Taide veitsenä.

Käytiin tänään Budapestin nykytaiteen museossa. Oli hämmentävä nähdä nii paljon kaikkea itselle tärkeää, Magrittea, Duchampia, Cagea ja Rauschenbergiä samassa paikassa. Löytyi myös paljon uutta ja inspiroivaa ihmeteltävää, mutta eniten inspiroi ehkä John Cagen osuus ja vaikutus muidenkin töissä, ja esimerkiksi uppopaistettu viulu oli nerokas. Mielenkiintoinen oli myös tuo itäblokin taiteen puoli, etenkin teksti jossa Jugoslavialainen taiteilija myllytti länsimaalaisten "taidelakkoa" siitä että täällä ei aljon lakkoilla, kun ei ole minkäänlaista vakavaa kulttuuria ja taidemaailmaa olemassakaan. Niitä juttuja katsellessa teroittui taas aina vaan selkeämmin mieleen, miksi en tee mitään taidetta massoille tai ihmisjoukoille. Ne eivät ansaitse sitä. Ihmisjoukoilla on luontainen taipumus pöyristyä ja leikellä ja vesittää kaikki oikeasti hienot asiat ja vahvat tunteet käden lämpöiseksi kompromissiksi. Minulla ei ole sille maailmalle mitään sanottavaa. Tai jos jotain, tahdon hyökätä sitä maailmaa vastaan. Pakottaa ihmiset vastaanottamaan kaiken sen, mitä he koittavat pakoilla ja unohtaa, pakottaa vastaanottamaan raa'an ja suodattamattoman tunteen, ilman kompromisseja, ilman välikäsiä. Kun suurin osa taitelijoista tai muusikoista puhuu breikkaamisesta, he puhuvat siitä miten pääsevät isomman yleisön tietoisuuteen, systeemin sisään sen omilla ehdoilla. Kun minä puhun breikkaamisesta, puhun siitä miten voin rikkoa tuon systeemin ihan omilla välineilläni ja ehdoillani. Se voi olla taistelu jota en voita, mutta näen jo säröytyvän pinnan, ja olen siitä aivan helvetin onnellinen. Tämä kaikki on taidetta veitsellä, veitsellä joka leikkaa läpi kaiken turhan paskan, etenkin kaiken sen paskan jota pidän itse muka jotenkin pyhänä. Tämä on taidetta veitsellä, joka viiltää auki näkymättömät haavat. Tämä on taidetta terrorismina, ruohonjuuritasolla tapahtuvana hyökkäyksenä suurta ja ylivoimaista järjestelmää vastaan. Tämä on käyttäjävihamielistä taidetta. Sen intensiteetti on kuluttavaa jo katsojalle, tiedän sen olevan totta, koska olen kuullut sen lukemattomia kertoja. Voitte olla varmoja, että se on äärimmäistä myös tekijälle. Mitä enemmän näen näitä sielunsukulaisiani, sitä vahvemmin ymmärrän silti olevani oikeilla jäljillä. Tällaiset reissut ovat aina vain kovempaa uskonvahvistusta sillä tiellä, jonka kulkeminen ei ole mikään yhden päivän homma. Se jatkuu jokaikisellä henkäyksellä, kunnes lopulta tulee se veitsi, joka leikkaa minut hiljaiseksi.

veistoksia.

Koitin tuossa vähän väkerrellä veistoksia ennen lähtöä. Ensimmäinen on Nälkä ja toinen on Tutkielma Aasista. Savi oli vähän sellaista jämäkampetta, jonka kanssa saa olla helvetin nopea, koska kaikki pienemmät palat kuivuvat saman tien, minkä lisäksi osa siitä voi kuivua nopeammin sisällä ja siinähän murtuu sitten. Onneksi oli rautalankaa toiseen, tuon aasin kanssa vielä hieman hirvittää että miten paljon se murtuu, muttei ole mitään mitä ei locktite korjaisi.

Huomenna pitää sitten istuskella taas koko päivä busseissa ja junissa, menen Kankaanpäähän, siitä sunnuntaina Harhakuvia-treeneihin Helsinkiin ja sieltä tiistaina Budapestiin. Pitäisi vain keksiä missä majoittuu pari päivää Helsingissä, kun ei ole varaa junailla edestakaisin.  Tänään tuli sitten äkillinen oivallus, että tässähän pitää syödä jääkaappi tyhjäksi kaikesta, kun on toista viikkoa reissussa. Tungin sitten melkein koko jääkaapin naamariin tässä iltapuhteiksi. Saa nähdä miten hyvin nukuttaa.

Koulussa aletaan duunailla loman jälkeen dokumenttia Sopenkorvesta. Se on kyllä monenkin dokumentin arvoinen paikka, mutta koitetaan saada siihen tungettua kaikkia taidejuttuja, joita tuolla duunaillaan. Tarkoituksena olisi kuvata bändejä ja musiikkiakin, ja tehdä kouluversion lisäksi ehkä ihan oikea, pitempikin leikkaus aiheesta. Vaikka koko homma tuntui aluksi ahdistavalta, innostui koko porukka sentään tästä aiheesta niin paljon, että luotto on kova. Helvetin hyvä tulee. Sopenkorvessa on tullut pyörittyä suht absurdisti kohta puolet elämästä, soittamassa, roudailemassa, sosialisoimassa hylättyä romua, vaikka mitä. Se on helvetin inspiroiva ympäristö, siltä koko maailma näyttäisi jos minä saisin päättää. Ruoste ja romu on kaunista. Samaan aikaan keskustassa jyrättiin Malskin taidepanimon vieressä ollut viimeinen muistomerkki siitä romuluisesta pihasta, jossa Lahdessa asumisen alkuaikoina istuin monta yötä miettimässä juttuja. Haistakoon Lahen kaupunki paskan, toivon että ne kerrostalot homehtuu ja mätänee vuodessa eikä ketään kiinnosta muuttaa niihin. Sen jälkeen ne voi lanata saman tien ja jättää rauniot siihen niin.

Hiilikellarin väkeä.

Tänään olen hahmotellut kubistisfuturistisia asioita, veistoksia, maalauksia, hiilipiirroksia, mutta kaikki vaatii vähän matskuja, jotka on loppu. Paitsi nämä nopeat sketsaukset hiilillä. Näitä on ollut mukava tehdä nyt. Tuntuu, että ne auttavat hahmottamaan ihmiset todellisimmillaan, sellaisina kuin ihmiset oikeasti ovat, geometrisina jälki-industriaalisina abstraktioina, lihallistettuna ideana ja konseptina joka täyttää tietyn tila-ajallisen mitan avaruudessa, kunnes pyyhkiytyy pois. Se mikä on absurdia on se, että monesti tämä yksikkö voidaan mitata vasta kun se on jo pyyhkiytynyt pois, eli asettunut jonkinlaiseen kontekstiin suhteessa aikaansa ja ympäristöönsä, inaktiiviseen tilaan, jossa se ei enää suoranaisesti vaikuta olosuhteisiinsa; vasta silloin todellinen vaikutus alkaa, kun tämä abstraktio jakaantuu muiden jäljelle jääneiden abstraktioiden kesken, eli muiden ihmisten tietoisuudessa tulee halu jatkaa ja säilyttää kokemus tuon ihmisen olemassaolosta.

Ajattelin sitäkin, että monilla muilla taiteilijoilla tuntuu olevan töissään selkeitä aikakausia, kun taas itse koen asioiden olevan sykleissä. Keväisin olen nyt tehnyt kolmena vuonna peräkkäin akustisen folk-levyn. Syksyisin kubismi tekee tulonsa. Aina toisinaan noise hyökkää tyhjentämään pään kaikesta ylimääräisestä paskasta. Kubismi ja noise ovat minulle itseasiassa vahvasti linkittyneitä, molemmat ovat metallisia, liikkuvia, kirskuvia, eläviä muotoja, abstraktioita konkreettisesta maailmasta, enemmän henkisiä kuin fyysisiä taiteenmuotoja. Metalliset objektit ovat myös monesti geometrisia muotoja, lieriöitä, kuutioita, kartioita, milloin mitäkin, ja ne kaikki tuntuvat jotenkin sujuvasti napsahtelevan paikalleen.

Tekisi mieli tehdä muutama veistoskin, hakea jostain köntsä savea ja tehdä siitä niin monta kuin pystyy. Sitten poltella ne salaa vaikka koulussa, tai jossain missä niitä nyt pystyykään polttamaan. Se on sitten sen ajan murhe. Kun nyt ensin saisi materiaaleja kasattua. Kohta pitää alkaa suunnitella tästä kämpästä muuttoakin, kaiken maallisen myyntiä. Jos tahdotte ostaa jotain pöytiä ja muuta, niin nyt olisi kaikenlaista tarjolla. Sohva, pari työpöytää, tuollainen suhteellisen iso joku lipaston oloinen vai mikä helvetti tämä nyt oikein on, sekä rottinkikaappi. Tämä lipastohomma vaikka 20 euroa, vaikka siitä eroon pääseminen oli kuulema aiemmin hankalaa. Jos ei mene, pistän paloiksi ja maalaan tauluja kaikista paloista. Taulujen ostoonkin olisi aika otollinen hetki.

Turha päivä

Tämä blogger saisi olla ihan vähän kevyempi, että kone jaksaisi tämän pyörittämisen ilman vaivaa. No nyt tuntuu sujuvan. Hetkellisesti ainakin. Niin. Tämä päivä on ollut totaalisen väsyttävä ja tuottamaton, jokseenkin turha ja tyhjä. Tai ainakin tyhjin päivä hetkeen. Tulin koulusta ja söin seitankastikett ja juuresmuusia, jota tein eilen. Se oli hyvää. Tuo kaupan seitan on niin hyvää, etten osta varmaan mitään muuta, jos vaan rahat riittää pistää melkein vitosen siihen jatkuvasti. Mutta ei se hinta tule alas, ellei kysyntää ole. Väsytystaistelu alakoon. Syötyäni mietin, että mitä saatanan järkeä olla hereillä, kun tämä on vaan väsymystä ja palelua kylmässä kämpässä, ja nukuin sitten tunnin verran, jonka jälkeen menin Cut To Fitin treeneihin, mutta melkoista tervanjuontia oli sekin. Nopeasti himaan, söin loputkin ruoasta ja mietin, että mitähän nyt sitten. Koitin piirtää, mutta siitä ei tullut mitään.  Se tuntuu puuduttavalta ja tylsältä, aloittaa aina samoja juttuja ellei ole jotain selkeää ideaa. Lopetan tavallisimmin melkolailla siihen mistä aloitan. Mutta kausiluontoistahan tämä aina on. Maalaaminen olisi nyt helpompaa, mutta kaikki maalit alkaa olla loppu, eikä ole varaa ostaa lisääkään. Musiikki irtoaisi myös, mutta sitä saa nyt soitella liian paljon treenejä ja liian vähän keikkoja.

Tein tuossa levyjä, Junkyard Shamanin Songs For The Treesiä ja Electric Hobon Close Ups of Insectsiä. Ajattelin keikalle niitä ainakin ottaa, mutta saapa noita muutenkin jos tahtoo. Sama tuttu vitonen. Vanhojakin levyjä on vaikka millä mitalla, ainakin Kalmiota, Ruostuvaa Maailmaa ja Junk Magicia. Torstaina mennään myös tekemään jotain uutta, seuraava Käki-levy nimittäin, melko vahvasti tuon viime keikan innoittamana. Tekisi mieli soittaa ihan helvetisti lisää keikkoja, mutta niiden saaminen tuollaiselle ei tietysti ole kaikkein helpointa, mikä on todella turhauttava kombinaatio. Musiikkimaailma on lopultakin melkolailla jämähtänyt samoihin juttuihin ja jos teet jotain eritavalla tai käytät tiettyjä sanoja, on se monille jo selkeä "epäammattimaisuuden" merkki. En vihaa oikeastaan kovin montaa asiaa niin paljon, kuin "ammattimaista" lähestymistä musiikkiin. Se yleensä tarkoittaa turvallista, yllätysetöntä pastissia, jonka kuulijasegmentti on mietitty tarkkaan ja keikkojen promootioarvo lasketaan taskulaskimella aina ennen kuin vastataan kyllä. Pitäköön tunkkinsa. Tämä on itsehoitoa ja terapiaa. Selviytymismekanismi urbaanissa maailmassa, jonka keskeisistä arvoista en allekirjoita kovinkaan montaa, mutta jossa minun on olosuhteiden pakosta oltava mukana. Etenkin nyt, kun sitä tuetaan (=panostani arvostetaan) vähemmän, kuin aiemmin, koen motivaation olevan vielä matalampi. Helpommalla pääsisi, kun käyttäisi tämänkin opiskeluun käytetyn ajan siihen, että huudattaa kitaraa täysillä. Pysyisi ainakin nuppi paremmin läjässä.

Vaikka on minulla ollut nyt vähän parempi olo, kuin keskimäärin muuten. Se on selkeästi seurausta siitä, että olen liikkunut enemmän, syönyt vähemmän ja lopettanut kahvin juonnin lähes kokonaan. Suklaankin vaihdoin melkein kokonaan tummaan suklaaseen ja en oikein tiedä mikä helvetti minua vaivaa, mutta katsotaan nyt kauan tätä oikein kestää. Mikäpä tässä. Ei meinaa taas nukuttaa, kun otin ne päiväunet aiemmin. Pitäisi kai nukkua enemmän, mutta ei tämä vain oikein ota sujuakseen.

Oranssin keikka.

Tässä on tuo Oranssin keikka. Jos ei tällaisen musiikin päälle tajua, niin ei siitä ehkä saa kauheasti irti. Itse nautin tuollaisesta paljonkin, ei tässä nyt ole tullut koko viikolla kuunneltua oikein muuta kuin Merzbowta, Keiji Hainoa ja tämän bändiä Fushishutsaa. Olen myös  pohtinut sitä hieman outoa ristiriitaa, että samastun kyllä äärettömän helposti japanilaiseen kulttuuriin, oli kyse sitten kirjoista, elokuvista tai musiikista, filosofiasta nyt puhumattakaan, olkoonkin että kyseessä on rasistinen ja sisäänpäin kääntynyt kansakunta, mutten pysty samastumaan tähän omaan rasistiseen ja sisäänpäin kääntyneeseen kansakuntaani.Toki havainnointini on vääristynyttä, samastun muutaman taiteilijan tekemisiin, en kokonaiseen kulttuuriin. Aivan samoin samastun joihinkin suomalaisiin taiteilijoihin, mutten kokonaiseen kulttuuriin. Olen aikani ja paikkani tuote. Väistämättä. Niin me kaikki.

En ole jaksanut kirjoittaa, koska tämä läppäri on niin paskana ja jumissa, että saa odotella tekstin ilmestymistä näytölle vaikka kuinka kauan. Pitäisi hommata uusi joskus, mutta millä rahalla, kun se ei riitä vuokraankaan. Vuokrakin nousee joulukuussa. Muutan keväällä varmaan pois. En tiedä minne. Kaikki on nyt auki. Pitäisi jaksaa myydä asioita, ja raivostuttaa taas suuresti kaikki tavaran  myyminen. Ei tästä kirjoittamisesta tule kyllä saatana mitään tällä koneella. Katellaan.

Käki-keikat takana.

Kaksi keikkaa, molemmat menivät omalla tavallaan hyvin. Tämä torstain keikka alkoi siitä turhautumisesta, että minulla oli selkeästi väärä kitara, joka tuntui hyödyttömältä tässä yhteydessä ja kiroilin, että koko keikka olisi vedettävä sillä. Aloin sitten kolistella romuja ja laulaa, ja siinä se homma löysi oikeat raiteensa. Lopulta kitarakin löysi oman paikkansa. Koko homma loksahteli paikalleen ja teki tehtävänsä, tyhjensi pään. Tällä porukalla on kyllä helvetin mukava soittaa, vaikka siitä huutamisen määrästä reissuilla ei meinaa tulla mitään loppua, kun turvat jauhaa paskaa koko ajan.

Tänään soitettiin sitten about siitä eteenpäin mihin tuo homma jäi. Aloitettiin hiljaisuudesta täyteen mölyyn, sai soittaa helvetin lujaa ja koko sielu hengitti kauniilla tavalla riitasointuisten äänten keskellä koko keikan. Sai kerrankin soittaa niin lujaa, että sen jälkeen hiljaisuus tuntui murskaavalta. Se on hienoa. Kontrastin voima. Siksi tykkään tuosta transistorinupistani. Ei putkien hurinaa, täydestä hiljaisuudesta valtavaan meluun ja siitä hiljakseen alas. Keikka tuli nauhallekin, mutta siitä ei välttämättä ole kauheaa iloa, koska se ei anna mitään kuvaa siitä miten lujaa kaikki tuli, tai mitä lavalla tapahtui. Se oli hienoa alusta loppuun. Kovasti jäi ilmaan sellainen maku, että päästään sinne varmaan uudestaankin. Nyt väsyttää. Voisi ehkä mennä nukkumaan.

Luomaan ja Mustan Huoneen kanssa oli mukava soittaa. Luomaalla oli takataskussa se etu, että pidän oululaisbändien soundista melko paljon, kaikukitaraa lujalla, se menee suoraan sieluun. Paljon tuli biiseistä Seli Selikin mieleen, mikä on pelkästään hyvä juttu molemmille bändeille. Musta Huone taas oli pitkästä aikaan bändi, joka soi yhtenä äänenä aivan helvetin hyvin. Etenkin tänään se pääsi oikeuksiins Oranssin suuressa tilassa, sen todistaminen oli ilo. Nyt nukkumaan.

Unet 12.10 ja Keiji Hainon haastattelu

Näin unta, jossa olin yksin kämpässäni yöllä, tavallaan kuten olisin ollut viimeyönä täällä, mutta hereillä. Aina kun menin maalaushuoneen ohi, muovimatot roikkuivat eri tavalla ja huoneessa oli valo, vaikka muuten oli pimeää. Koitin etsiä sitä jotakin, joka asunnossa on kanssani, mutta se oli painostava läsnäolo, vaaniva vihamielisyys, pelko ja äänetön raivo. Lopulta muovimatot olivat huoneen oven edessä, samaan tapaan kuin teurastamoissa on läpyskät roikkumassa, ja niiden takana on vielä yksi yhtenäinen kalvo. Työnnyn siitä läpi kunnes puhkaisen sen, kasvoton, alaston ja lihaksikas miesvartalo juoksee jossain takanani ohi niin että askelten töminä ja lätinä kuuluu voimakkaana. Tulen olohuoneeseen, jossa ruskeasilmäinen, lihavahkon puoleinen dokumentaristi lukee pulputtaen jotain englanninkielistä tekstiä kädessä pidettävään mikrofoniin tuijottaen minua maanisesti ja melkein huutaen. Kuristan häntä ja hän kysyy kuinka tämä oikein tulee loppumaan, kuristan lisää ja laulan Tom Waitsin How's It Gonna Endiä aivan lähellä hänen kasvojaan, hän virnistää ja tökkää sormella kylkiluideni väliin. Herään todelliseen kipuun kylkiluiden välissä.

Se oli pelko ja ahdistus, josta olin lähestulkoon pääsemässä niskan päälle, ennen kuin se esti tämän tökkäämällä minua kylkiluiden väliin ja herättämällä minut kivulla. Brittidokumentaristin muoto tuli varmasti siitä, että jätin Mock The Weekin pyörimään taustalle ja puheensorina tunkeutui unen läpi. Samalla siinä oli jotain samaa, kuin Twin Peaksin Bobissa, mikä ehkä tuli siitä, että ajattelin tämän unen olevan merkillisellä tavalla painostava. Juokseva hahmo taas on johdettavissa myös eilen katsomaani Blade Runneriin, Rutger Hauerin vaanivaan loppukohtaukseen jonka intensiteetti on hieno. On muuten mielenkiintoista, miten ahdistava tutusta tilasta tulee, kun tuntuu ettet ole siellä yksin, muttet tiedä missä tai kuka se toinen on. Tämä oli ehkä jonkinlainen mielen jakaminen idiin ja minään, samassa talossa on monta asukasta.

Toisessa unessa omistettiin jokin kartano yhden kaverin kanssa, asusteltiin siellä rauhassa ja siellä oli koko ajan joitain muitakin ryypiskelemässä tai asumassa jos oli tiukkaa. Lähialueen nistit pitivät minua performanssitaiteilijana ja huvitin heitä kauppareissuilla ohi kulkiessani tekemällä jotain hölmöä.

Tänään tarjoillaan unenomaista ääntä Torvessa kello kymmenestä eteenpäin.Musta Huone ennen sitä yhdeksältä, Luomaa aloittaa puoli yhdeksältä, ovet aukeaa kasilta, että tervetuloa vaan! Olen odottanut näitä keikkoja paljon.


Viimeyönä tutustuin paremmin myös Keiji Hainoon muutenkin kuin musiikin kautta, kun kaveri sanoi sen vaikuttavan suht vastenmieliseltä shamaanilta. Kiinnostuin heti, ja kun tällainen haastattelu tuli vastaan, olin myyty. Tuossa on todella paljon niitä ajatuksia, joita olen tässäkin blogissa jakanut soittamiseen, siihen tietoisuuden tilaan ja olemiseen liittyen. Etenkin se, miten siinä tietyssä kitaratietoisuudessa lähestyy ihmisiä aivan eri tavalla, siitä tulee yhteistä kokemusta, ääni on yhteinen uni jota me kaikki koemme sen aikaa kun otamme sitä vastaan, se toki vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin, mutta se on meille yhteinen kokemuksellinen todellisuus. Samoin se, että live on aina eri asia kuin itsekseen tai studiossa nauhoittaminen, livenä soittaessa kuuluukin olla vähän jännitettä ja pitää ihmisiä varpaillaan tai altistaa itsensä pienelle dissonanssilla saavuttakseen sen todellisen tyhjyyden täysivaltaisemmin, koska silloin kun musiikki onnistuu hävittämään sinut, se on kokonaista häviämistä, eikä jotain mitä koitat saada aikaan väkisin. Siitä syystä tahdon myös nauhoittaa keikkoja paljon, koska niissä elää eri tavalla, aivan eri tietoisuuden tilassa. Pidän siitä, että Haino lähestyy soittamista sellaisella filosofisella syvyydellä, johon itsekin olen aina pyrkinyt, ja jota toisaalta harvemmin kohtaa ihmisissä jotka haluaa vaan pistää kitaralla dänkädänkä.

Noise toimii!

Pari vuorokautta ovat olleet nyt melkoisen täynnä meteliä. Eilen lähdin reippaana poikana matkaan kohti Helsinkiä, vesisateesta huolimatta, kastellen kenkäni heti siinä alkumetreillä. Enpä tuossa vaiheessa tiennyt, että Helsingissä itsessään satoi raamatullisella innolla. Kävelin Lauttasaareen hakemaan kitaraani, mutta siinä vesisateessa tihrustin myyräsilmilläni Fredrikinkadun Eerikinkaduksi, ja kävelin noin puolisen tuntia ylimääräistä harhalenkkiä Ruoholahteen ja sieltä Lauttasaareen. Tässä vaiheessa oli kyllä kaikki vaatteet jo niin märät, että ajattelin säästää kitaraa ja kulkea julkisilla loput matkat. Bussi ja juna kuljettivatkin minut Pasilaan asti, todelliseen määränpäähän oli vielä noin vartin kävelymatka siitä. Tässä vaiheessa ei jaksanut enää edes vituttaa, ja pääsin Ääniwallin nurkille navigaattorin ohjeilla melko vaivattomasti. Sisäänkäynnin löytäminen olikin sitten toinen juttu, kuuntelin kaduilla, että kyllä täältä joku möly kuuluu mutta mitään ei näy. Puolet Oksennuksen keikasta kävelinkin siis etsimässä ovea, jonka joku paikallinen minulle sitten näytti. Kiitos vielä siitä. Missasin ilmeisesti Oksennuksen setistä kaikki nopeammat biisit, mistä olin aluksi kiitollinen, koska etukäteiskuuntelun perusteella ne vaikuttivat vähän tylsiltä. Se mitä keikasta näin oli kuitenkin pelkkää timanttia. Kiertoa ja jurnutusta, rumpali hakkasi tomeja apinan raivolla, Yamahan huumeurku huusi hoosiannaa ja laulaja soitti jotain mikä näytti kottikärryn pyörään kyhätyltä kontaktimikitetyltä bassolta... 5/5!

Merzbow ja Balázs Pándi aloittivat settinsä sellaisella voimalla, ettei voinut kuin hymyillä. Vaikka rumpalin läsnäolo ei tuonutkaan settiin mitään lisää kuin korkeintaan ajoittain, oli hauska katsella miten keskittyneen ja tympääntyneen näköinen japanilaisukko peitti melulla alleen koko rumpusetin, olkoonkin että se oli mikitetty. Vaikka sitä on tullut jokusella noisekeikalla pönötettyä, tuntui tuo silti ehdottomasti kovimmalta niistä sikäli, että aina kun mietti päässään, että nyt tulee aika saatanan lujaa, niin löytyi joku taajuus, joka lähti tulemaan hetken päästä vielä lujempaa. Nautin ja pysyin siinä miellyttävän raukeassa ja tyhjässä tilassa koko sen noin viisikymmentä minuuttia, jonka sitä kesti. Ei ollut tarvetta vilkuilla kelloa kertaakaan, saatika kaivaa puhelinta muutenkaan. Siinä oli vain hyvä olla. Ei harmittanut yhtään niin paljon, että piti vetää aivan märät kamat takaisin niskaan ja kävellä sateessa vielä muutama kilometri lisää. Ostin vielä lähtiessä Merzbown, Pándin ja Keiji Hainon levyn An Untroublesome Defencelessness, joka sekin osoittautui miellyttäväksi kokemukseksi. Tein sitä kuunnellessa tällaisen pienen sarjan nimeltä Sheet Music For Noise.

Ajattelin, etteielämä tarjoa taas hetkeen mitään yhtä hienoa, mutta veikkaan, että perjantai tulee olemaan sellainen. Käytiin treenaamassa, kun tahdoin että rytmiryhmä on samalla aaltopituudella, ja se löytyikin onneksi helvetin äkkiä. Huomenna koitetaan vielä hillitä itseämme ja keskittyä sellaiseen rauhallisempaan ja ambientvetoiseen fiilistelyyn, mutta perjantaina Oranssilla mennään noisen ja dronen ehdoilla. Käki alkaa pikkuhiljaa kasvaa sellaiseksi jutuksi, kuin tahdonkin sen olevan. Kannattaa tulla paikalle, jos ei vaikka rahat riitä Blow Up festareihin tai ensimmäiset bändit ei nappaa. Aika kova ilta tuntuisi olevan tulossa.

Melua ja nälkiintymistä.

Tämä nyt alkanut tiistai on ilon ja onnen päivä. Sen lisäksi että se on Aleksis Kiven päivä, se on myös päivä jolloin näen Merzbown livenä. Ehkä siitä jo innoissani tein puolituntisen levyn noisea, lopussa tosin on vähemmän noisea kitarahommaakin. Jos noita tahtoo itselleen, niin kahdeksan CDrää teen, jokaisessa yksi käsin maalattu ja numeroitu hyönteiskuva. Todellinen motivaatio noisen tekemiseen oli kuitenkin se, että se toimii eräänlaisena systeemin puhdistajana. Kun tuntuu, ettei musiikin teosta tule yhtään mitään, on aina hyvä tyhjentää kaikki turhautuma tekemällä tuollaista rutinaa ja laskemalla irti kaikista niistä odotuksista joita itselleen kasaa.

Huomenna on siis edessä reissupäivä, matka Helsinkiin ja ensin studiolle hakemaan kitara ja palauttamaan avain, sitten sekoilen itseni jotenkin Vallilaan, jossa Ääniwalli oletettavasti on. En ole koskaan siellä käynyt ja koko paikka on täysi mysteeri, mutta ei joku Helsinki nyt niin iso kylä ole, että sinne eksyisi jos kerta tietää osoitteen. On sitä selvitty paikoista, joiden tienviitoista ei tajua hevonhelvettiä ylipäätään. Ainut huoli on, että kerkeääkö keikalta vielä junalla takaisin Lahteen, mutta se on sitten vain lähdettävä kesken jos ei muuten pysty. Ei kai siellä kauheasti yli tuntia rutista kuitenkaan, ja soittokin oli melko aikaisin.

Kouluunkin olisi tarkoitus mennä, tämä päivä meni maalaillessa ja omissa hommissa, mutta huomenna aion raahautua paikalle. Tulee heti sellainen olo, että kaikki muut olisi meikän takia kusessa, vaikka tiedän olevani tämän proggiksen kannalta melkolailla totaalisen hyödytön.  Siellä tehdään tiettyä jälkeä, sellaista jota minä en osaa tehdä niin hyvin kuin tietyt ammatti-ihmiset, minä voin vääntää sitten musiikin kun alkaa olla jonkinlainen kokonaiskuva hanskassa. Motivaatio käydä koulua putosi jännästi heti, kun saan noin 300 euroa vähemmän rahaa kuussa ja vuokrankin kanssa joutuu hikoilemaan joka kuu. Näin ollen on vähän pakko ottaa päiviä omille jutuille, että voi syödäkin jotain joskus. Kaikenlaisia levyjä saa taas ostaa, jos ei jotain ole niin tehdään. Kaikki CD:t ja kasetit 5 euroa kappale, 27 runokirjaa ja A Man Who Eats Firea taitaa olla kanssa pari kappaletta kumpaakin, ne on 10 euroa kappale.

Musiikkielämyksiä aamuöiseen makuun.

Tämä päivä on tarjonnut minulle jo kaksi hyvinkin syvästi vaikuttavaa ja karvat pystyyn nostattavaa musiikkielämystä, kun ensin veljelläni katsoessamme Rick & Mortya kolmoskauden seitsemäs jakso täräytti loppuun tämän. Mitä nyt kuuntelin tuon levyn läpi, se ei todellakaan ole tämän veroista kamaa, mutta ainakin sitä on ymmärretty miten levyt kuuluu lopettaa. Toki tätä ennen tuleva For The Damagedkin on loogisesti aivan yhtä voimakas, mutta siinä välissä oli laitettu joku ihan yhdentekevä biisi. Vaikka veljeni sanoi, että tässä  on jakson lopussa helvetin hieno biisi joka nostaa karvat pystyyn, taas, kuten tässä sarjassa on niin monesti osattu tehdä, se tuli silti juuri niin voimallisena ja pysäyttävänä kuin pitää. Se on hienoa. Ja mielestäni on hienoa, että vaikka veljeni on veistetty eri puusta kuin minut, hänellä on tämä sama sisäsyntyinen ymmärrys asioista. Musiikista joka menee suoraan sieluun asti vaikka mitä tekisit.



Toinen elämys tuli vastaan kun kuuntelin tuota ja kävelin himaan, youtubesta lähti sen jälkeen tämä biisi, kerrankin youtubealgoritmien jumalat olivat minulle suosiollisia ja sain jatkaa niskavillojeni rauhoittelua hyvän aikaa. Olen kuunnellut sen nyt kuusi kertaa, kun noidenkaan levyt ei olleet äänimaailmojensa puolesta ihan niin hienoja kuin tämä liveveto antaa ymmärtää. Tämä on kuitenkin täydellisyyttä. Tätä tahdon Käeltäkin joskus. Hidasta valumista. Liukenemista. Nämä ovat niitä juttuja mitä tahdon äänillä ilmaista. Synia pitäisi vaan vähän modailla, että saisi noista rutkuista kompaktimpia ja keikkakäyttöön sopivampia. Mutta se on nyt ohi pointin. Pointti oli se, että hyvin lyhyen, 7 minuutin kestävän ajan sateen pieksemä Lahti muuttui Eraserheadista Twin Peaksiksi, uneksi joka on melkein totta, kauniiksi ja eteeriseksi paikaksi. Se oli hienoa. Siitä kiitos.



Nyt käytän yötäni taas maalailuhommiin, menen kouluun ellei tässä venähdä, mutten ota siitä nyt kauheaa stressiä. Tämä on sellainen homma joka on tehtävä nyt. Koska pää sanoo niin. Ja silloin tehdään mitä pää sanoo. Olen voinut jotenkin vähän paremmin, viikko sitten lopetin kahvin juonnin ja olen juonut vain silloin tällöin kupin teetä, olen syönyt lähes pelkästään tummaa suklaata ja syönyt vähän paremmin ja koittanut pitää huolen siitä että saisi vitamiinejakin tarpeeksi. Lähinnä se tosin tapahtuu mehujen, jogurttien ja keittojen kautta, mutta on kai sekin parempi kuin ei mitään. Juoksemassa on tullut käytyä tasaisen epäsäännöllisesti ja yritän jotenkin saada ruumiini vastaamaan sitä henkistä tilaa, joka tässä kehossa asuu. Vaikka pieni riitasointu onkin aina paikallaan.

Tällä viikolla saa soittaa kaksi keikkaakin, torstaina soitetaan C-vireinen liukenemissetti Torvessa ja perjantaina sitten vähän ehkä dronempi juttu Oranssilla Helsingissä. Kannattaa tulla paikalle minne pääsee, voi mennä taas ties kuinka kauan ennen kuin Käki kaikessa outoudessaan kelpaa minnekään keikalle. En kyllä ymmärrä miksi, mutta kai tämä on se klassinen juttu, että kun luulen tekeväni jotain kaunista ja hienoa, muut kokee sen ahdistavana. En tiedä. Minusta se on kaunista musiikkia, vaikkei se aina ole ehkä musiikkia ollenkaan. Se on vapaata ääntä. Minulle hyvin rakasta vapaata ääntä. Nyt taitaa olla yksi kerros sen verran kuiva, että menen vetämään uuden.

Avajaiset ohi

Avajaiset onnistuneesti ohi. Eihän ne olisi minun avajaiset olleetkaan, ellen olisi soitellut siellä kuudelle ihmiselle. Ihan hauskaa se oli silti ja kävi siellä ihmisiä myöhemmin. Ehkä Tirrassa tai muualla saan järjestää avajaiset niin, että voi soitella vaikka kokonaisen Käki-keikan siinä samalla. On se silti mielestäni jo jonkinlainen saavutus, että saan taulut edes jonnekin ihmisten näkyville. Tämä on ensimmäinen kerta, kun saa taulut seinälle asti ennen kuin joku taho sanoo, että ei me noin masentavia kuvia voida kyllä katsella. Olen kuitenkin tehnyt tätä taidesössimistäkin jo kymmenisen vuotta kohta, toki muutamat ensimmäiset vuodet huonommin, mutta kuitenkin, kantava ajatus on ollut siellä koko ajan.

Harvoin on myöskään jännittänyt niin paljon kuin ennen tuota. Olin aivan paskana. Tuntia aiemmin minut valtasi perinteinen introvertin ahdistus joka sanoi, että "Mä en halua mennä tonne.." Miksi? Pelkäsin, että siellä on ihmisiä. Kun paikalle ei tullutkaan ketään, olin helpottunut. The art of failure. Antikliimaksien kuningas. Tätä varten tulleita ihmisiä oli ehkä kuusi, ja koska olen soittanut kuudelle ihmiselle, oi, niin monet kerrat ennenkin, se oli minulle tuttua. Se poisti paineet tilanteesta. Sitä ei silti helpottanut se, että toinen loopperi alkoi inttää vastaan ihan vähän ennen kuin piti alkaa soittaa. Soitin sitten yhdellä. Sen jälkeen istuskeltiin keskenämme taulujen edessä hetken aikaa, ja sitten lähdin himaan. Tunsin oloni aivan helvetin väsyneeksi, vaikka olin poissa vähän päälle tunnin. Myöhemmin käytiin veljen ja koiran kanssa lenkillä käveleksimässä. Sekin oli mukavaa. Sen jälkeen tässä on tullut lähinnä katseltua brittiläisiä visailuohjelmia ja sotkettua musteilla, sain taulun myytyä ja toisestakin tuli kysely (ei siis näyttelyssä olevia tauluja, vaikka yhdestä pari kaveria jo kyselikin) joten uskalsin ostaa pari pulloa mustetta, kun ei siihen kauheasti kymppiä enempää tarvinnut tuhlata. Mukava noilla on maalailla.

Taulut ovat Pikku Hanhessa siis koko kuukauden, käykää katsomassa jos on tähän kylään asiaa.

Piirrustuksia. Näyttelyn avajaiset myös tänään

Inktoberin ajatus käsittääkseni on töherrellä mustepohjaisia töitä annettujen tehtävänantojen mukaan, tai jotain sinne päin. Tässä nyt on tullut töherreltyä näillä muutenkin, vaikka pitäisi ostaa lisää musteita kun ne alkavat loppua, mutta sen aika on sitten, kun on enemmän rahaa. Vuokraongelma sentään ratkesi. Kiitos kaikille ihmisille, osallistuitte tai ette, olette ihania olemassa jo ihan siksi, että olette siellä. Ei ole kenenkään tehtävä elättää minua, ja otan kaiken tuen vastaan kiitollisena ja nöyränä. Nyt pysyn ehkä taas kuukauden päivät hengissä. Tai ainakin viikon-pari, koska tässä pitää ravata Helsingissä nyt taas vähän.

Aloin tuossa lukea Kafkan Oikeusjuttua, jonka käännös on yllättävän hyvä, vaikka tosin olisi saanut hakata vähän useammin entteriä, kuin kerran kahdeksassa sivussa. Tätä lukiessa tulee kuitenkin vahvasti sellainen fiilis, että tekee mieli lukea Metamorfoosi uudestaan. Se on ehkä kauneimpia kirjallisia tuotoksia joita olen elämäni aikana lukenut, ja ehkä täydellisin kuvaus eristysestä ja yksinäisyydestä jonka olen lukenut. Kun sen luin briteissä melkolailla pääni sisällä eristyksissä elellen, koin sen melko voimakkaasti. Hienoa kampetta Kafka kaikkinensa, vaikka ainakin suomenkielisten laitosten lukeminen on helvetin raskasta touhua. On se silti vaivan arvoista.

Tänään kello 18.00 on siis vihdoin ja viimein maalausnäyttely auki yleisölle. Tauluja voi mennä katsomaan heti kun baari aukeaa, kuuden aikaan sanon moi ja alan soittaa. Seitsemältä alkaa baarin oma pubivisa, joten siihen mennessä pitää olla romut siivottu helvettihin. Tulkaa mikäli pääsette.

Näyttelyn avajaiset huomenna

Eilen soittelin tällaisen. Minimalismia wurlitzerille ja akustiselle kitaralle, pitkästä aikaa teki meili tehdä jotain näin riisuttua, mihin olen tyytyväinen. Kuuntelin sen eilen koiran kanssa lenkillä ja mietin, että hyvin se syksy näköjään valuu fiiliksiin vaikkei sitä sen kummemmin yrittäisikään. Tein myös nopeasti tällaisen videon, kun ei iso osa ihmisistä jaksa nykyään keskittyä kuuntelemaan mitään kuitenkaan. Se on vähän hölmöä, mutta minkäs teet. Sellaisia ihmiset nyt vain ovat.



Näyttely alkaa huomenissa. Jännittää jo hieman, etenkin sen avajaishomman kanssa, kun en tiedä niistä niiden vahvistimista, jollain bassohökötyksellä soittelen kuitenkin lyhyesti jonkinlaisen teoksen siinä niin. Jos kaikki onnistuu ja menee niinkuin pitää. Nyt olen sikäli vammaisessa tilanteessa, että kaikki tuet ovat tulleet tilille, ja rahaa puuttuu vuokrasta 80 euroa. On aika vitun tyhmä olo, kun tilillä on 500 euroa rahaa, eikä ole varaa käydä kaupassa tai edes hengittää. Olo on juuri niin ihmisarvoinen ja tarpeellinen, kuin parhaimpina aikoina. Tai oikeastaan tämä taitaa jo ylittää ne parhaimmat ajat, kun rahat eivät riitä vuokraankaan. Toimeentulotukihakemusta vetämään, mutta siihen menee viikkoja  taas ennen kuin se selviää, minkä lisäksi ne eivät luultavasti anna minulle mitään, koska en suostu ottamaan opintolainaa. Haistakoon taas perseen koko Sipilandia. Kai se on lopetettava koulu, jos tätä rumbaa jatkuu parikin kuukautta.

Jos joku tahtoo ostaa jotain tauluja, nyt on hyvä hetki, mutta hinnat on kyllä nyt hinattu ylös, koska olen antanut ihan riittävästi mahdollisuuksia ostaa duuneja halvalla. Osissakin voi toki maksaa, aina parempi se minulle on, että on tiedossa jonkinlaista rahaa. Nyt, vaikka saisin vuokrat maksettua, on treenisvuokrat ja kaikki laskut vielä mietittävänä, mutta kunhan nyt saa katon pidettyä pään päällä niin kaikkea muuta voi sohlata ja selvittää kyllä... Selviytymisiin.

Näyttely lähenee.

Tänään kävin pystyttämässä näyttelyn ja viemässä teoslistan. Siitä puuttuu hinnat ja mietin, että eiköhän se ole fiksumpi katsella jokaisen duunin pohjalta ihan henkilön itsensä mukaan sitä hintaa, jos kukaan muka tahtoo mitään ostaa. Vahva odotus ja oletus on, että ei. Avajaiset ovat siis tämän viikon torstaina, 5.10 kello 18.00. Ei siinä kauaa mene, mutta vähän ajattelin kitarajumitusta soittaa siihen kaiken kaveriksi, ja otan runokirjaa ehkä mukaan myös. Ja levyjä. Jos joku tahtoo tukea eloa sen verran. Saa nähdä. Nyt on kuitenkin kaikki hyvällä mallilla, jos taulut pysyy seinillä. Olen siihen tyytyväinen, kokonaisuus on ehjä ja toimiva ja sain kuulla sitä tuijottaneilta, että hyvin futaa.

Edorfin levy tuntuu toimineen jonkinlaisena terapeuttisena ja auttavana kätenä, sellaisena tukena jonka tarvitsin juuri tässä kohtaa elämääni. Se on auttanut minua miettimään ja käsittelemään tätä olemassaolotouhua taas hetkellisesti vähän järjellisemmässä mittakaavassa. Saa nähdä kauan tämä taas kestää, mutta olen tästä kiitollinen. Olen itkenyt tuon levyn kanssa ehkä enemmän kuin vuosiin, se on ollut puhdistavaa. Eihän maailma reilulta tunnu tuotakaan vasten. Ei mitenkään päin. Tuo levy on täynnä niin voimakasta lyriikkaa, ettei sitä luultavasti tule vastaan ihan heti muualla. Siitä vahvimpana näyttönä ehkä Nimeni On Ei Kukaan, joka on alusta loppuun osoitus suorastaan typerryttävän vahvasta tahdonvoimasta. Mieletöntä kamaa.

Viimeaikoina kirjojen lukeminen on jäänyt internetin takia vähemmälle. Ja myös aiemmin mainitsemani ahdistuksen. Pitänee kuitenkin skarpata tämän asian kanssa tässä näin. Löysin kirpputorilta Kafkan Oikeusjutun, jota en muistaakseni ole lukenut ikinä. Heti alusta tuli jo mieleen ne samat itä-eurooppalaiset kämpät, joita muistan kelanneeni edelliselläkin Kafkan lukukerralla, sellaiset vähän vetoisat ja korkeat, kunnon betonikopit joissa lämpöpatteri suhisee nurkassa. Ehkä tämä ajatus lämpöpatterista saa edes jatkamaan, kun tässä kämpässä tuntuu taas olevan niin kylmä muuten. Nyt taidan kerrankin mennä ajoissa maate. Jos maltan.