sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Taide veitsenä.

Käytiin tänään Budapestin nykytaiteen museossa. Oli hämmentävä nähdä nii paljon kaikkea itselle tärkeää, Magrittea, Duchampia, Cagea ja Rauschenbergiä samassa paikassa. Löytyi myös paljon uutta ja inspiroivaa ihmeteltävää, mutta eniten inspiroi ehkä John Cagen osuus ja vaikutus muidenkin töissä, ja esimerkiksi uppopaistettu viulu oli nerokas. Mielenkiintoinen oli myös tuo itäblokin taiteen puoli, etenkin teksti jossa Jugoslavialainen taiteilija myllytti länsimaalaisten "taidelakkoa" siitä että täällä ei aljon lakkoilla, kun ei ole minkäänlaista vakavaa kulttuuria ja taidemaailmaa olemassakaan. Niitä juttuja katsellessa teroittui taas aina vaan selkeämmin mieleen, miksi en tee mitään taidetta massoille tai ihmisjoukoille. Ne eivät ansaitse sitä. Ihmisjoukoilla on luontainen taipumus pöyristyä ja leikellä ja vesittää kaikki oikeasti hienot asiat ja vahvat tunteet käden lämpöiseksi kompromissiksi. Minulla ei ole sille maailmalle mitään sanottavaa. Tai jos jotain, tahdon hyökätä sitä maailmaa vastaan. Pakottaa ihmiset vastaanottamaan kaiken sen, mitä he koittavat pakoilla ja unohtaa, pakottaa vastaanottamaan raa'an ja suodattamattoman tunteen, ilman kompromisseja, ilman välikäsiä. Kun suurin osa taitelijoista tai muusikoista puhuu breikkaamisesta, he puhuvat siitä miten pääsevät isomman yleisön tietoisuuteen, systeemin sisään sen omilla ehdoilla. Kun minä puhun breikkaamisesta, puhun siitä miten voin rikkoa tuon systeemin ihan omilla välineilläni ja ehdoillani. Se voi olla taistelu jota en voita, mutta näen jo säröytyvän pinnan, ja olen siitä aivan helvetin onnellinen. Tämä kaikki on taidetta veitsellä, veitsellä joka leikkaa läpi kaiken turhan paskan, etenkin kaiken sen paskan jota pidän itse muka jotenkin pyhänä. Tämä on taidetta veitsellä, joka viiltää auki näkymättömät haavat. Tämä on taidetta terrorismina, ruohonjuuritasolla tapahtuvana hyökkäyksenä suurta ja ylivoimaista järjestelmää vastaan. Tämä on käyttäjävihamielistä taidetta. Sen intensiteetti on kuluttavaa jo katsojalle, tiedän sen olevan totta, koska olen kuullut sen lukemattomia kertoja. Voitte olla varmoja, että se on äärimmäistä myös tekijälle. Mitä enemmän näen näitä sielunsukulaisiani, sitä vahvemmin ymmärrän silti olevani oikeilla jäljillä. Tällaiset reissut ovat aina vain kovempaa uskonvahvistusta sillä tiellä, jonka kulkeminen ei ole mikään yhden päivän homma. Se jatkuu jokaikisellä henkäyksellä, kunnes lopulta tulee se veitsi, joka leikkaa minut hiljaiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti