torstai 12. lokakuuta 2017

Unet 12.10 ja Keiji Hainon haastattelu

Näin unta, jossa olin yksin kämpässäni yöllä, tavallaan kuten olisin ollut viimeyönä täällä, mutta hereillä. Aina kun menin maalaushuoneen ohi, muovimatot roikkuivat eri tavalla ja huoneessa oli valo, vaikka muuten oli pimeää. Koitin etsiä sitä jotakin, joka asunnossa on kanssani, mutta se oli painostava läsnäolo, vaaniva vihamielisyys, pelko ja äänetön raivo. Lopulta muovimatot olivat huoneen oven edessä, samaan tapaan kuin teurastamoissa on läpyskät roikkumassa, ja niiden takana on vielä yksi yhtenäinen kalvo. Työnnyn siitä läpi kunnes puhkaisen sen, kasvoton, alaston ja lihaksikas miesvartalo juoksee jossain takanani ohi niin että askelten töminä ja lätinä kuuluu voimakkaana. Tulen olohuoneeseen, jossa ruskeasilmäinen, lihavahkon puoleinen dokumentaristi lukee pulputtaen jotain englanninkielistä tekstiä kädessä pidettävään mikrofoniin tuijottaen minua maanisesti ja melkein huutaen. Kuristan häntä ja hän kysyy kuinka tämä oikein tulee loppumaan, kuristan lisää ja laulan Tom Waitsin How's It Gonna Endiä aivan lähellä hänen kasvojaan, hän virnistää ja tökkää sormella kylkiluideni väliin. Herään todelliseen kipuun kylkiluiden välissä.

Se oli pelko ja ahdistus, josta olin lähestulkoon pääsemässä niskan päälle, ennen kuin se esti tämän tökkäämällä minua kylkiluiden väliin ja herättämällä minut kivulla. Brittidokumentaristin muoto tuli varmasti siitä, että jätin Mock The Weekin pyörimään taustalle ja puheensorina tunkeutui unen läpi. Samalla siinä oli jotain samaa, kuin Twin Peaksin Bobissa, mikä ehkä tuli siitä, että ajattelin tämän unen olevan merkillisellä tavalla painostava. Juokseva hahmo taas on johdettavissa myös eilen katsomaani Blade Runneriin, Rutger Hauerin vaanivaan loppukohtaukseen jonka intensiteetti on hieno. On muuten mielenkiintoista, miten ahdistava tutusta tilasta tulee, kun tuntuu ettet ole siellä yksin, muttet tiedä missä tai kuka se toinen on. Tämä oli ehkä jonkinlainen mielen jakaminen idiin ja minään, samassa talossa on monta asukasta.

Toisessa unessa omistettiin jokin kartano yhden kaverin kanssa, asusteltiin siellä rauhassa ja siellä oli koko ajan joitain muitakin ryypiskelemässä tai asumassa jos oli tiukkaa. Lähialueen nistit pitivät minua performanssitaiteilijana ja huvitin heitä kauppareissuilla ohi kulkiessani tekemällä jotain hölmöä.

Tänään tarjoillaan unenomaista ääntä Torvessa kello kymmenestä eteenpäin.Musta Huone ennen sitä yhdeksältä, Luomaa aloittaa puoli yhdeksältä, ovet aukeaa kasilta, että tervetuloa vaan! Olen odottanut näitä keikkoja paljon.


Viimeyönä tutustuin paremmin myös Keiji Hainoon muutenkin kuin musiikin kautta, kun kaveri sanoi sen vaikuttavan suht vastenmieliseltä shamaanilta. Kiinnostuin heti, ja kun tällainen haastattelu tuli vastaan, olin myyty. Tuossa on todella paljon niitä ajatuksia, joita olen tässäkin blogissa jakanut soittamiseen, siihen tietoisuuden tilaan ja olemiseen liittyen. Etenkin se, miten siinä tietyssä kitaratietoisuudessa lähestyy ihmisiä aivan eri tavalla, siitä tulee yhteistä kokemusta, ääni on yhteinen uni jota me kaikki koemme sen aikaa kun otamme sitä vastaan, se toki vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin, mutta se on meille yhteinen kokemuksellinen todellisuus. Samoin se, että live on aina eri asia kuin itsekseen tai studiossa nauhoittaminen, livenä soittaessa kuuluukin olla vähän jännitettä ja pitää ihmisiä varpaillaan tai altistaa itsensä pienelle dissonanssilla saavuttakseen sen todellisen tyhjyyden täysivaltaisemmin, koska silloin kun musiikki onnistuu hävittämään sinut, se on kokonaista häviämistä, eikä jotain mitä koitat saada aikaan väkisin. Siitä syystä tahdon myös nauhoittaa keikkoja paljon, koska niissä elää eri tavalla, aivan eri tietoisuuden tilassa. Pidän siitä, että Haino lähestyy soittamista sellaisella filosofisella syvyydellä, johon itsekin olen aina pyrkinyt, ja jota toisaalta harvemmin kohtaa ihmisissä jotka haluaa vaan pistää kitaralla dänkädänkä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti