keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Noise toimii!

Pari vuorokautta ovat olleet nyt melkoisen täynnä meteliä. Eilen lähdin reippaana poikana matkaan kohti Helsinkiä, vesisateesta huolimatta, kastellen kenkäni heti siinä alkumetreillä. Enpä tuossa vaiheessa tiennyt, että Helsingissä itsessään satoi raamatullisella innolla. Kävelin Lauttasaareen hakemaan kitaraani, mutta siinä vesisateessa tihrustin myyräsilmilläni Fredrikinkadun Eerikinkaduksi, ja kävelin noin puolisen tuntia ylimääräistä harhalenkkiä Ruoholahteen ja sieltä Lauttasaareen. Tässä vaiheessa oli kyllä kaikki vaatteet jo niin märät, että ajattelin säästää kitaraa ja kulkea julkisilla loput matkat. Bussi ja juna kuljettivatkin minut Pasilaan asti, todelliseen määränpäähän oli vielä noin vartin kävelymatka siitä. Tässä vaiheessa ei jaksanut enää edes vituttaa, ja pääsin Ääniwallin nurkille navigaattorin ohjeilla melko vaivattomasti. Sisäänkäynnin löytäminen olikin sitten toinen juttu, kuuntelin kaduilla, että kyllä täältä joku möly kuuluu mutta mitään ei näy. Puolet Oksennuksen keikasta kävelinkin siis etsimässä ovea, jonka joku paikallinen minulle sitten näytti. Kiitos vielä siitä. Missasin ilmeisesti Oksennuksen setistä kaikki nopeammat biisit, mistä olin aluksi kiitollinen, koska etukäteiskuuntelun perusteella ne vaikuttivat vähän tylsiltä. Se mitä keikasta näin oli kuitenkin pelkkää timanttia. Kiertoa ja jurnutusta, rumpali hakkasi tomeja apinan raivolla, Yamahan huumeurku huusi hoosiannaa ja laulaja soitti jotain mikä näytti kottikärryn pyörään kyhätyltä kontaktimikitetyltä bassolta... 5/5!

Merzbow ja Balázs Pándi aloittivat settinsä sellaisella voimalla, ettei voinut kuin hymyillä. Vaikka rumpalin läsnäolo ei tuonutkaan settiin mitään lisää kuin korkeintaan ajoittain, oli hauska katsella miten keskittyneen ja tympääntyneen näköinen japanilaisukko peitti melulla alleen koko rumpusetin, olkoonkin että se oli mikitetty. Vaikka sitä on tullut jokusella noisekeikalla pönötettyä, tuntui tuo silti ehdottomasti kovimmalta niistä sikäli, että aina kun mietti päässään, että nyt tulee aika saatanan lujaa, niin löytyi joku taajuus, joka lähti tulemaan hetken päästä vielä lujempaa. Nautin ja pysyin siinä miellyttävän raukeassa ja tyhjässä tilassa koko sen noin viisikymmentä minuuttia, jonka sitä kesti. Ei ollut tarvetta vilkuilla kelloa kertaakaan, saatika kaivaa puhelinta muutenkaan. Siinä oli vain hyvä olla. Ei harmittanut yhtään niin paljon, että piti vetää aivan märät kamat takaisin niskaan ja kävellä sateessa vielä muutama kilometri lisää. Ostin vielä lähtiessä Merzbown, Pándin ja Keiji Hainon levyn An Untroublesome Defencelessness, joka sekin osoittautui miellyttäväksi kokemukseksi. Tein sitä kuunnellessa tällaisen pienen sarjan nimeltä Sheet Music For Noise.


Ajattelin, etteielämä tarjoa taas hetkeen mitään yhtä hienoa, mutta veikkaan, että perjantai tulee olemaan sellainen. Käytiin treenaamassa, kun tahdoin että rytmiryhmä on samalla aaltopituudella, ja se löytyikin onneksi helvetin äkkiä. Huomenna koitetaan vielä hillitä itseämme ja keskittyä sellaiseen rauhallisempaan ja ambientvetoiseen fiilistelyyn, mutta perjantaina Oranssilla mennään noisen ja dronen ehdoilla. Käki alkaa pikkuhiljaa kasvaa sellaiseksi jutuksi, kuin tahdonkin sen olevan. Kannattaa tulla paikalle, jos ei vaikka rahat riitä Blow Up festareihin tai ensimmäiset bändit ei nappaa. Aika kova ilta tuntuisi olevan tulossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti