on väistämättä tehnyt minusta sen, mitä olen nyt. Mutta tämäkin on jo yksi tabu. Voinko minä ajatella näin, ennenkuin hän on edes kuollut? Ymmärränkö edes täysin mitä tässä tapahtuu? En varmasti. En ennen kuin astun sisään taloon ja näen äitini kasvot taas. Hänestä minä olen eniten huolissani. Oikeastaan vähän koko ajan. Toivon että ymmärrät sen, kun kuitenkin tämän luet. Voin myös poistaa tämän, jos se häiritsee.  Tämä on yksi sellainen mullistus elämässäni, jota en koskaan tajunnut edes aktiivisesti ajatella osaksi sitä, vaikka tottakai tämä on ollut näköpiirissä jo kauan. Se ei tee ajatuksia silti yhtään selkeämmäksi. Ehkä päin vastoin. Tuntuu oudolta, kun on tottunut olemaan johdonmukainen ja järkevä, eikä osaa ajatella tai tuntea mitään, vaikka samaan aikaan pään läpi vilisee järjettömät määrät tunteita ja ajatuksia. Elämä on vittujen elämä.

Marraskuu alkaa taas olla nimensä veroinen.

Joitain asioita vuodet eivät tee kauheasti helpommaksi. Yksi niistä on se,että me kaikki joudumme elämään maailmassa, jossa tätä ihmistä ei ole enää olemassa. Näen yhä unta melkein joka yö, elävän ja kurkkuaan karistelevan, viheltelevän ja naureskelevan miehen, jona kanssa keskustelemme ja teemme juttuja. Unissani mummo on ikuisen pysähtyneessä heikommassa kunnossa, kuin viime vuosinaan, mutta ennen lopullista romahdusta, istuu tuvan pöydän ääressä ja juttelee väsyneesti, mutta kuuntelee mielellään. Viimeisten vuosien sairauden jättämä, epäilemättä kivun ajama kiukku on poissa ja hän on vähän rauhallisempi kuin eläessään. Mummoni oli ihana. Atomipommi vihreiden silmien takana. Hän ei päästänyt ketään koskaan helpolla. Sieltä minä olen intensiteettini perinyt, aivan suoraan.

Kun olen tekemisissä näiden psykologisten heijastusten, varjojen kanssa, en voi olla miettimättä miten äärettömän todellisia ne ovat. Ja silti ne ovat olemassa vain minun mielessäni. Mutta olivatko he eläessäänkään minulle olemassa juuri muualla kuin mielessäni? Kaikki tapahtuu vain mieleni välityksellä, otan vastaan ihmisten minulle antamaa informaatiota ja rakennan sen osaksi tietoisuuttani. Siinä mielessä mummo ja pappa ovat minulle yhä aivan yhtä eläviä. Informaatiota tulee. Se ei ole muistoja menneestä, vaan reaktioita tähän hetkeen, elämän jatkumista yli fyysisen ruumiin, vaikka se ei heidän tietoisuudessaan jatkukaan, heidän tietoisuutensa pysyy elossa minun tietoisuudessani. Siitä Hofstadterkin kirjoitti ja nyt ymmärrän sen vähän paremmin.

Tytti ja Samuli olivat minun elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Äitini ja nyt viimein myös isäni ovat kasvaneet siihe rooliin nyt. Kun sain kuulla tänä iltana isäpuoleni lyyhistyneen naamalleen lattiaan, miten äiti oli saanut elvyttää häntä 20 minuuttia yksin, eikä selviytymisestä oikein vieläkään ole takeita, tuli minulle aika paha olla. Äitini vuoksi. Hän ei ansaitse mitään tällaista paskaa, oli lopputulos mikä tahansa. Silti osasin odottaa jotain tällaista. Viimeyönä en saanut nukuttua oikeastaan lainkaan. Isänpäivän jälkeisenä maanantaina pappakin lähti, ja olin varma että tänäänkin käy jotain. Miksi? En tiedä. Ei kai sen ole mitään väliäkään. Tällaisia nämä isänpäivän tienoot nyt vaan minun perheessäni ja elämässäni ovat. Ei kai sille mitään mahda. Tekisi mieli olla äidin luona nyt, mutten pääse sinne keskellä yötä mitenkään kuitenkaan. Ja minun pitäisi nukkua muutenkin. Pitäisi, taas...

Vuodet vierii

Kun mietin  millaisia tekstejä olen aiemmin kirjoittanut isänpäivistä, tunnen jonkinlaista hämmentynyttä kiitollisuutta siitä, ettei minun tarvitse kirjoittaa sellaisia enää. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän isääni, sitä paremmin tulemme toimeen ja käsitämme sen, mitä toisen pään sisällä oikein liikkuu. Se ei ole ollut mikään helppo matka, sinne on rämmitty läpi  turhautuneen raivon ja vihan, voimattoman ahdistuksen ja vuosien lähes täydellisen hiljaisuuden läpi. Oikeastaan lyhyeksi jääneen lapsuuteni jälkeen tunsin koko teini-ikäni ja tuon aikaisen nuoruuteni ajan olevani isäni varjossa, aina peilissä näkyi sama naama, vahvat piirteet, äkkipikaiset kulmakarvat, jotka tuntuivat olevan aina vihaisesti valmiina ottamaan vastaan pelkkää paskaa koko maailman suunnalta. Se ei kyllä ole vieläkään muuttunut mihinkään, mutta nyt ymmärrän paremmin, että tällaisia me olemme. Me emme ole niitä, jotka syntyvät kultalusikat suussa, kuten naureskeltiin tänään niin korkeintaankin on ansaittu omin käsin pelkkiä hopealusikoita ja -lautasia.

Käytiin myös mummon ja papan haudalla. Olen miettinyt pappaa taas paljon. Kuusi vuotta sitten isänpäivän jälkeisenä maanantaina tuli puhelu, joka muutti koko elämäni. Tuntuu absurdilta, että jos luen tätä blogia taaksepäin, voin seurata koko tuon matkan omia jalanjälkiäni. Olen jättänyt jälkiä menneisyyden itseltäni, tulevaisuuden minälle, etten unohtaisi tärkeitä asioita, etten laskisi niitä koskaan irti turhanpäiten tai antaisi niiden haalistua. Tietoisuuteni tiloja juuri sellaisena, kuin ne ovat olleet. Mummo ja pappa eivät ole haalistuneet mielestäni mihinkään. Näen heidät yheä melkein joka yö. Tiedän mitä he käskisivät minun tehdä missäkin tilanteessa. Nuo ihmiset ovat minun henkioppaitani. Niitä joiden kanssa kommunikoin unieni välityksellä. Se on voodoonkin ydin, esi-isien ja vanhempien henkien johdatus.

Ne ihmiset kulkevat mukanani aina. Ja yritän parhaani mukaan välittää sen kokemuksen myös muille ympärilläni. Kunnioittaa luontoa niinkuin mummoni, olla oikeudenmukainen ja pyrkiä mahdollisimman tarkasti puolueettomuuteen, kuten pappani. Nuo olivat nähdäkseni noiden ihmisten tärkeimmät opit itselleni, sellaiset jotka lävistivät koko heidän elämänsä. Olen kiitollinen kaikesta mitä heiltä sain henkiseksi perinnöksi.  Olkoonkin, että niiden ominaisuuksien mukana on tullut myös tämä jääräpäisyys, joka on maksanut minulle varmasti kaiken toivon menestyksestä jo moneen kertaan. Se voisi harmittaa, jos menestyminen lähtökohtaisesti kiinnostaisi minua yhtään. Mutta koen, että on asioita, jotka pitää tehdä oikein ja äärimmäisellä rehellisyydellä. Ja tämä minun elämäni on sellainen asia.

Olen kasvanut paljon siitä kuin aloitin tämän kirjoittamisen. Jos lukisin alkupään juttuja, en ehkä tunnistaisi itseäni niistä ollenkaan. Sama tulee luultavasti toistumaan vielä lukemattomia kertoja, ennenkuin joskus sitten lopetan tämän kaiken, joko itse, tai korkeamman voiman välityksellä. On kuitenkin hyvä, että jotkut asiat selviävät ajan kanssa. Olen onnellinen siitä, että olen saanut viimein isäni takaisin, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen.  Hyvää isänpäivää.

Esittävän taiteen ja abstraktion rajapinta.

Väkertelin tässä tällaisen stopmotion videon, joka kuvaa melko hyvin sitä, millaista on olla minun pääni sisällä. Nauratti ajatus tuollaisesta kevyen yhdeksän minuutin sinkusta, joka on kaiken lisäksi vielä noisea. Mutta eipä tänään ole tullut oikein muuta kuunneltuakaan. Ensin kuuntelin tuon omani läpi ja sitten olen vain luukutellut Merzbowta. Jotenkin tuon melun määrän zeniläisyys kiehtoo, vaikkei se tarkoituksenmukaista olekaan. Mutta jos minulta kysyttäisiin kuka on tuotannoltaan monipuolisin artisti, vastaisin Merzbow. Koska vaikka se kaikki kuulostaa tottumattomaan korvaan aivan samalta, on eri levyjen välillä aivan valtavia eroja. Toki viiteen-kuuteensataan levyyn mahtuu toistoa ja turhaakin kamaa, mutta minä nyt en ole varsinaisesti kukaan syyttelemään ketään mistään liiallisesta tahdista. Mutta tuonkin asian kautta oen, että jonkinlainen yhteneväinen filosofia on omankin tekemisen takana. En soita juurikaan ylimääräistä. Nauhoitan lähes kaiken mitä soitan. Julkaisen lähes kaiken mitä nauhoitan jossain muodossa. Ei nyt tietenkään aivan suoraan niinkään, mutta en treenaile tai hinkkaile skaaloja tai sooloja yhtään. Kaikki soittaminen tähtää musiikin tekemiseen, ei siihen että olisin jossain parempi kuin muut. Joka tapauksessa itseäni ilahdutti huomata, että Merzbow on myös työntänyt uuden levyn pihalle, ja se se vasta mielenkiintoinen kuuntelukokemus olikin.



Kuten abstrakti kuvataidekin, tämä saa varmasti monet turhautumaan, koska se ei tarjoa sellaista helppoa tarttumapintaa, joka hinkkaisi teoksen merkityksiä j a symboliiikkaa vasten kasvoja. Sinällään en näe abstraktissa taiteessa sen suurempaa eroa kuvan tai äänen välillä. Molemmissa voidaan tehdä totaalista abstraktiota, tai vaikka kollaaseja, kaikki on mahdollista ja totaalisen vapaata. Ja juuri siksi olen viime aikoina kuunnellut enemmän ja enemmän pelkkää noisea ja dronea. Ne ovat vahvan visuaalisia ja abstrakteja musiikin muotoja, omien sisäisten järejstelmiensä varassa toimivia maailmoja, joihin ei pääse sisään sillä avaimella, jonka olet joltain youtubemessiaiden soittovideolta saanut. Yhtäkkiä skaalasi ovatkin hyödyttömiä. Tahtilajin laskeminen muuttuu mahdottomaksi tai ainakin äärimmäisen hankalaksi. Muusikot eivät pitäydy sovitussa tempossa. Kaikessa elää kaaos ja anarkia! Mitä helvettiä tämä on! Aivan sama ihmetys valtaa ihmisen, joka on tottunut katsomaan taistelevia metsoja, kun hänet laitetaan vastakkain Pollockin tai Rothkon kanssa. Tuotahan voi tehdä kuka vaan, tämäkö muka on taidetta! Kaikessa abstraktiossa ja käsitetaiteessa ydin ei olekaan siinä, kuka sitä voi tehdä, vaan kuka sitä keksii tehdä. Maailma on täynnä ihmisiä jotka sanovat, että sitä ja tätä voisi tehdä kuka vaan, ja silti aivan pieni prosentti tekee niitä asioita. Käsitteellisemmän ja abstraktimman taiteen pointti on nimenomaan näyttää se, että taidetta voi tehdä kuka vaan, taidetta voi olla mikä vaan, ja me kaikki hukumme taiteeseen joka hetki ja juuri siitä johtuen taiteen instituutioiminen ja kaupallistaminen onkin niin ristiriitaista. Se ottaa jotain yksilölle välttämätöntä toimintaa ja koittaa nyhtää siitä rahaa tai arvottaa sitä. Taide jota ei voi myydä on hyökkäys tällaista maailmaa vastaan.

The Revenge Of The Unwanted Art

Juuri siitä syystä minunkin taiteeni perustuu osin kierrättämiselle. Otan asioita joita muut eivät halunneet ja katson niitä uudelta kantilta, annan niille uuden elämän. Asioita ja esineitä jotka ovat kaikkien ympärillä koko ajan, joihin kuka tahansa voisi ladata uusia merkityksiä, käyttää niitä soittimina tai purkaa maalaustarpeiksi tai mitä nyt missäkin tapauksessa, mutta silti isoin osa ihmisistä ei tee niin. Monesti tuntuu, että olen näiden hommieni kanssa ihan väärällä puolella maapalloa, mutta kun on ollut köyhä koko ikänsä, ei täältä ole ollut varaa oikein lähteäkään. Se on kyllä myös varmasti jalostanut silmää improvisaatiolle, on pitänyt keksiä miten saa kalliin kuuloisia ääniä ulos halvasta romusta, tai miten feikkaa jonkunlaisen kehämäisen vääristymän musavideoon (vastaus, kuvaa kahvipannun läpi hämärässä). Siperia opettaa tai lopettaa, siihen voi luottaa. Jos joku kuitenkin tahtoisi vaikka ostaa tauluja tai tarvitsee musavideota, se voisi helpottaa aika paljon tässä vaiheessa elämää. Teatterihommat äsittääkseni hoitavat vuokrapuolen, mutta sitten pitäisi saada jostain vielä parin kuukauden treenisvuokrat kasaan. Vituttaa olla se jätkä, jolla ne on maksamatta, mutta tämä tunneli alkaa pikkuhiljaa olla niin synkeä, ettei siellä juuri valoa näy.

Jfjsksn

Olen näemmä unohtanut sanoa, että Bandcampissa on levy nimeltä Late Night Meditations. Se on ainakin itselleni mieleen ja uskon, että kärsivälliset js hiljaiset ihniset saavat siitä jotain irti. Nyt makaan peiton alla, joten en ala kaivaa sitä puhelimella. Viimepäivät olen tehnyt musiikkia ja äänipohjaa projektiin, joka toivottavasti maksaa vuokranikin. Ilman sitä olisin kusessa. Kai tuostakin voi puhua, eli Helsingissä esitettävässä Koivu ja Täh -produktiossa on väli-inserteissä meiläläisen vääntämät musiikit, käykää katsomassa. Esitykset on 19. Ja 26.11. Vaikutti mielenkiintoiselta, mutta itselläni on keikat molempina edeltävinä lauantaina, joten makaan kotona x-asennossa.

On ollut hauska tehdä juttuja, jotka on rajattu melko tarkkaan. Se on parhaimmillaan todella inspiroivaa. Siitä tulee ongelmanratkaisua, ohjeet kaipaavat tunnetilaa tai tiettyä ääntä ja se täytyy joko keksiä tai rakentaa. Näiden lisäksi on kuvattu dokkaria Sopenkorvesta, joten olen pyörinyt sitä väliä kävellen nyt niin paljon, että jalassa meinaa olla jännetuppitulehduksen tapainen.

Nyt meinaa väsyttää niin paljon, että lienee parempi nukkua. Huomenet.

Late Night Meditations

Pitäisi näköjään valita aina ysi projekti iltaa kohti ja pysyä siinä, kun ei tunnit tunnu riittävän useampaan kuitenkaan. Tänään piti aloittaa yksi vaateprojekti, lukea kirjaa, piirtääkin ehkä, mutta sain ruoanlaiton ja muun kehonhuollon jälkeen aikaiseksi vain levyllisen huminaa ja hiljaisuutta. Ei sillä, olen siihen helvetin tyytyväinen, vaikka tarvitsisinkin 57n tuohon kitaran nauhoittamiseen. Kävelin tänään kuitenkin kahdesti Sopenkorpeen ja takaisin, mistä johtuen raajat tuntuvat melko veteliltä, mutta myös mukavan raukeilta. On sellainen olo, että loppuillan saa ottaa iisisti, katsella jotain tyhmää (viime aikoina olen kuluttanut todella paljon Dragon's Deniä, jostain käsittämättömästä syystä) ja vain... olla. Tietenkin sitä tulee jotain näperreltyä, mutta yritän siitä huolimatta vastustaa kiusausta lähteä pihalle valokuvaamaan, vaikka siellä aika helvetin hieno sumu taas onkin, enkä ole kerennyt järkkärillä sitä juurikaan kuvata.  Tässä on taulu jonka maalasin sunnuntaina. Jotenkin oudosti pidän siitä.

Heimo

Aloitin eilen myös yhden suhteellisen mielenkiintoisen tilausduunin, mutta keulin sillä vasta enemmän sitten kun tiedän, että kaikki on purkissa ja hyväksytty niiden toimesta, jotka sitä halusivat. Innostuksen tasosta kertonee kuitenkin jotain se, että palautin ensimmäiset äänet samana iltana kun sain tietää, mitä kaivataan, olkoonkin etteivät ne ehkä mene läpi sellaisinaan, mutta tuntui jotenkin vapauttavalta tehdä kaikesta huolimatta. Jos eivät kelpaa mihinkään, laitan ne kuultavaksi edes. Ongelma on ehkä se, että kun ohjeissa on jotain sellaisia triggersanoja kuin painajaismainen, kakofonia, viiltävä, niin päästän itseni irti, ja se voi olla vähän ass to ass-tason kamaa monelle. Eli ymmärrän hyvin jos pitää vähän siivoilla ja rauhoittaa. Ja se on ihan ok. Tilaustöissä tehdään sitä mitä on tilattu, ne on eri maailma omasta hommasta.

Oli minulla kai jotain muutakin asiaa, mutta kuten tavallista, sitä häviää monenlaista tähtien väliseen tyhjyyteen kun vouhottaa menemään. Tuskin se mitään kovin tärkeää oli. Tässä on tämä levy vielä, toivottavasti kuuntelet sen yksin yöllä, eikä jossain avokonttorissa keskiviikkodokailun etkoina. Huomaa tuossa ehkä vähän sen, että kuuntelin The Necksiä tuossa taas jossain välissä, lähinnä se hiljaisuuden kompositio siinä touhussa viehättää itseäni niin helvetin paljon. Huomasin sen kun soitin rumpuja, lähinnä teki mieli nauhoittaa sitä kuinka istun rumpujen takana, ilman että lyön mihinkään. Iso osa siitä voikin olla niin hiljaista, ettei juuri ilman luureja kuulukaan.

 

Musiikki on hieno voima olemassa.

En edes muista koska kirjoitin viimeksi, tai mistä, mutta tuntuu että siitä on liian pitkä aika. Joka ilta on pitänyt kirjoittaa, mutta tekemistä on ollut niin paljon, ettei ole kerennyt juuri istua alas. Tänään kävin viemässä paremman puoliskon ja koiran toisen muuttokuorman kanssa Kankaanpäähän ja ajelin sieltä kotiin, lähdin ähertämään joskus kolmen aikaan ja olin taas Lahdessa puoli yksi. En kuitenkaan antanut sen pilata suunnitelmiani, vaan kävelin treenikselle sumuisen ja hiljaisen, helvetin kauniin kaupungin läpi. Tai enhän minä lähellekään kaupunkia mennyt, kiertelin junarataa myöten Sopenkorpeen. Matkalta tarttui läjä suttuisia puhelimella otettuja kuvia, aina pitäisi kai olla järkkäri mukana, mutta totta puhuen kannoin jo päälle kymmentä kiloa ylimääräistä romua mukana.

Soittelin puoli neljään asti, nauhoitin kitara-avantdroneja ja melua, kohta alan purkaa niitä ja katson minkä verran siinä on mitään käyttökelpoista. Jos löytyy kahtaa sorttia, teen siitä jonkinlaisen Junkyard Shaman / Electric Hobo-splitin, kun nyt olen aina naureskellut muutenkin, että ittensä kanssa splitin tekeminen olisi sopivan pöljä ajatus. Joten pakkohan sellainen on tehdä. Nyt kuuntelen ensin tätä Seli Selin uutta levyä Satunnainen Kokoelma Soluja, helvetin hyvä meininki.Vahva suositus kaikille krauttijumituksen ja psykerokkitouhujen ystäville.



Tänään tuli kyllä hyvää kampetta radiostakin Susanna Vainiolan Kissankehto on aina mukava ylläri, kun sattuu olemaan ratin takana, minkä lisäksi sieltä tuli Tampere Jazz Happeningin parhaita paloja. Viimeisenä soitettiin tätä Nik Bärtsch's Mobilea, ei tosin tätä biisiä, vaan joku parempi, mutten äkkiseltään löytänyt sitä Areenasta. Pitääpä kytätä, kun koko keikka sinne putkahtaa, oli nimittäin hienoa kamaa.



Kohta pitänee mennä kouluunkin, kymmeneen tarkemmin sanottuna. Ei maksanut vaivaa mennä nukkumaan välissä, joten miksailen ja maalailen tässä näin sitten siihen asti. Nälkäkin meinaa tosin olla. Hmm. Vuokrasta puuttuu vielä 150 euroa, eli jos tuntuu siltä, että jokin taulu vaikka kiinnostaa, niin instagramista löytää kuvia. Tuntuu äärettömän tyhmältä, että tilillä on satasia ja silti tuntee olonsa köyhäksi. Suomi 2017.

Unkari jäi taa, pakkanen kutsuu.

Noniin. Tulin kotiin toteamaan, että vaikka hienosti muistin vedellä kaikki tietokonejohdot seinästä, vessan valo oli päällä koko viikon ja jääkaapissa ollut maidonliru oli juuri sen hajuinen, kuin voisi olettaa viikon jälkeen olevan. Sellaista se on. Tuskin tuosta yhdestä lampusta älytön lasku tulee, mutta vituttaa ihan turhaan raiskata luontoa, kun ei nauti siitä kauheasti muutenkaan. Lentäminen on kyllä huomattavasti isompi raiskaus, enkä kauhean mielelläni lentelekään. Reissuni alkoi melkein kaksi viikkoa sitten, kun lähdin ensin viikonlopuksi puolisoni luo Kankaanpäähän, lähinnä katsomaan dokumenttejä horisontaaliasennossa. Sunnuntaina lähdin siitä sitten Helsinkiin treeneihin ja jäin samalta reissulta kaverille pariksi yöksi. Sinä aikana tein tämän levyn, ihan lähinnä ihmetellessäni toisen soittoromuja ja niiden mahdollisuuksia. Se on välillä ihan virkistävää puuhaa. Niinkuin tästäkin varmasti kuulee.



Suunnilleen siinä kun sain tämän valmiiksi lähdettiinkin sitten Budapestiin. Ilmassa oli kaikenlaista jänskätystä sikäli, että avain piti saada joltain naapurilta, jota en ollut koskaan ennen tavannut ja lento oli myöhässä. Kaikki meni kuitenkin käsikirjoituksen mukaan ja päästiin viettämään melko rauhallinen viikko. Seikkailu oli lähinnä kävelyä, ympäriinsä haahuilua ja museoissa märehtemistä. Nykytaiteen museo olikin äärimmäisen hieno juttu, kuten aiemmin kirjoitin. Nykytaiteen museot ovat kyllä järjestään yksi isoimpia syitä miksi tahdon ylipäätään käydä isoissa kaupungeissa. Tästä lähtien pidän kyllä huolen, että jos rundeilla on yhtään välipäiviä, etsin taidemuseot saman tien. Minua ei kiinnosta enää oikeastaan mikään ennen 1900-luvun alkua. Miksi? Siksi, että olen nähnyt sen kaiken niin monta kertaa. Siitä isoin osa on kuvia pönöttävistä keski-ikäisistä ukoista, joskus akoista, toisinaan lapsista, mutta siinä kohtaa, kun taiteen käsitteellistyminen alkaa pakottaa maailmaa reagoimaan, myös maalaustaide muuttuu helvetin mielenkiintoiseksi. Se irtoaa kerta rysäyksellä lihan kahleista ja siirtyy käsittelemään niitä abstraktioita, joiden kanssa itsekin olen aina paininut. Nykytaide inspiroi, joskus hämmentää, joskus vaan vituttaa, mutta parasta siinä on se, ettei mikään tunnu olevan niinkuin aluksi näyttää. Yksinkertaiseen asetelmaan voi ladata järjettömän määrän painoa joka avautuu vasta satorinomaisena välähdyksenä, ja siitä minä pidän suuresti. Se on inspiroivaa ja synnyttää päässäni tapahtumaketjun, joka yleensä johtaa uuteen taideteokseen, muodossa tai toisessa.

Näihin liittyen Netflixissä on helvetin hyvä dokumentti Chris Burdenista, joka muutti veistoksen käsitteen ja määritelmän tila-ajalliseksi moodiksi, helvetin mielenkiintoisia juttuja, ja vaikka ukko loppua kohti seestyikin paljon eikä tunnistanut enää nuoruuden itseään, pysyivät teokset yhtä vaikuttavina, vaikka koko muotokieli muuttui totaalisesti. Siitä dokkarista jäi hyvä fiilis kaiken suhteen. Nyt tuli mieleen myös, että matkalla Helsinkiin katsoin dokumentin Dalísta, ja tavallaan ymmärsin, että vaikka minä olen kasvanut juuri hänen kuolemansa jälkeen, ajassa, jossa hänet tietysti julistetaan yhdeksi maailman suurimmista taiteilijoista, sai hän eläessään paljon kaikenlaisia syytöksiä ja kritiikkiä, eikä asema ollut aivan niin selkeä kuin millaisena minä olen sen aina nähnyt. On jotenkin mielenkiintoista myös, että vaikka Dalí ei ehkä ole lukion jälkeen kuulunut kovinkaan suorasti omiin vaikuttajiin, kuulen piirrustusten puolesta vertauksia häneen paljonkin. Toisaalta ymmärrän, että sieltä itseeni on imeytynyt vahvasti se, että psykedelia ja surrealismi eivät tarkoita mitään karkkivärihelvettejä, vaan toisella tavalla näkemistä, kaksoiskuvia, piilotettuja kuvia, tavallisen näkemistä eri tavalla.

Lomana tämä oli juuri sopivan pitkä. En ole oikein tottunut olemaan yhdessä paikassa, mistä syystä tässä kerkesi jo tulla vähän ikävä maalaus- ja soittoromujen pariin. Kun laskeuduimme ilta-auringon hiipuvassa loisteessa kylpevään Suomeen, mietin tämän olevan ehkä miellyttävin paluu koskaan. Edes kylmä ei haitannut, tuntui siltä, että tämä maa on juuri nyt kyllä ihan jees. Tunne varmaan kestää taas ensimmäiseen internet-tappeluun tai uutisten lukemiseen asti, mutta ehkä nyt vaan menen maalaamaan ennen kuin satun näkemään mitään. Mukava olla täällä.