lauantai 14. lokakuuta 2017

Käki-keikat takana.



Kaksi keikkaa, molemmat menivät omalla tavallaan hyvin. Tämä torstain keikka alkoi siitä turhautumisesta, että minulla oli selkeästi väärä kitara, joka tuntui hyödyttömältä tässä yhteydessä ja kiroilin, että koko keikka olisi vedettävä sillä. Aloin sitten kolistella romuja ja laulaa, ja siinä se homma löysi oikeat raiteensa. Lopulta kitarakin löysi oman paikkansa. Koko homma loksahteli paikalleen ja teki tehtävänsä, tyhjensi pään. Tällä porukalla on kyllä helvetin mukava soittaa, vaikka siitä huutamisen määrästä reissuilla ei meinaa tulla mitään loppua, kun turvat jauhaa paskaa koko ajan.

Tänään soitettiin sitten about siitä eteenpäin mihin tuo homma jäi. Aloitettiin hiljaisuudesta täyteen mölyyn, sai soittaa helvetin lujaa ja koko sielu hengitti kauniilla tavalla riitasointuisten äänten keskellä koko keikan. Sai kerrankin soittaa niin lujaa, että sen jälkeen hiljaisuus tuntui murskaavalta. Se on hienoa. Kontrastin voima. Siksi tykkään tuosta transistorinupistani. Ei putkien hurinaa, täydestä hiljaisuudesta valtavaan meluun ja siitä hiljakseen alas. Keikka tuli nauhallekin, mutta siitä ei välttämättä ole kauheaa iloa, koska se ei anna mitään kuvaa siitä miten lujaa kaikki tuli, tai mitä lavalla tapahtui. Se oli hienoa alusta loppuun. Kovasti jäi ilmaan sellainen maku, että päästään sinne varmaan uudestaankin. Nyt väsyttää. Voisi ehkä mennä nukkumaan.

Luomaan ja Mustan Huoneen kanssa oli mukava soittaa. Luomaalla oli takataskussa se etu, että pidän oululaisbändien soundista melko paljon, kaikukitaraa lujalla, se menee suoraan sieluun. Paljon tuli biiseistä Seli Selikin mieleen, mikä on pelkästään hyvä juttu molemmille bändeille. Musta Huone taas oli pitkästä aikaan bändi, joka soi yhtenä äänenä aivan helvetin hyvin. Etenkin tänään se pääsi oikeuksiins Oranssin suuressa tilassa, sen todistaminen oli ilo. Nyt nukkumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti