sdfasggsaafasdffdsagds

Varjojen Piiriä kuunnellessa se on melko pitkälti mennyt tämäkin päivä. Kowloon Walled Cityn Grievances soi tosin nyt. Musiikki on kyllä maailmankaikkeuden hienoin asia. Aina. Olkoonkin pakoa tai purkua. Se on aina tunnetta puhtaimmillaan, ja tunteen välittämisessä suorempi ja voimakkaampi media kuin mikään. Jostain luin joskus, että kuulo on viimeinen aisti joka kuollessa toimii, mikä on vähän väristävä, mutta myös melko kaunis ajatus. Ääni on viimeinen asia joka meitä tästä maailmasta tervehtii, joka meitä keinuttaa kohti tyhjää hiljaisuutta. En kyllä tiedä miten sekään on muka voitu todentaa, aivokuvista kai. Se tuskin meinaa kuuloaistimuksen vastaanottoa ja ymmärrystä, jos se alue vain sammuu viimeisenä. Tai mistä sitä tietää. Sittenhän tuon kuulee.

Tällä läppärillä kirjoittaminen käy koko ajan vain turhauttavammaksi touhuksi, aivan samaa touhua kuin paskoilla kynillä piirtäminen. Siitä valittaminen tuntuu todelta tyhmältä ensimmäisen maailman ongelmalta, sitä ei halua korjata ennen kuin yhteistyö loppuu totaalisesti ja lopullisesti, mutta jälki ja keskittyminen ovat jo vähän niin ja näin. Raituristakin on digirulla hajonnut aikaa sitten, saa nähdä millä vuosikymmenellä on varaa ostaa uusia äänityskamoja.  Tuskin koskaan.

Pari päivää olen elänyt taas jossain mielenhäiriössä ja luulen, että olen huomaamatta lyönyt pääni jossain. Minusta on nimittäin tuntunut siltä, että laulaminen sujuu ja mietin jopa lauletun levyn duunaamista. Saa nähdä tulenko järkiini vai teenkö sen. Ihan sama. Kaikki on ihan sama. Samaa valuvaa kärsimyksen ja tyhjän välissä lillumista, jossa tunnit kuluvat ja valon määrä vaihtelee, mutta mikään ei sen kummemmin muutu. Helvetin psykedeelisiä unia on tullut nähtyä, mutta ne ovat olleet vähän epämääräisempiä kirjata ylös. Raportoin, kun on raportoitavaa.

Varjojen Piirissä

Tämä on aivan saatanan kaunis levy. Kaveri suositteli sitä minulle muutama ilta sitten, kuuntelin ensimmäisen biisin karvat pystyssä. Nyt kuuntelin koko levyn ja itkin melkein koko matkan läpi. Tämä on kauneimpia ja tärkeimpiä taideteoksia, joita Suomessa on koskaan tehty. Tässä soi rauha ja hyväksyntä, jota olen itse etsinyt koko elämäni, ja jonka tunnen aina sen kohdatessani. Se on kauneutta, se on puhdasta ymmärrystä kuolevaisuudesta, ilman sitä pelkoa joka minua nakertaa koko ajan. Minulla ei ole ongelmaa myöntää, että minä pelkään aivan helvetisti. Syntymätrauma, kuoleman jälki, olkoon mikä hyvänsä, olen koko elämäni ajan pelännyt ja ahdistunut sen lopusta, vaikka olen tehnyt järjettömät määrät työtä sen kaiken eteen, se ei tunnu helpottavan. Tuntuu kuin suolissa olisi hampaat, jotka purevat koko ajan itseään yhteen, bruksaavat ja narskuttelevat serotoniinin sijaan pelkkää ahdistusta kiertämään hermoratoja pitkin. Siihen minä tarvitsen tällaista terapiaa, kauneutta, puhtautta joka kirkastaa oman saastani.  Toivon, että joskus saan tehtyä jotain yhtä kaunista. Harhakuvia on lähimpänä sitä, ja harmittaa, että se levy mätänee bandcampissa ilman, että ketään kiinnostaa. Se on levy, joka ansaitsisi vinyylin.

Toisinaan minulle tulee sellainen olo, etten tahdo kuunnella mitään musiikkia, koska ihan sama miten monta duuria siinä olisi, sen alla on aina se ahdistuksen pakoilu tai purkaminen, tuntuu kuin kaikki maailman taide olisi tehty aina samasta primitiivisestä lähtökohdasta, oven raapimisesta. Sitä minun päänikin on täynnä ja sitä yritän purkaa ja työstää sieltä pois. Varasin aikaa psykologillekin, voi olla ettei tämä touhu ilman psykoterapiaa selviä, tuskin silloinkaan, mutta aina kannattaa yrittää.

Viikon päästä on näyttelyn avajaiset Pikku Hanhessa. Saa nähdä mitä siitä tulee. Tai saanko edes pitää tauluja siellä, kun baarin konsepti on ehkä eri kuin minun. Mutta toivon, että ne nyt sietävät niitä edes sen kuukauden päivät. Sunnuntaina menen pystyttelemään sitä.




Nyt kuuntelen Puskajaska & Ajan Rengit kasettia Apinoiden Planeetta. Ollaan tässä tutustuttu parin viime kuukauden aikana ja aika samoilla aallonpituuksilla ollaan noissa musatouhuissa ja muutenkin. Tää on kyllä myös helvetin hyvä kasetti, suosittelen vahvasti kaikille. Hyvä albumi.

Torstai hiipuu perjantaiksi

Älkää ikinä aliarvioiko sitä voimaa, joka ystävän kanssa keskustelulla voi olla, olkoonkin kuinka lyhyt keskustelu hyvänsä. Elämän päällimmäinen tarkoitus on tunteminen, oleminen ja kokeminen, eikä mikään kokemus ole kai tärkeämpi tai hienompi kuin ymmärretyksi tuleminen. Sehän tämän bloginkin tarkoitus on, tehdä itseni ymmärretyksi muiden ihmisten silmissä, päästää teidät minun päähäni, jotta siellä ei olisi niin yksinäistä. Se tuntuu hyvältä niin monella tapaa, vaikkei vastaus aina niin ilmeistä reittiä tai suoraan tulekaan. Ei sen tarvitse. Te olette silti siellä. Ja minä olen siitä kiitollinen.

Eilen saimme siis tälle päivälle pikaisen keikan Torveen Cut To Fitin kanssa, ja vaikka se olikin vähän rutiininomainen homma, oli se ehkä parhaita torstaivetoja ihan noin suorittamisen puolesta. Lähinnä noissa on kyse siitä, että ei jäisi muut bändit kuseen tai yksin vetovastuuseen koko illasta jonkun, tässäkin tapauksessa illan järjestäneen bändin, peruessa. Kyllä meitä kuitenkin sen verran tulee porukkaa katsomaan, että saa miksaajan palkan maksettua. Pakko sanoa, että Torven miksaajasta Pekasta on tullut myös melko läheinen ja tärkeä luottoihminen. Tiedän, että ihan sama minkä helvetin peltipurkin kanssa menen sinne lavalle, Pekka hoitaa äänihommat sellaisella tyylitajulla ettei mitään järkeäkään. Ympärilläni on järjetön määrä juuri tuollaisia osavia ja hienoja tyyppejä, joiden kanssa on helvetin mukava tehdä duuneja, jauhaa paskaa, tuijottaa kahvikuppia, mitä ikinä. Se on tärkeää. Oikeat ihmiset, joiden kanssa voi kokeilla ja sekoilla erilaisia juttuja ja katsoa mikä toimii ja mikä ei.

Keikan jälkeen ilta painottui lähinnä flippereiden nakutteluun ja jonkinlaisen yleismelankolisen ilmapiirin keskinäiseen vertaistukemiseen. En tiedä mikä tässä syksyssä nyt on, mutta se tuntuu melko helvetin hankalalta kaikille. Laitoin koululle viestiäkin, että nyt on vähän sellainen meno, että tarvitsen muutamia vapaapäiviä aina silloin tällöin, kun ei nuo kouluhommatkaan kuitenkaan varaa riittävästi kapasiteettia tällä hetkellä. Koitan pysyä kärryillä ja käydä toki paikalla isoimman osan päivistä, mutta esimerkiksi nyt oli sellainen olo, että pitää vaan istua aamuyö ihan rauhassa itekseen.

Paljon sitä olisi kai kirjoiteltavaa, mutta ajatuset ovat sellaista muhjua, että koitetaanpa toiste uudestaan. Mahassa hampaat jauhaa taas kovaa ja on vaikea olla miettimättä, että olivatkohan Cobainin mahakivut samaa sorttia, tällaista psykosomaattista oireilua..On todella jännä ja hämmentävä ajatella, että olen nyt vanhempi, kuin mitä tuo suunnilleen isäni ikäinen ihminen koskaan oli. Onhan se nyt absurdia. Miten jotkut pysähtyvät aikaan ikuisiksi ajoiksi, toiset kuolevat hitaasti omalla ajallaan... Sellaista se on...

Päivä pulkassa.

Tänään mietin tekisinkö musiikkia, mutta koska huomenna tarvitsen kaikkia soittoromuja Torveen Kammion keikalle, joten en jaksanut alkaa sotkea yhtään enempää. Huomenna aletaan siis soittaa kello 21.30, ovet aukeaa kasilta ja liput maksaa 4 euroa. Ei paha. Tänään puhuttiin nopeasti Liskon kanssa siitä mitä tehdään, saunasta sunyataan oli meikäläisestä ihan hyvä ohjeistus ja putoan omiin romudronesfääreihini sitten. Yksi pitkä pohja, jonka päälle lukevat biisejään, freestylea, runoa, mitä tekevätkään. Tulkaa katsomaan. Sen jälkeen Rovaniemen Reindeer Kalashnikov, jossa on hyvä funkkiräppimeininki. Majoitan koko porukan sen jälkeen meille yöksi, saa nähdä mitä siitä tulee.



En sitten kaivanut mitään ihmeempää rompetta esiin, vaan keskityin opettelemaan animointia helpolla ja nopealla tavalla. Naureskeltiin tuossa jokin aika sitten miten pitäisi olla enemmän bändejä kunnon baROKKIASENTEELLA. Reteita bROKKIMUIJJIA ja baROKKIÄIJJIÄ. Joten päädyin nyt sitten tekemään tälläisiä barokkiluuttugifejä.

Hauskaa puuhastelua. Sain myös tuossa lenkillä käydessäni vision sarjakuvaan, mutta kynät on niin kuivat ja loppu, että piirtelyhommat ovat vähän jäissä. Katsoin päivällä Netflixistä myös Lady Gaga dokkarin, mikä oli ihan hyvä, mutta monessa kohtaa oli kyllä niin tajunnan räjäyttävän vierasta touhua, ettei voinut samastu oikein mitenkään päin. Tuntui, että Gaga elää niin paljon itseään faniensa kautta, että päätyy esittämään itseään itselleenkin, tei mieli istuttaa se alas ja laittaa somet kiinni ja sanoa, että hengitäppä ihan hetki rauhassa itsekseen, ilman miljoonaa ihmistä ympärillä, mutta ehkä se asia on vähän eri, jos instagram seuraajiakin on joku 18 miljoonaa. Se on melkein neljän Suomen verran jengiä. Ihan käsittämätöntä. Ei se aivan kivutonta tuntunut olevan artistille itselleenkään. Kaikkea hyvää hänelle, vaikkei välttämättä kauheasti itseäni puhuttele musiikillaan, ei edes (tai etenkään) tämän jokaisen artistin pakollisen Mark Ronson-vaiheen jälkeen.

Nyt pitäisi käydä nukkumaan, mutta ei taas oikein nukuta. Ajattelin vielä, että nyt alan nukkua aiemmin ja pitempään, mutta minun rytmini vaan luonnostaan lipsuisi tänne aamuyön puolelle. Välillä tuntuu niin turhalta olla mukana ihmisten maailmassa ja tekemisissä, kun ei tunnu sopivan sen rytmeihinkään millään. Sitä alkaa väistämättä jatella hyötypuolta, kun sitä yhteiskunnasta tolkutetaan, tosin niin päin, että mitä hyötyä yhteiskunnasta on minulle. Vuorovaikutuksen pitää olla kaksisuuntaista ja perustua keskinäiselle kunnioitukselle. Ja mitä vammisemmaksi tämä Suomen touhu Huhtasaarineen menee, sitä vähemmän kunnioitusta löytyy myös sitä alustaa kohtaan, joka sallii näiden nousun.

Mikäli ihmettelette kirjoitusvirheiden määrää viime postauksissa, pyydän olemaan kärsivällinen, näppäimistö alkaa olla aika loppuun hakattu ja kone alkaa vedellä viimeisiään muutenkin. Kai siihen uuteenkin värkkiin pitäisi tuhlata rahaa, mutta kun ei ole mitään rahaa tuhlattavaksikaan.

Romupihat kutsuu

Tänään... No, en nukkunut oikeastaan yhtään edellisen jälkeen, joten tämä päivä on vielä eilistä. Aamulla kävin  kävelemässä hienossa auringon nousussa ja valokuvailemassa, sitten saatiinkin kuulla, että meitä odotellaan koulussa ja piti ryömiä sinne, univajeessa ja nälkäisenä ja piti koittaa pysyä hereillä jotenkin. Onnistui jotenkuten. Sen jälkeen tulin kotiin, tein itselleni viimeisen mustapapuburgerin ja ajattelin että mikäs siinä, jos tässä vähän pötkähtää. Syke nousi kovaksi ja ajattelin, että saan sydänkohtauksen jos nyt makaan, joten päätin nousta ylös ja puuhata jotain. Eli lähteä romupihalle soittamaan kitaraa. Nauhoitin tuosta 14 minuuttia kampetta, se olisi aika kätevä kasettisplit tai jotain muuta vastaavaa, saa nähdä tuleeko siitä mitään. Romupihalla soittaminen on kotoisaa ja hienoa. Olen kasvanut romupihoilla. Siellä sielu lepää ja mieli elää jatkuvassa luovassa tilassa. Helvetin inspiroivia ympäristöjä.

Koska nyt pitää mennä pikkuhiljaa jo nukkumaan, taustalla on nyt 62 tuntia valvomista yhden tunnin epämääräisellä horroksella, kaipa se alkaa painaa, joten tässä on nyt sitten joitain päivän valokuvia vain.

Songs For The Trees

Kirjoitan tätä nyt aamuyöllä kello kaksi, kylmästä asunnostani. Taloyhtiössä ei ole laitettu vielä pattereita päälle, mistä johtuen asunnon lämpötila on todella alhainen, mitä vielä korostaa se, että puolisoni ja koirani lähtivät tänään toiselle laidalle Suomea. Tyhjät avarat tilat humisevat kylmyyttään ja on pakko yrittää syödä mahdollisimman paljon koko ajan pysyäkseen lämpimänä, kun kaikki vaatteet on kuitenkin rikki tai pyykissä, eivätkä täten tarjoa suojaa kylmyyttä vastaan. Koska kukaan ei osannut vastata tarvitaanko minua koulussa huomenna, päätin valvoa koko yön ja mennä sitten katsomaan. Tässä on hyvää aikaa maalailla ja kuunnella levyjä ja muuta sellaista, mitä ei välttämättä tule tehtyä muuten. Ehkä se inspiraatio viimeisen pohjan peittämiseen löytyy muutaman tunnin valvomisen jälkeisestä sekavuustilasta. Ehkä musiikki auttaa. Kuka tietää.




Tänään soitin kuitenkin melko paljon kitaraa. Ensin soitin isoimman osan tästä levystä yhdellä otolla talteen. Sen jälkeen menin kiertelemään metsään ja etsimään jotain mukavan rauhallista paikkaa, mutta se ei ollutkaan niin helppoa kuin ajattelin. Mopot suhii edes takaisin melkein joka puolella. Lenkkeilijät eivät haitanneet, koska ajatuksena olikin tarjota satunnaisesti metsään eksyville absurdi kokemus. Etsin paikan, laitoin romut pystyyn ja soittelin noin puolituntisen kitaraa. Pari koiran ulkoiluttajaa kulki ohi, mutta suomalaisille hyvin ominaiseen tapaan yrittivät olla kiinnittämättä mitään huomiota tai paljastamatta tunteitaan. Varmaan kotona kertoivat, että joku seinähullu pönötti metsässä kitaran kanssa. Ajattelin ensin, ettei pikkuvahvistimesta ole mihinkään, mutta se tuntui kuitenkin sopivan hyvin metsän ympäristöön. Lopuksi nauhoitin tuon A Song For The Treesin, kun patterit alkoivat hönkiä viimeisiään, mutta siihenkin tuli ihan mielenkiintoinen vahinkolooppi. Otin sen myös videolle, koska eihän tänä aikana kukaan mitään usko tai käsitä, ellei sitä näe. Ei siitä paljoa näe muutenkaan, kun oli jo sen verran pimeä.



Ajattelin, että kun tätä meikän musiikkia ei kerta tunnu millään saavan baareihin ja muihin oikeisiin keikkapaikkoihin, niin vien sen sitten metsiin, romupihoille, junaraiteille, Kesannolle, ja minne ikinä nyt satunkin mahtumaan. Kun tässä nyt on kymmenisen vuotta louhinut nyrkeillä omaa paikkaansa tähän musiikkitouhujen maailmaan, niin miksipä sitä nyt lopettaisi. Muut tekee niin kuin muut tekee, minä teen niinkuin tahdon. Olen viimeaikoina jotenkin huomannut vain enemmän ja enemmän, miten kaikki tuntevat kaikki ja kaikilla on kivaa. Tulee sellainen olo, kuin katsoisin oman sukupolveni bileitä ikkunan takaa. Mutta sellainen ulkopuolinen olo minulla on aina ollut, ja siksi olen tietysti ulkopuolisiin ja sivullisiin niin vahvasti samastunutkin. Jos tämä jotain on, niin musiikkia ulkopuolisille, niille jotka eivät sovi minnekään tai löydä paikkaansa sieltä, missä kaikilla muilla tuntuu olevan kivaa.

Korjaus aikatauluun näyttelyn suhteen.

Tänäpäivänä Tom Waits-psykoosini on vähitellen lipsunut Marc Ribotin fiilistelyn puolelle, Prosthetic Cubans on aivan yhtä hyvä levy kuin pari vuotta sittenkin. Siinä on kyllä kitaristi, jolta olen pöllinyt alitajuisesti varmaan suunnilleen kaiken, siinä on mielestäni täydellinen kombinaatio sielua, jazzia, bluesia, tajunnanvirtaa ja hallintaa. Mielestäni loistava esimerkki siitä on (no, mikä tahansa Waitsin biisi, jossa Ribot soittaa) Black Market Baby sooloineen ja päivineen, melkein väkivaltaisena kaiken päällä valittava kitara, niin kaunis soolo ettei mitään tolkkua.

Kävin myös tuossa yölenkillä juoksemassa, en ole varmaan koskaan juossut noin pitkiä pätkiä siitä yhtäjaksoisesti. Kun joka toinen yö melkein käy, niin kaipa siinä joko kunto kasvaa, tai väsyy hitaammin. Tai on jo valmiiksi niin väsynyt, ettei oikeastaan ole mitään väliä sillä, loppuuko raajoista happi. Ei ole vielä tullut kaaduttua turvalleen, mutta kun minä jotain teen, tarkoitus on piiputtaa koko ruumis niin, että huomenna sattuu. Sitten jos ei satu, olo on vähän pettynytkin. Mitä enemmän juoksee, sitä vähemmän sattuu, joten pitänee taas hillitä tätäkin harrastusta.

Huomasin myös, että näyttelyni avajaisethan ovatkin 5. päivä, eikä neljäntenä päivänä lokakuuta. Torstai on siis kyseessä, koska keskiviikkona siellä on stand up ilta, eikä ole minun hommani raahata hassuttelija-ihmisten bäkkärille murjotustauluja. Tai varmaan kyllä vien ne jo sinä päivänä, mutta avajaiset on silti vasta torstaina. Ensi viikolla olen itsekseen ja teen musiikkia. Ainakin sen verran, että keskiviikkona käyn Kammion kanssa soittamassa jotain kitarajuttuja. Ja luultavasti aika paljon muutenkin. Nyt voi sitten pällistellä South Parkia lopun yötä. Tai onhan kello jo puoli viisi, eli aamua kai.  Tällaisiakin on myytävänä vielä, 15 euroa kappale ja muutama euro postia varten.

Taas yksi päivä vähemmän.

Tänään kävin hakemassa kitaranuppia himaan päin, josko sitä vaikka selviäisi ensi viikolla tekemään levyä. Tai ainakin soittelemaan vaan omaksi huvikseen paremmalla soundilla. Vähän sitä on tullut soiteltua akustisella kitaralla aihioita, saa nähdä mitä niistä sitten vääntää vai väännänkö jotain ihan muuta. Soittaminen tuntuu maistuvan taas joka päivä vähän paremmin, kunhan saa aina vähän parannettua oloaan ja kevennettyä mieltään niin soittaminenkin sujuu. Jos liikaa ahdistaa, hirttää aika äkkiä kiinni, kun kaikki tuntuu aivan yhtä merkityksettömältä, mutta kun silloin saa kitaran soimaan, tulee ehkä kaikkein parhain kampe, suodattamatta ja pyytämättä. Se on hämmentävää. Puhutaan kärsivästä taiteilijamyytistä. Monet ystävistäni ovat todenneet, miten se ei heidän kohdallaan päde. Minä taas voin sanoa, että omalla kohdallani se pätee. Muutan tätä kärsimystäni kuvaksi ja ääneksi, jos minulla on hyvä olo, tahdon nauttia siitä ja olla luomatta yhtään mitään. Ainakin yleensä. Silloin on tosin mukava soittaa muiden ihmisten kanssa, koska siinä voi keskittyä yhteyteen aivan erilailla. Tai en tiedä. Kyllä minä aina soittamaan pystyn. Turha sitä on kelata sen enempää. Soittaminen on ainut asia millä on väliä. Se sujuu silloin kun on hyvä olo, se sujuu silloin kun vituttaa. Ehkä se on ennemmin pinna mikä voi olla kireämmällä epäonnistumisen suhteen, jos on huono fiilis. Niin se taitaa olla.

Näyttelykin lähenee. Pitäisi käydä paikan päällä neuvottelemassa käytännön asioista, kun eivät nuo tunnu osaavan internet-kommunikaation alkeitakaan. Se on mystistä miten huonoja monet siinä oikeastaan ovat.  Vastauksien saaminen on hankalaa  melko monesta paikasta. Siitä syystä  iloitsee aina, kun puhelin ilmoittaa sähköpostin saapumisesta.  Alkaa olla aina vain harvinaisempaa herkkua.

Tänään Suomi siirtyi myös tietyllä tapaa uuteen aikaan. MTV 3lla oli Aamu TVssä haastattelussa tutkijoita, jotka aikovat rahoituksen järjestyessä tutkia psilosybiinin vaikutusta masennuksen hoidossa. Vieläpä ilman yhtään "Mitäs huumehemmoja te oikein ootte?"-tason populismia, mikä oli mielestäni hienoa. Muutama vuosi sitten sanoin, että kun tämä pyörä alkaa pyöriä, se pyörii helvetin nopeasti, ja toivottavasti kymmenen vuoden sisällä ollaan jo lähempänä huumeiden dekriminalisaatiota ja osataan soveltaa ainakin psilosybiini, ketamiini ja MDMA psykiatriseen sairaanhoidon käyttöön, kuten kuuluu. Tämän tutkimuksen aloittaminen on iso ja tärkeä askel, ja olen optimistinen sen suhteen. Nyt aion katsoa South Parkia kunnes vintti pimenee.

Kolistelen menemään yöt, koska näin pysyy tolkuissaan.

Tämä on mukava yö. Bone Machine soi, sitä ennen soi kolme- neljä muuta levyä Waitsia. Oikeastaan en ole koko päivänä mitään muuta kuunnellutkaan ja hyvä niin. Tämä ja Real Gone ovat soundeiltaan täydellisiä levyjä. Ei paljon harmittanut jos kitararaidat vähän säröytyy. Tällaista estetiikkaa maailma kaipaisi kaikessa enemmän, eikä sitä tappiin hinkattua ja kiillotettua mäkkäriroskaa. Tämä kestää aikaa, koska se on alunperinkin ajan ulkopuolella. Se ei yritä kuulostaa uudelta tai vanhalta, se yrittää kuulostaa vain itseltään. Juuri sen toivon olevan omaa musiikkianikin määrittävä tekijä, irrallisuus muusta ja onnekseni olen ainakin arvostelujen perusteella sen saavuttanutkin. Se saa suhista ja rämistä ja kolista, koska ne huoneet joissa ihmiset elävät tuppaavat suhisemaan, rämisemään ja kolisemaan.

Koska aamuöisten sähköpostien kirjoittelu menee melkein harrastuksesta, kirjoitin selvinpäin ja tosissaan Anti Recordsille siitä, saisinko mahdollisesti lähettää Tom Waitsille postissa levyn. Luultavasti ei tule mitään vastausta, sellaista se yleensä on, mutta eipä nuo mitään maksa tykitellä kunnioittavassa sävyssä virtuaalilakki kourassa. Olen minä tehnyt toki muutakin. Soitellut kitaraa ja suunnitellut tulevaa, jonka vääntämisen aloitan ainakin ensi viikolla, kun koira menee Kankaanpäähän viikoksi. Tulee sähköisempi levy tästä, kuin Ruostuvasta Maailmasta. Romuluisempi ja likaisempi. Rytmivetoisempi. Mietin vielä tekisinkö sen englanniksi vai suomeksi. Jotenkin tuntuu, että jos teen vielä suomenkielisen levyn, kirjoittelen ihan samoja juttuja kuin aiemmillakin levyillä. Ehkä sähköisempään levyyn sopii paremmin blues ja englanti ja sen rytmit. Voihan siellä olla joku suomeksi seassa, jos tuntuu että saan kaivettua noista kirjoittamistani luurangoista ulos jonkun hyvän.

Olisi mukava tehdä musiikkia muidenkin projekteihin. Yhden hiilinielu-infovideon tein tuossa pari viikkoa sitten, oli se kuulema Habitaressakin kai pyörinyt, siitä saattaa poikia toinenkin, mutta mielellään sitä tekisi vaikka mitä. Terhille tein myös maalausvideoon jotain chillout musiikkia, se oli ihan inspiroivaa kanssa, tuli pitkästä aikaa päiviteltyä vähän ilmaisia plugareitakin. Kouluproggiksetkin on nyt vähän odotustilassa, mutta eiköhän niitäkin kohta taas ole. Tuollaiset parin minuutin jutut eivät vain älyttömän pitkiksi ajoiksi työllistä, mutta ovat mielenkiintoisia siitä, että saa ajatella rytmiä ja kaikkea muuta uudesta vinkkelistä. Toki pitäisi ostaa uusi tietokonekin ennen kuin tämä nykyinen kosahtaa totaalisesti. Se on Cubase-lisenssin menoa jos niin käy, koska asennuslevyn annoin vähäosaisille nuorille ajat sitten.  Sponsoroisikohan joku meikälle uuden, jos sanon, että annoin omani perhekodin kasvatin musiikkiharrastuksen tukemiseen. Heh.

Kirjoitin tämän äsken facebookiin, sama se on kai tännekin jakaa, vaikka sisältö on melkolailla sama kuin edellisyönäkin.

Ei tätä varmaan kukaan lue, ja jos lukee niin ei tiedä miten reagoida, ja se solahtaa jonnekin hassujen kuvien sekaan niin että mulina käy. Siitä huolimatta kirjoitan siitä ainoasta syystä, kuin olen aina kirjoittanut: siksi, että on pakko. Se sama syy on ajanut minut tekemään musiikkia ja kuluttamaan ison joukon ihmisiä hermoromahduksen, tai ainakin uupumuksen partaalle.
Tämä olemassaolo on minulle isoimman osan aikaa melko helvetin ahdistavaa touhua. Minua ei ole rakennettu rutiineja varten, enkä tiedä mitään niin vaikeaa kuin se, että asiat toistuvat, samana, rutiininomaisina, turvallisina ja tavallisina päivästä toiseen. Tämä on monille muusikoille tavallinen ongelma, mutten aiemmin ole ajatellut sen koskevan itseäni. Alan kuitenkin enenevissä määrin tajuta, että olen malliesimerkki siitä. Kun nyt on ollut hieman hiljaisempi kausi ja vähemmän keikkoja kuin aikoihin, tunnen sen painon entistä raskaampana. Eksistentiaalinen pakokauhu, ahdistus, johon herään keskellä yötä, joka on ensimmäisenä ja viimeisenä asiana mielessäni joka päivä: Täältä ei ole mitään tietä ulos. 

Isoimman osan aikaa tunnen olevani pienessä betonikopissa, joka täyttyy hiljakseen vedellä. Sille on helppo nauraa vielä, mutta tiedän, että jossain vaiheessa ei enää naurata. Soittaminen, maalaaminen ja joskus kirjoittaminen ovat ainoat asiat, jotka saavat "Minut" katoamaan. Minua ei ole enää olemassa, ei ole muita soittajia, ei soittimia, ei mitään muuta kuin ääni, joka on elävää sähköä, puhdasta magiaa, joka ylittää tämän järjen ja fysiikan maailman ja kohottaa tietoisuuden jonkinlaiseen transsendenttiin tilaan. Se on minulle puhtain ja kaunein olemassaolon muoto. Se on ainoa asia, jota varten elän ja olen olemassa. Tuon kokemuksen saavuttaminen ja jakaminen muiden elävien ja kuolevien ihmisten kanssa. Kun saan soittaa vähemmän elävää musiikkia, elän itsekin vähemmän. Ikuisessa odotushuoneessa, mieli turtana. Jotkut voivat tehdä musiikkia ammatikseen. Minä teen musiikkia, koska millään muulla koko maailmankaikkeudessa ei ole mitään merkitystä. Musiikki on ainoaa taikuutta tämän kaiken keskellä. Ja loistavan osoituksena siitä on se, miten paljon musiikki auttaa tässä ahdistuksessa. Kukaan ei nosta sieltä yhtä tehokkaasti ylös kuin Tom Waits. Kun mieleni repii itsensä palasiksi ja katselen tyhjää, romun ja raunion peittämää autiomaata, jostain sieltä romun alta nousee muutama muusikko ja Tom Waits, joka pudistelee pölyt päältään, yskäisee kerran ja alkaa vetää. Se on bluesin syvin olemus. Kun ollaan pohjalla, kerätään palaset, kääritään hihat ja ruvetaan taas hommiin. Siitä olen tuon ihmisen musiikille ikuisesti kiitollinen.

Tom Waits-aamuyö.

Illemmalla ahdisti melko paljon ja olo tuntui olevan melko sekava. Sitten kävin koiran kanssa tunnin lenkillä, kuuntelin Tom Waitsia, kävin juoksulenkillä ja kuuntelin Tom Waitsia ja nyt istun kuuntelemassa Tom Waitsia. Ei ole mitään, mihin oikea vastaus ei olisi Tom Waits, voi helvetti miten paljon tuon ihmisen musiikki on minua auttanut, kaivanut ojista ja allikoista takaisin ylös, työntänyt takaisin kehään ottamaan turpaan vielä pari erää ja tehnyt saman uudestaan lukuisia kertoja. Tom Waits on elämäni suurin musiikillinen rakkaus, vaikken sitä aina välillä muistakaan. Tämä blues soi sielussani syntymästä asti, oli se sitten Bone Machinen kolinaa tai vanhempien levyjen hämyisää jazzia.

Olisikohan blogin kätköissä kuvauksia joiltain niiltä öiltä, kun kävelin ympäri Lahden katuja ja kuuntelin Eggs & Sausagea ja Nighthawksia ja Used Songsia muutenkin, luuhasin yöni Shellin kahvilassa, ostin halvimpia mahdollisia hodareita, että saisin luuhata siellä vielä vähän kauemmin.... ne olivat hienoja, kauniita öitä. Sellaisia ei koskaan ole liikaa. Luuhausöitä. Siksi päätin, etten huomenna mene kouluun, vaan luuhaan tämän yön omiani.

Tässä Waitsin kuuntelussa on toki sekin puoli, että alkaa tehdä mieli kahvia keskellä aamuyötä. Siispä keitin pari kuppia. Minä tarvitsen näitä. Öitä jotka jatkuvat yli kahden. Ne ovat välttämättömiä mielenterveyden kannalta, nämä muutamat hiljaiset tunnit, kun autot eivät suhaa edestakaisin, mutta ajatukset kyllä kulkevat. Nautin näistä. Tarvitsen näitä. Minua ei ole tehty rutiineja varten ja se hajottaa aivan vitusti, kun asit toistuvat samanlaisina, ennalta-arvattavina, turvallisina. Tavallisina. Olen koittanut bookkailla keikkaa niin paljon kuin vain on mahdollista, mutta se on melko vaikeaa, kun ei kukaan osaa vastata sähköpostiin. Yllättyisitte jos tietäisitte, kuinka monet ovet sulkeutuvat vain siksi, että on Lahdesta. Se on ihan vammaista, mutta minkäs teet. Tämän maan kulttuurikeskittymät ovat Helsinki ja Tampere ja niillä mennään. Cut To Fitkään ei olisi saanut soittaa näin montaa keikkaa, ellei joka puolella olisi jostain syystä olemassa se harhakäsitys, että se on tamperelainen bändi. I take that and fucking run with it. Ihan sama mulle. Antakaa vaan soittaa. Niin jaksan ehkä leikkiä tätä "elämää" mukana.

Sunnuntai jatkuu aamuyön puolelle.

Jos kiinnostaa, niin kaikki näistä ovat myytävänä, 15 euroa kappale, instagramin puolelta niitä voi katsella tarkemmin. Tänään oli aivan hyvä ja miellyttävä päivä, vaikka jouduinkin viettämään sen kaksi talvea vanhoissa housuissa, jotka ovat käytännössä vain repaleiset riekaleet, jotka vielä saa muka vedettyä jalkaan. Pesin nimittäin pyykkiä ja ajattelin, että nuo ainoat "ehjät" housut kuivuvat maanantaihin mennessä, mutta nyt saa jännityksellä odottaa riittävätkö yön pimeät tunnit kuivumiseen. Käytiin äitini ja veljeni kanssa syömässä, mikä oli ihan mukavaa. Olen jotenkin onnellinen siitä, että voin äidin kysyessä sanoa, etten oikein tiedä miten minulla menee, eikä tarvitse leikkiä, että kaikki olisi koko ajan ihan fantsua. Kun ei ole. Ison osan ajasta kaikki tuntuu olevan aivan helvetin hankalaa. Mutta minusta tuntuu, että tänään asiat ehkä pyörähtivät taas hieman parempaan päin. On sellainen tunne. Varmaksi en osaa sanoa mitään. Tajuaa aina hetkellisesti, miten iso osa kaikesta siitä ahdistuksesta pysyy mukana vain siksi, että puristaa sitä itse kaksin käsin. Aivan kuten nukkumaan käydessä nukahtaminen on hankalaa, kun tajuaa koko ajan puristavansa silmiä kiinni. Kun vain antaa niiden olla, kaikki helpottuu. Sama se on pohjimmiltaan tuon ahdistuksenkin kanssa. Siitä irti päästäminen vain on monesti paljon hankalampi juttu, kun nukahtaminen.

On kuitenkin helppo tajuta, että elän melko onnellista vaihetta. Saan tehdä sitä mitä rakastan melko monta tuntia vuorokaudesta, ja vaikka siitä ei tulekaan rahaa, se tekee minut parhaimmillaan niin onnelliseksi, etteivät kaikki välttämättä koe sellaista elämänsä aikana. Toki tuota onnellisuuttakin varjostaa aina se sama synkkyys, joka tuntuu olevan minun perustavanlaatuinen luonteenpiirteeni, mutta täytyy olla onnellinen siitä mitä saa. Silti, jos nämä ovat ne päivät, joita joskus muistelen elämäni parhaimpina, niin olisivatpa ne kai voineet olla paremmatkin. Kuulostaa hölmöltä ja ristiriitaiselta.  Sitä se onkin. En kykene johdonmukaisuuteen, koska elämä ei ole johdonmukaista. Tämä on kaoottista touhua.

Äiti sentään onnistui piristämään katsellessaan Ruostuvan maailman kansitaiteita ja seinälle nostamiani isoja töitä sanomalla, että "nää sun piirrustukset on ihan hienoja, mut onhan nää ihan perseestä!".  Minulla on paras äiti, joka minulla voi olla. Se äiti, joka minulla pitää olla. Se äiti, joka saa minut toivomaan, että voin joskus menestyä tällä hommalla edes sen verran, ettei hänen tarvitse pitää minua pettymyksenä. Jos joku maksaisi minulle tästä kaikesta vaikka 6 euronkin tuntipalkkaa, tekisin jo ihan hyvää tiliä vaikka kävisin siihen lisäksi kouluakin. Eipä vain ole kellokorttia ja palkanmaksajaa tässä hommassa. No, kohta on näyttely. Jos saisi vaikka yhden taulun myytyä. En kyllä usko, että saan. Tuskin siellä edes käy kukaan. Kun kirjakin kerää vaan hylkäyksiä, eikä musiikkikaan kiinnosta ketään, tässä alkaa pikkuhiljaa heräillä siihen, että sitä taitaa olla aika paska kaikessa mitä tekee. Sellaista se vain kai sitten on.

Välillä tekee vain mieli hävitä...

Serbian Window

Tässä on levy jonka tein eilen. Nauhoitin rummut kahdella mikillä ja raiturin omilla stereomikeillä, ainoastaan yksi mikrofoni oli lähellä rumpuja, koska minulla ei ollut ständejä, joten laitoin yhden mikin seinälle naulaan roikumaan, tähätäämään rumpuja päin. Soundi oli niin omalaatuinen, etten edes suostunut laittamaan siihen mitään efektiä, kompressoin huoneen vaan niin läjään kuin pystyin niin, että se vielä kuulosti joltain. Foneihin sentään laitoin vähän kaikua, bassossa nyt oli kaikki jo valmiina.  Kuulokkeet alkaa hajota, iso osa mikeistä on hajonnut tai hukassa, kaikki romu alkaa antaa periksi ja rahaa ostaa uutta ei ole. Saa nähdä mitä tässä keksii niiden kanssa. Viimeinen biisi, Serbian Window on soinut minulla koko vuorokauden päässä, mikä on vähän häiritsevääkin, mutta minkäs teet. En edes väitä, että tätä levyä olisi olemassa ilman tuota Dead Neanderthals & Sly & The Family Drone levyä. Se on järjettömän hieno ja sitä on tullut kuunneltua aika paljon.  Ehkä tavallaan halusin tutkia tuollaisen maailman luomista, mutta lähestyä sitä enemmän dronen ja sludgen suunnalta.

Kun oli kantanut yhden sängyn (kevyen, tosin) viidenteen kerrokseen, lastannut kaikki soittoromut, nauhoitusromut ja basson selkäänsä ja raahannut noita romuja muutaman kilometrin edestakaisin, oli koko keho aikalailla paskana ja olikin mukava herätä tähän päivään, uuden kämpän siivoilu ja raksailutalkoisiin. Ei rehkitty älyttömän paljon, mutta sen verran heikoilla oltiin kaikki, että huomenna sattuu varmaan vielä lisää. Saatiin kuitenkin siivoiltua kellaria ja pihaa. Ensi kesälle on ehkä sitten jo ihan mielenkiintoinen DIY-paikka Lahdessakin, jos tässä nyt saadaan kaikki kulkemaan niinkuin pitää. Se tuntuu hyvältä, koska tuollaista paikkaa on tullut etsittyä vuosia. On tässäkin vähän kompromisseja, mutta kylläpä ne luultavasti sujuvat ihan hyvin.

Pari iltaa olen tässä lähinnä katsonut stand upia kotona koiran kanssa. Aivan hyvää vaihtelua kaikkeen juoksenteluun. Huomenna äiti tulee käymään, mukava nähdä sitäkin pitkästä aikaa.  Kaipa tämä elämä tästä kulkee ja menee taas eteenpäin, vähän kookosjäätelöä naamaan ja takaisin pienten asioiden pariin. Jos tahtoo löytää brittien parhaat stand up-koomikot nopeasti, kannattaa vain katsella niiden visailuohjelmia vähän aikaa, koska ne on kaikki niissä vieraina. Tämä vinkki oli ilmainen, seuraava maksaa.

Juu-u.

Aloin kuunnella Ylen vuonna 1982 tekemää radiokuunnelmaa Sinuhe, Egyptiläisestä. En ole koskaan lukenut sitä, kuten en juuri muutakaan suomalaista, koska aina kun koitan, puhutaan joko sodasta tai mennään niihin omiin kotipitäjiin, jotka ovat helvetin tylsiä kaikille muille, paitsi kirjailijalle itselleen. Tämä kirja on kuitenkin selkeästi suomalaisen kirjallisuuden merkittävimpiä teoksia, kun se jaksaa pitää minua otteessaan jopa vähän ylidramatisoituna kuunnelmana, tai äänikirjana tai mitä nuo nyt onkaan. Se on kirja kaiken turhuudesta ja siitä samasta tyhjyydestä, jota minä olen pitänyt sisälläni koko ikäni. Minulle sen sijaan on viime aikoina herännyt ehkä valheellinenkin toivo siitä, että voin joskus karistaa sen. Se voi vaatia työtä, mutta sitä duuniahan tässä on tehty koko ajan.

Oleminen on niin hämmentävää, koska joka toinen päivä olo voi olla juuri sellainen, että eihän tässä ole mikään, tätähän tämä touhu aina on eikä sille voi mitään muuta kuin nauraa. Toisena päivänä tuntuu kuin mikään maailmassa ei olisi koskaan ollut hyvin ja kaikki tuntuu vain painavan kymmeniä tonneja. Etenkin ahdistus, jolla on miljoonien aurinkojen massa. Alkuillasta oli jälkimmäinen olo, mutta kun kävi koiran kanssa kävelyllä ja otti migreenilääkkeen, päästiin taas tälle siedettävämmälle puolelle. Toivottavasti tämä kestäisi nyt vaikka viikonlopun yli. Olisi ehkä mukava nähdä ihmisiäkin ennen kuin sitä sekoaa tänne vintille. Lauantaina mennään sentään talkoilemaan kämpälle ja soittamaan kai sen jälkeen.

Eilen kävin myös koulun juhlissa katsomassa, kun kaikki ovat humalassa ja huutavat. Pari ihmistä, joista pidän, muuten vain suuri joukko mölyäviä ihmisiä, humalaiset ovat isoimmalta osin niin helvetin tylsiä. Viihdyn paljon mieluummin ihmisten kanssa, jotka ovat löytäneet omat huumeensa ja osaavat käyttää niitä oikein, kuin niiden kanssa, jotka vain vetävät pakonomaisen, impulsiivisen raivotuksen vallassa viinaa siksi, että sitä saa ja joka ikisessä pop-biisissä sanotaan, että "JUO VIINAA!". Väsyttävä maailma. Sitten, kun Sillanpää käryää ratista, heitellään kiviä ja heristellään sormia, vaikka koko suomalainen kulttuuri pyörii riippuvuudella, nämäkin ihmiset kauhistelevat tuollaista huumeiden käyttöä, sitten kahvihuoneessa naureskelevat miten ovat NIIIIIIN koukussa kahviin ja onneksi kohta on perjantai ja sössönsöö. Riippuvuus on riippuvuus, oli aine mikä tahansa, eroa on korkeintaan siinä, että jonkinlainen regulaatio pitää sokerin ja kahvin puhtaina aineina (useimmissa tapauksissa). En jaksa edes miettiä tätä asiaa sen pitemmälle. Tekopyhyys vituttaa, ja se miten paljon paskakärpäset lentelevät heti sinne, missä paskaa voi hieroa itseensä. Sillanpään touhut ovat itselleni aivan sama. Aikuiset ihmiset tekevät mitä tykkäävät. Jos on paha olla, siihen saa ja voi hakea apua, mutta ymmärrän kyllä miten helppoa on lipsahtaa itselääkintään ja painaa duunia mielenterveytensä kustannuksella. Enemmän empatiaa, vähemmän kaikkea sitä turhaa paskaa joka paljastaa jopa lähimmäisistä, fiksuiksi luulemistani ihmisistä, miten vitun tavallisia he lopultakin ovat.

Unet 14.9

Joku drag queen laskee minut viemäreihin. Kuunneltiin aluksi hänen musiikkiaan, nyt kierrän viemäreissä ja löydän aseita, rikon viskipulloja ja muuta, asetelma on aika samanlainen, kuin Manhunt-pelissä aikanaan. Edessä kuulen ihmishahmojen ääniä ja alan paeta takaisinpäin, en saisi olla täällä, tulen taempana olevaan aukeampaan kohtaan ja odotan siinä, kaksi naista tulee pian kulman takaa ja keskustelemme jostain, näytän heille kaksi skalpellia ja pääsen mukaan Naamaanpuukottajien Kiltaan.

-

Teatteriohjaaja valittaa kesäisessä kylässä, luultavasti kesäteatterin tai jonkin sellaisen pihassa, miten hänen esityksiään ei tulkita syvällisemmin, vaan keskustellaan vaan niiden muodosta. Paikalla on ainakin Eija Vilpas  ja Pertti Koivula nuorempana, ja joitain muitakin suomalaisia näyttelijöitä. Fiilis on kuin Markku Pölösen elokuvasta.

-

Cut To Fit soittaa Turussa. Mukana on nuori ja aloittelevia bändejä jotka ovat innoissaan kaikesta, soittavat jotain Raining Blood coveria vähän sinne päin. Naureskellaan tyhjää Bar nimisessä baarissa. Distro levitetään myyntipöydälle, joka on lavalta tiskille lattialla kulkea pöytälevy. Mukana on jokin sinikantinen vinyyli, josta naureskelen, että jos ei tuo mene tänään, niin pitää kuunnella itsekin mitä on tullut otettua myyntiin. Lähden kysymään yläkerran tiskiltä saisiko autoa portin edestä jonnekin suojaan sisäpuolelle. Työntekijä lähtee näyttämään minulle paikkaa ja avaamaan porttia, mutten voi ajaa autoa sisään, koska veljeni ei anna kenenkään muun ajaa autoa, ja hän on alakerrassa. Veljeni on myös unissani mulkku.

---

Nopeat purut: pelimäisyys johtuu edelleen siitä ajatuksesta, joka on pyörinyt mielessäni paljon, että unet ovat tämän suljetun systeemin sisään suljettuja vielä pienempiä systeemeitä, minipelejä tai miten sen nyt helpoiten tahtoo mieltää. Drag queen tuli siitä, kun Terhi kertoi laittaneensa koulun juhlissa Alaska Thunderfuckia soimaan. Naamaanpuukottajat ovat kirjastani, Markku Pölösen elokuvat ovat tulleet tutuksi, koska opiskelemme nyt hänen äänileikkaajansa johdolla. Keikkareissu on vähän mysteeri, mutta ainakin veljeni tuli selkeästi mukaan eilisestä ajatuksestani, kun nopeasti juttelimme facebookissa ja mietin, että on se vaan hyvä olla olemassa. Fyysistä etäisyyttä meillä on ehkä 100 metriä kämppien välillä.

Yö valuu hiljalleen läpi lihan.

On merkillistä, että lukeminen alkaa ahdistaa. Pitäisi löytää eläviä kirjailijoita, eläviä, tämän maailman ihmisiä, joiden tekstejä olisi mielenkiintoista lukea (onhan noita paljonkin, mutta enemmän). Tuntuu, että luen vanahoja kuolleita ukkoja koko ajan ja mietin vain heidän elämänsä aikajanaa ja sitä miten kovasti kuljen tässä perässä. En ainakaan keksi mitään muutakaan järkevää syytä sille, että Burroughsin myöhäiskauden teos ja C. G. Jungin elämäkerta ovat samaan aikaan kesken, kun normaalisti luen kirjoja parin päivän tahdilla. Nuo aloitin joskus alkuvuodesta kai. Olen myös sikäli systemaattinen lukija, että mielelläni luen kirjat loppuun ennen kuin aloitan uusia, joten tuntuu, että nämä jumittavat koko prosessia. Hyvää uutta proosaa saa pistellä kommentteihin tai sähköpostiin, katselen niitä kun kerkeän ja yritän saada noitakin päätökseen jossain välissä.

Oikeastaan kaikkein eniten tekisi mieli lukea kognitiotiedettä, koska se nyt vain mielenkiintoisinta, kun minulla ja meillä yleensäkin nyt on tämä tämmöinen tietoisuus joka on ja havainnoi ja kikkailee menemään kovaa vauhtia kohti ikuisuuden tyhjää rotkoa. C'est la vie. Hieno reissu silti, mutta en ehkä tekisi uusiksi, yrittäisin kuitenkin vain tehdä kaikesta yhtä siistiä kuin tällä kerralla, ja siitä tulisi sitten paskaa väkisin vääntämistä. Olen kaikin puolin tyytyväinen elämääni, olen vain melko kärsimätön kaiken sen suhteen mitä tahdon tehdä ja mitä teenkin, juuri nyt akuutisti siis. Iso unikartta on kesken enkä malttaisi odottaa sitä hetkeä kun se on valmis, mutta parasta siinä on, että jokainen viiva on piirrettävä yksi kerrallaan. Akuutisti väkertäminen saattaa tosi vaivata, ennen kuin löytyy se oikea levy, joka saa rauhoittumaan. Jotenkin äsken vilahti päässä Mark Laneganin I'm the Wolf ja mietin, että tuo uusin levy saattaisi toimia nyt. Pitääpä kokeilla.

Tekisi mieli tunkea kalenteri niin täyteen Käki-soittoa kuin vain voi saada. Käki ei koskaan treenaa. Joka ikinen soittokerta  on ollut joko keikka tai nauhoitus, ja keikatkin tavallisimmin otetaan talteen. Tekisi mieli vain saada nämä ihmiset oikeaan paikkaan ja sen verran aikaa ympärille, että voi soittaa rauhassa. Saksofoni tuntuu nyt inspiroivammalta soittimelta kuin kitara, mutta sitäkään ei voi soittaa kotona, joten se on väistämättä oltava jonkinlainen sessio, jolloin se on jo ihan sama ottaa nauhallekin.  Tiedän myös, että tässä voisi olla jotain, minkä muutkin ihmiset ehkä tajuaisivat, jos näkisivät sen elävänä, joten pitäisi vain päästä soittamaan sitä jossain, missä on ihmisiäkin. Mutta ei se ole mikään oletus. Minulle on aivan sama missä soitetaan. Tiedän, että jos Cédrik on mukana, ei tarvitse miettiä tai ajatella mitään. Se on saman tien jo aivan helvetin hieno keikka, ennen kuin on soitettu nuottiaakaan. Nyt pitää kai alkaa miettiä nukkumista, jos meinaa huomenna nousta joskus ihmisten aikaan. Jos vaikka muistaisi unensa, kun nukkuu vähemmän.

Sekalaista päiväohjelmaa taas.

Koulussa on viimepäivät tehty äänileikkausta, mikä on ollut hivene turhauttavaa sikäli, että pientä hienosäätöä lukuunottamatta olin valmis jo toisena päivänä. Reippaasti olen silti paikalle raahautunut sateen läpi tuijottamaan Punk In Finlandia ja facebookia vuoron perään, tuntien suuren eksistentiaalisen tyhjyyden pyyhkivän ylitseni kuin märkä pyyhe. Olen tosin kirjoitellut muutaman lauseen kirjaakin, että ei kai se aivan täysin hukkaan mene. Olisi sen ajan kai silti voinut paremminkin käyttää, mutten tiedä riittääkö sata levyä äänityötä hyväksilukuun ammattikorkeakoulutasolla. Sitä paitsi kyllä siellä kaikkea pientä tärkeää oppii, mikä onkin juuri se syy miksi en tahdo hyväksilukea mitään ylipäätään, vaikka siihen olisi mahdollisuuskin. Ne pikkuasiat ovat se syy, miksi kouluja käydään, sen verran yleissivistynyt olen, että pääpiirteet vähän kaikesta on jotenkin hanskassa. Kaikki on syventämistä.

Tänään kuuntelin Radio Sodomat vielä uudemman kerran, ihan vain kun en keksinyt mitä musiikkiakaan sitä oikein kuuntelisi. Nerokasta kampetta. Sitten kuuntelin tuon Katoa-levyn uudestaan pitemmän tauon jälkeen. Se tuntuu vieläkin siltä, että olisi mukava saada se julkaistua. Jotenkin se sopii kirjankin fiiliksiin niin vahvasti, että siksi nimesin kirjan Katoamiseksi ylipäätään. Mietin jopa, että olisi hauska julkaista ne samalla kertaa, eipä taida olla montaa romaania, joissa tulee soundtrack mukana. Jos se menee omakustannehommiksi, niin siinä vaiheessa kyllä maksan koko paskan juuri niin.  Toki toivon silti kovasti, ettei mene. Melkoista jänskätystä tämä löysässä hirressä roikkuminen silti on. Kaikki tuntuu jotenkin pysähtyneeltä ja odottavalta kunnes asiat loksahtavat paikalleen. Toisaalta jotenkin koko tämä Suomessa oleminen tuntuu nyt vain sen odottamiselta, että pääsen täältä pois.

Huominen pitää sisällään Lamkin avajaiset, joista piti mennä nauhoittelemaan äänipohjia, sekä sludgebassotreenejä myöhemmin. Saa nähdä mitä muuta. Tällä hetkellä kesken on yksi taulu ja tuo isompi piirrustus, silti tekisi mieli lähinnä soittaa kitaraa. Tarvitsisin vain sellaisen nupin himaan, että sillä pystyisi soittelemaan kunnolla pienellä volumellakin. Eli transistorinuppi jousikaiulla,mieluiten täsmälleen sama värkki, joka minulla on muutenkin. Niitä ei ihan heti kävele vastaan. Pitänee keksiä jotain jostain, joskus sitten kaukaisessa tulevaisuudessa kun on rahaa. Eli ei koskaan.

Näyttelijät

Tänään kuuntelin Beckettiin liittyviä BBC:n podcasteja. Vaikka siellä oli monia kääntäjien ja editoijien ja ties kenen tekemiä juttuja, kaikkein mielenkiintoisimmat ja parhaat (2 kappaletta) oli tehnyt  näyttelijä Lisa Dwan. Miksi? Koska hän on ymmärtänyt jotain olennaista Beckettin maailmasta. Tai oikeastaan kaikesta ylipäätään. Minun on monesti vähän hankala suhtautua isoon osaan näyttelijöistä. Koen, että näyttelijöitä on kahdenlaisia. On esittäjiä ja on kanavoijia. Esittäjät ovat niitä ekstrovertteja leuhottajia, jotka huutavat ääneen ja esittävät tunteita. He tutkivat kaikkia ihmisiä siltä kantilta, että voivat imeä uutta esitettävää. Se on minulle hankalaa jengiä, koska rauhallisuuteen ja hiljaisuuteen vetäytyvänä mieluummin keskustelen aidon ihmisen kanssa, ja tuntuu että monet näistä ihmisistä pelkäävät aitoutta ja itseään, kaivavat aina uuden sosiaalisen naamion, ettei vain tarvitsisi olla aidosti paikalla. Tälle porukalle minulla ei ole kauheasti asiaa.

Sitten on kanavoijat. Ne, jotka pyrkivät välittämään tunnetta, joka työhön on kirjoitettu, ei paeta itseään vaan hävittää itsensä lähteen ja ihmisten välistä. Yksi tällainen esimerkki minun nähdäkseni on Antti Holma. En tiedä kokeeko hän asiaa itse näin tai onko hän tullut ajatelleeksi asiaa siltä kantilta, mutta se on tietty, syvä vakavuus, jolla taiteeseen suhtaudutaan. Tai sitten vain sotken introvertit näyttelijät tällaiseksi mössöksi omassa pienessä ja umpinaisessa päässäni. Koska muutkin esimerkit, jotka tulevat mieleeni tuntuvat olevan introvertteja. Antti Holmasta on kuitenkin sanottava sen verran, että vaikka Suomi ja näyttelijät samassa lauseessa monesti aiheuttavat kylmiä väreitä, on tuota ihmistä kohtaan tuntemani kunnioitus todella syvää sorttia. Hienon oloinen ihminen, jonka haastatteluja ja juttuja voisi lukea ja kuunnella vaikka kuinka kauan. Ensimmäistä kertaa törmäsin häneen Yle Puheen haastattelussa pari vuotta sitten, ajellessani Tampere-Lahti -väliä. Piti ajaa pitempi lenkki, koska en tahtonut jättää haastattelua kesken. Viimemmäksi kuuntelin Radio Sodomat ja Noin Viikon Radion haastattelun, jotka myös olivat hatun noston arvoista kamaa.

Tällaiseksi katson kuitenkin myös Lisa Dwanin. Hän sanookin tuossa, että hän ymmärsi Not I-roolia Billie Whitelawn kanssa harjoitellessaan, ettei Beckett halunnut näyttelijöiden ammattitaitoa, vaan sen aidon tunteen ja jonkun välittämään sen. Se on mielenkiintoista. Ehkä se on osaltaan vetänyt minua myös hänen näytelmiensä puoleen, sen tiedän, että se ratkaisi minulta sen ongelman, jonka kanssa painin pitkään kirjoittajana. En kirjoita hahmoista, kirjoitan tietoisuuksista, koska se on minulle helpointa ja välittömintä, se on suoraa välittämistä ilman, että tarvitsee esittää hahmoja, heilutella nukkeja itsensä edessä ja yrittää tehdä niistä uskottavia, pelkkää kokemusta, suoraa välittämistä sinun ja minun välillä. Se on jotenkin olennainen satori itselleni kirjoittajana. Siitä lähtökohdasta kirjanikin kirjoitin.  Nyt olen aloittanut toisen kirjan, jossa tapahtuu vähän vähemmän, tai ainakin vielä tuntuu siltä. Mahdoton sanoa, mihin sekään lopulta menee.

Uni 10.9.17

Uni oli kuin jokin peli, paikkana oli taas kerran Jalkala, siinä oli lähinnä jokisauna ja sitä ympäröivä pieni metsä. Kiipeilin puissa ja ammuskelin jousipyssyllä jotain örkkejä, jotka yrittivät tehdä minulle samoin. Minulla oli muutamia maan pinnalla olevia ystäviä, jotka väistelivät näitä vihollisia parhaansa mukaan. Sitten tuli karhu, joka osasi kiipeillä puuhun ja ravistella niitä niin, että putosin sieltä alas. Yritin taistella karhua vastaan, juoksin pakoon ja kiipeilin puihin. Yksi ystävistäni omisti grafiikan vedoksia täynnä olevan kahvilan, jossa oli eräänlainen yläparvi. Keksin, että jos saisin vietyä karhun sinne, voisin voittaa sen, mutta koko kahvila menisi varmasti tuhannen päreeksi. Heräilin jotenkin epämääräisesti, en oikein tiedä miten kävi, mutta muistan, että en muistanut kunnolla näppäimiä, joilla "hahmoani" ohjaillaan.

En juurikaan pelaa pelejä, mutta ymmärrän selkeästi miksi niin monet uneni ovat pelien kaltaisia tai liittyvät niihin. Pelit ovat pohjimmiltaan suljettuja systeemeitä, simulaatioita todellisuudesta, aivan kuten tämäkin todellisuus nähdäkseni on, aivojen luoma, pään sisään suljettu simulaatio todellisuudesta. Oikeastihan tämä on pelkkää värähtelyä ja interferenssikohinaa, jota aivomme vain dekoodaavat meilel tällaiseksi happihallusinaatioksi. Siitä syystä simuloin todellisuutta toisella simulaatiolla. Puihin kiipeily ja jousipyssy yhdistettynä Jalkalan jokisaunaan tuntuivat jotenkin vievän kaiken lapsuuteen. Olin ehkä viiden tai kuuden vanha, kun pappa teki minulle katajasta ja paalinarusta jousipyssyn. Se oli minulle rakas esine niin kauan, kuin se pysyi ehjänä. Karhu symboloi yleisesti käsittääkseni valtaa ja kontrollia, mutta minä olen jotenkin yhdistänyt sen aina naiseuteen jollain tapaa. Ehkä tämä oli jonkinlainen piilotajuinen lapsuuden feminiinisyyden ilmentymä, tukahdutettu taistelu menneisyydestä. Tai tietynlaisten turhautumien purkauma. Minua on viimeaikoina ärsyttänyt suuresti aina, kuin jossain facebookissa tai missä tahansa miespuoliset kaverit jakelevat mitään äijjämeemejä. Siis niitä sellaisia bro-juttuja jossa kaikki naiset ovat "bitchejä", sellaista lapsellista yläasterunkkailua, mitä miehet tuntuvat aina harrastavan keskenään. Minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista mielenkiintoa olla osa sitä maailmaa. Ehkä tuo karhu olikin se raivoava, naiseutta puolustava puoli, joka on alkanut saada tarpeekseen kaikesta paskan sössötyksestä. En tiedä mikä kahvilan tarkoitus oli, ehkä se oli vain kuva joka tuli siitä, että ajattelin, että joku päivä tässä voisi käydä ihmisten ilmoilla ja vaikka nähdä jotakuta. Se mikä tässä oli kuitenkin hienoa oli se, että näin tämän unen, koska päätin nukkumaan mennessä, että nyt minä näen unen, jonka muistan aamulla. Näin se käy. Tässä on myös kaikki ylöskirjaamani unet vuodesta 2011, viime toukokuuhun asti samassa PDF-tiedostossa. Sen voi ladata itselleen ja lueskella niitä omalla ajallaan, jos tuntuu. Vaikka unien lukeminen monesti onkin tylsää, koska oma konteksti sille kuvastolle puuttuu. Siitä syystä olen koittanut kirjoittaa kaiken niin auki, että se aukeaisi jotenkin ulkopuolisellekin, ja sisällyttää alkuun juttuja, jotka helpottavat lukemista edes vähän. Jos tuosta herää ajatuksia ja tulkintoja, otan niitä mielelläni vastaan sähköpostilla.

Out of Body Experience

Eilen tein tämän levyn, kantavana ajatuksena se itseäni vaivannut ajatus hitaasta kuolemasta, jossa mieli vain liukenee irti lihasta ja vähitellen häviää kaikkeuden sekaan, haipuen, ilman selkeää hetkeä jossa voi osoittaa, että tuossa kohtaa kuolema tapahtui. Ei se varmaan mitenkään kauhean todenmukainen käsitys ole, mutten ole osannut karista sitä mielestäni taas pariin päivään ja ajattelin, että tämän tekeminen ehkä auttaisi. Ei ainakaan toistaiseksi, mutta kaipa se tästä. Olen myös miettinyt, että pikkuhiljaa voisi olla oikea aika hakeutua psykiatrille ilman, että tarvekartoituksessa alan ottaa takaisin ja sanoa kaiken olevan hanskassa.Se oli ennen melkein välttämätöntä, päästä juttelemaan jollekin, mutta koska tein töitä nuorten ja muiden sellaisten porukoiden kanssa, ei näytä hyvältä duunia hakiessa, jos käy juttelemassa, vaikka todellakin tiedän monien ammatti-ihmisten niin tekevän. Se on vain Suomessa tabu, etenkin tyhmempien keskuudessa.

Laitoin myös Audiojungleen musiikkia ihan sitä ajatellen, että jos sitä kautta saisi lisää kaikenmaailman leffa/peli/taustamusaproggiksia. Oli hieman hankala proggis, mutta sainpa lopulta pienen promopaketin sinnekin. En tahdo, että kukaan tuollaisista ottaa mitään sieltä suoraan, vaan teen musiikit mieluummin erikseen jokaiseen projektiin. Se on parempi lopputuloksen kannalta, koska rytmi on kuitenkin aina jotenkin erilainen tai  biisissä on joku yksi elementti, joka ei toimi kokonaisuuden kannalta, jolloin on paljon helpompi vain tehdä musiikki suoraan kuvaa ajatellen. Se on mielekkäämpää ja helpompaa. Jos jotakuta kiinnostaa käyttää musiikkia, niin saa sitä huikkailla mailissa tai muutenkin, kaikki hommat kiinnostaa.

Olen kuunnellut nyt Yle Areenan melkein läpi ja tahtoisin kaivaa/löytää jotain mielenkiintoisia podcasteja (tai ihan vain haastatteluja) joissa taiteilijoita haastatellaan heidän elämistään ja prosesseistaan, niitä on kiva kuunnella maalaillessa ja duunaillessa, kun ei tarvitse tuijotella ruutua samalla kun tekee omia juttujaan. Saa suositella, mikäli tulee mieleen.

Twin Peaksista

Tässä on lisää nopeita, yhden kuvan sarjakuvia. Helppoja ja yksinkertaisia ajatuksia ja ajatuskokeita ilman sen suurempaa tarkoitusta. Tämä ilta on tuntunut pitkältä ja hiljaiselta, olen katsellut stand upia, Nevermind the Buzzcocksia ja uutta kierrosta Twin Peaksia. En tainnut kirjoittaa siitä oikein mitään, koska sen sulattelukin vaati hieman aikaa..  Sama kai kirjoittaa jotain nyt.

Jo ennen kuin olin katsonut yhtään jaksoa Twin Peaksia tai mitään muutakaan, sain kuulla jatkuvasti siitä, että musiikkini sopisi Lynchin leffoihin ja Twin Peaksiin. Kun tuollaisia asioita sanoo jollekin, joka tekee jotain taidesohlailua, se ajaa henkisesti jo railon tekijän ja ehdotetun jutun väliin. Tästä syystä välttelin Twin Peaksia, kunnes tampereella asuessani sitten otin itseäni niskasta kiinni ja katsoin ne. Pidin niistä, pidin niitä inspiroivina ja parhaimmillaan (eli kahden viimeisen jakson aikana) koin hyvinkin vahvaa yhteyttä koko hommaan. Ei se kuitenkaan itselle ihan niin täydellinen napakymppi ole ollut, vaikkakin yksi hienoimpia kokemuksia katsella läpi. Badalamentin musiikki oli vahva tekijä siinä, mutta aika paljon siihen mahtui myös heikompaa kamaa ja tyhjäkäyntiä. Koko sarjan ilmapiiri oli kuitenkin selkeästi Badalamentin musiikin värittämää. Se oli koko Twin Peaksin ydin ja sielu varmasti monelle muullekin, hämyisesti suhiseva jazz. Siitä syystä odotin, että uusi kausikin tulisi olemaan samaa, mutta nostalgian läpitunkemana ja faneille pilkottuna, niinkuin kaikki muutkin comebackit aina ovat.

Mutta Lynch ei tehnytkään comebackia. Hän teki Swansit. Se mitä kolmoskausi toi tullessaan oli jotenkin täysin sitä mitä olen etsinyt ja kaivannut kauan. Selkeästi yksi merkittävimpiä taidekokemuksia tähänastisessa elämässäni, jos siihen yhdistää muutamien viikkojen takaisen Eraserheadin katselun. Tiedän tulevani pahasti jälkijunassa, mutta nämä kaksi kokemusta olivat niin merkittäviä, että kirjoitin Lynchille kiitoskirjeenkin. Eraserhead tuntuu jotenkin kiteyttävän sen arkisen vihamielisen hengen, joka tällaisia kaupunkeja riivaa. Rapistuva Philadelphia sopii hyvin rapistuvan Lahden henkiseksi sielunveljeksi. Lisäksi tajusin tuon katsomisen jälkeen kirjoittaneeni koko kirjani käytännössä Lahden Eraserheadiksi. Ympäristö ja sen vaikutus mieleen ovat sen voimakkaimpia taustalla dronenomaisesti soivia teemoja, aivan kuten Eraserheadissakin. Onnekseni olin kirjoittanut sen jo loppuun ennen tuon katsomista.

Siinä missä aiemmat kaudet olivat hämyistä jazzia, uusi kausi oli sähköä, synkkää ambienttia ja dronea. Eli juuri sitä aluetta, jolla oma sieluni resonoi kaikkein voimakkaimmin. Kuten taisin aiemmin linkittää, koin tällä kaudella ja Lynchin The Air is On Fire-levyllä olevan voimakas yhteys, ja kahdeksannessa jaksossa pätkä tuota levyä taustalla soikin, mikä sai minut taputtamaan itseäni olalle, että hyvin sisäistetty jo alkujaksoissa. Mitä pitemmälle kausi eteni, sitä enemmän siitä pidin. Kaksi viimeistä jaksoa tuntuivatkin sitten oudoilta katsoa, täydellisyyttä omalla tavallaan molemmat, vaikka niiden sisäistäminen vaatikin aivan erilaisia välineitä. Viimeinen jakso tuntui aluksi valtavalta antikliimaksilta, joka onnistui typerryttämään jopa minut, suurten antikliimaksien ystävän. Tuijottaessani lopputekstejä tunsin tyhjyyden, joka veti karvat pystyyn. Heti sen perään tuli riemu. Juuri noin se tehdään. Äärettömän voimakas ja pysäyttävä, ahdistava loppu. Kaikki oli nyt helvetin selvää. Kaikki oli valmista. Olin kiitollinen. Olen yhä. Helvetin hieno kokemus joka laittoi miettimään todellisuutta ja sitä todellisuutta, jossa Twin Peaks on olemassa omassa kokemuksessa, omana OIKEANA todellisuutenaan tajunnassa, silti turvassa meidän todellisuutemme kauheuksilta, vaikka tavallaan tulikin sen rajapintaan ja herätti minut unesta, jota en tiennyt näkeväni.

EDIT: näköjään kirjoitinkin siitä heti katsomisen jälkeen. Mikäs siinä. Nyt kirjoitin lisää.

Viimeaikojen kuvia.

Surukuru

Interferenssikohina

Electricity

My thoughts conspire against me

Dripping away...

Existence is futile

Valkoinen Ratsu

Death will erase me completely.

Seksuaalisuus ja miehisyys.

Suhteessa kaikkeen muuhun olen kirjoittanut seksuaalisuudestani todella vähän. Se johtuu siitä, ettei minulla ole jatkuvasti siitä vellovaan keskusteluun ihan kauheasti sanottavaa. Minun mielestäni me olemme kaikki samoja kuolevaisia, ihan sama mitä jalkovälissä on tai miten itsensä kokee, se ei ole mikään peruste kohdella ihmisiä erilailla. Tyhmyys ja tahto pysyä tyhmänä ovat ainoat rangaistuksen alle mielestäni kuuluvat asiat. Aktiivinen yritys olla ymmärtämättä sitä mitä muut ihmiset ajavat takaa tai tarkoittavat.

Kirjoitan seksuaalisuudesta vähän, enkä tahdo osallistua isompaan keskusteluun siitä, mutta omaa seksuaalisuuttaan sitä on aina pohtinut paljonkin, kuten jokainen lihaan syntynyt varmasti on. En ole koskaan kokenut olevani mies sen enempää kuin nainenkaan. En ole koskaan kokenut olevani minkään ikäinen. En ole koskaan kokenut olevani yhtään mitään. Olen vain kokenut olevani. Koska minulla on tietoisuus joka on kykenevä kääntymään itseensä päin, olen väistämättä olemassa omassa havaintopiirissäni. Minulla on liha, jossa roikkuu kyrpä jalkovälissä, mutta ei se mielestäni tee minusta suoraan miestä. Miksi? Siksi, että miehuus on muutakin, kuin sitä, että sinulla on kyrpä jalkojen välissä. Ei kukaan muuten sanoisi kenellekään, että "Ole mies!" tai mitään muuta yhtä tyhmää. Jos pelkkä kyrpä tarkoittaisi miehuutta, yksikään urheilu-uuvatti tai muu kentänlaidaltahuutelija ei tarvitsisi tuota lausetta mihinkään. Sen sijaan sitä kuulee koko ajan. Se kertoo, että miehuus on enemmän kuin biologiaa ja sukupuoli on kulttuurinen painolasti ennen kaikkea muuta. Se tarkoittaa hyvin kapeaa viitekehystä, jota minun ei varmasti tarvitse sen enempää avata, koska te kaikki olette joutuneet sille alttiiksi. Siihen miehisyyteen ei tunnu mahtuvan herkkyys, kauneuden arvostaminen tai ainakaan näiden asioiden ääneen ilmaiseminen. Silti minä olen ilmaissut niitä koko elämäni ajan. Se on mielestäni helvetin tärkeä ja olennainen osa sitä kuka minä olen ja sitä ihmisyyttä, jota minä edustan. Niin välttämätön ikkuna minun miehisyyteeni, että ilman sitä koko tarkastelupiste on vääristynyt. Naiseudesta vasta sellainen suo onkin tehty, että siihen en lähde ihan tässä rämpimään. Se mitä tahdon sanoa, että jokaisella on vapaus tehdä aivan mitä tahtoo, koska tekemisillä ei ole mitään sukupuolta, ainoastaan tekemisiä vierestä arvioivilla ihmisillä on. Ja universumin kannalta se on täysin merkityksetön asia, joten en ymmärrä miten vielä tällä vuosituhannella on ihmisiä, jotka jaksavat vängätä aiheesta vastaan ja sortaa muita ihmisiä jonkin sellaisen ominaisuuden perusteella, joka ei ole heidän omissa käsissään.

Tämä liittyy osaltaan myös siihen, mitä tahdoin aiemmin kirjoittaa kiusaamisesta. Työskennellessäni nuorten kanssa keskityin lähes poikkeuksetta suoraan kiusaajiin. Koska tiesin, että kukaan muu ei sitä tee. Kaikille muille nuorille riitti kyllä juttukavereita ja työntekijöitä, mutta kiusaajille pyöriteltiin silmiä ja heihin asennoiduttiin jo valmiiksi vaivaantuneesti. Se mitä opin tuona aikana oli se, että 99 prosenttia kiusaavista pojista kostaa omaa isäsuhdettaan eteenpäin. Tiedän sen myös siksi, että tein niin itse. Ensimmäisellä luokalla, erolapsena, kiusasin kaikkia. Itselleni ominaiseen tapaan etsin tietysti fyysisesti mahdollisimman isoja tyyppejä ja yritin todistella kaikille ja itselleni jotain. Lähinnä ajattelin, että jos minä en saa elää ehjää ja hyvää elämää, miksi kukaan muukaan sitä ansaitsisi? Elämä ei ole reilua. Kun muutimme seuraavana vuonna ja olin uusi lapsi uudessa koulussa, muutuin nopeasti kiusatuksi, mutta myös tavallaan opin tuntemaan itseni sikäli paremmin, että ymmärsin ettei minulla ole mitään suoranaista tarvetta muille ihmisille. Minulla oli tässä koulussa ehkä yksi oikea ystävä ja pysyin lopun aikaa omissa oloissani, kunnes muutimme jälleen. Pienemmässä koulussa kiusaamista ei enää ollut, kun koko koulussa on 24 oppilasta, tuollaiset ongelmat monesti katoavat. Siitä huolimatta tuo, ja myöhemmin tekemäni duuni opettivat minulle, että kiusaavat pojat (tytöistä minulla on tässä suhteessa vähemmän kokemusta) toteuttavat kasvukipuista yritystään mahtua siihen mieskuvaan, mitä heidän paskat faijansa (faijat, eivät isät) ovat sälyttäneet heidän niskaansa. Sitä, missä faija ei kuuntele, faijaa ei kiinnosta, faija on vain tyyppi joka joko asuu perheessä tai jossain muualla.

Jos ihmiset tahtovat lopettaa kiusaamisen, se on lopultakin helvetin yksinkertaista. Lopetetaan tämän mieskuvan ylläpitäminen. Se on menneen maailman juttuja, sellaisen maailman hommia joka sodan jälkeen tunki kaikki traumansa pullon pohjaan. Se ei ole tämä maailma enää. Tämä maailma on avoin, kaunis ja herkkä paikka, ja me tarvitsemme maailmaa, jossa ihmiset eivät kärsi turhaan ja tulevat toimeen keskenään. Minä en sano, että halataan kiusaajat hengiltä. Sanon, että kiusaaminen lopetetaan välittämisellä. Sillä, että pojat eivät koita saada isänsä huomiota keinolla millä hyvänsä, koska ainut keino, jolla miehuuden voi koittaa tuossa maailmassa lunastaa on asioiden tuhoaminen, ei uuden rakentaminen. Kun sen aloittaa, on helvetin vaikea lopettaa tai koittaa päästä pois siitä tavasta, joka äkkiä muodostuu.

Minä en koe olevani tuollaisen maailman mies. Minun miehuuteni ei ole sitä, että sitä pitää jatkuvasti perustella itselle koittamalla polkea naisia ja naiseutta alas. Se on minusta aivan saatanan rasittavaa sössötystä. Kuollutta vastarintaa uuden maailman edessä. Me olemme kaikki ihmisiä. Tämä on minun kehoni. Saan työntää siitä sisään tai ulos ihan mitä tahdon. Seksuaalinen orientaatiokaan ei määritä mielestäni yhtään sen perusteella, mistä ruumiinaukosta tunget mitäkin sisään tai ulos. Se on sinun ruumiisi, saat tehdä sillä ihan mitä haluat. Ihan sama. Kuolet kuitenkin. Kaikkea kannattaa kokeilla tai ei tiedä mistä tykkää ja mistä ei. C'est la vie.

Näyttely- ja avajaiskutsu

Järjestän Melankolisti-nimisen näyttelyn Lahden ravintola Pikku Hanhessa, 4.-31.10.2017. Esillä on viimeaikaisia akryylimaalauksia, joiden yhteisenä keskeisenä teemana on ahdistus. Löytyy se sitten eksistentiaalisesta tuskasta kuolevaisuuden edessä ja tietoisuuden puristuksessa, tai erilaisista ihmiskokeista, nämä taulut eivät ole maailman iloisimpia kuvia. Sellaisia tauluja maailmassa maalataan ihan riittävästi ilman minunkin panostani. Sen sijaan ne ovat avoimia ja äärimmäisen rehellisiä, paitsi yleisölle, myös minulle itselleni. Ne repivät auki sen kuilun, jota jotkut saattavat nimittää hulluudeksi, mutta joka minulle on arkipäiväinen olemassaolon kokemus. Mielenterveyden ongelmista puhutaan kyllä paljon yleisellä tasolla, mutta niiden konkreettinen kohtaaminen ja käsittely on Suomessa yhä suuri tabu. Nämä kuvat ovat paljaita ajatuksia, sisäisen maailman muotokuvia. Henkisiä tiloja.

Näyttelyn avajaisia vietetään Pikku Hanhessa 4. lokakuuta, klo 18.00 alkaen. Taulujen lisäksi rakennan avantgardistisen ääni-installaation elävänä vieraiden edessä, koska musiikki välittää viestiä tehokkaammin, kuin tuhannet sanat koskaan voisivat. Ilmaista viinaa ei ole. Olisin omasta puolestani tarjonnut avajaisissa lähinnä boolimaljallisen silokkeja, mutta koska Suomen laki vielä toistaiseksi seisoo tämän tiellä, en tahdo rohkaista ketään syventämään omaa kuiluaan enempää. Alkoholiasioissa teitä palvelee Pikku Hanhen baaritiski. Ääni-installaation rakentaminen alkaa kello 18.15.

Tervetuloa

Jere Kilpinen

---

I will put up an art exhibition called Melankolisti ("Melancholist") at pub Pikku Hanhi, Lahti, from 4th of October until 31st of October. The paintings on display are recent acryl paintings that circle around the theme of anxiety. Whether it be due to the existential pain in the face of mortality and in the grip of consciousness, or due to different kinds of human experiments, these paintings are not the happiest images in the world. There's enough of that without my output. Instead they are open and extremely honest, not only to the audience but pointing towards myself too. They tear apart the chasm that some may call madness, but what to me is the everyday experience of existence. We talk about mental health issues on a general level, but when it comes to something concrete and actually dealing with them, it is still a taboo in Finland. These images are sore thoughts, portraits of inner worlds. Mental spaces.

The opening of the exhibition is held at Pikku Hanhi 4th of October, at 18.00. Alongside with paintings I will build an avantgardist sound-installation live in front of the guests, because music can transmit messages better than any words ever could. There's no free booze. If it was up to me, I would have had a bowl of mushrooms, but because the law still forbidds that, I don't want to encourage anyone to widen their own chasm any more than they already have. If you want alcohol, the pub will serve you as usual. The building of the sound-installation begins at 18.15.

Welcome

Jere Kilpinen

Twin Peaks. Parasta pitkään aikaan.

Tänään heräsin hyvissä ajoin katsomaan Twin Peaksin kaksi viimeistä jaksoa. Ne olivat helvetin hienoja, mielestäni täydellinen lopetus tuolle sarjalle, vaikka ensin katsoessani viimeistä jaksoa mietin, että aika alkaa käydä vähiin ja tässä sitä vain kasataan jännitettä. Sitten, lunastus. Huomasin, tai ainakin luulin huomaavani viimeisen jakson seuraavan paitsi unen logiikkaa, myös kahdeksannen jakson toisteltua runoa. Seuraa jotain, minkä joku laskee spoileriksi, joten älä lue, jos se ahdistaa, tai et katsonut sitä vielä. Jakson alkupuoli oli hienolla tavalla häiriintyneen neuroottinen, aivan kuin pako tuhotusta maailmasta jonnekin, mistä molemmat tietävät, ettei mikään tule olemaan paremmin. Se kohtaus, jossa Diane näkee itsensä auton ulkopuolella sai minut jostain syystä ajattelemaan noita lauseita: "this is the water, and this is the well. Drink full, and descend. The horse is the white of the eyes and dark within."

Diane on kaivo, josta... krhm.. "täyteen ammentaminen" johti tuohon "laskeutumiseen", ajasta ja paikasta ja ehkä henkilöstäkin toiseen muljahtamiseen, minkä jälkeen koko sävy loppujaksoksi tuntui muuttuvan vieläkin ahdistavamman neuroottiseksi. Se oli hienoa. Hetkeä myöhemmin Lauran asunnossa on pieni valkoinen hevospatsas, ehkä vähän turhankin alleviivatusti esitetty, ja tuolissa istuu ammuttu mies. Laura käyttäytyy tilanteeseen nähden absurdin hilpeästi ja innostuneesti. The horse is the white of the eyes and dark within. Kaiken sydämessä asuu pimeys, koko touhu tuntuu painajaiselta, jota kukaan ei näe, tai jonka joku näkee, mutta sen hahmot eivät ole tietoisia painajaisesta. Juuri siitä syystä loppu on mielestäni niin voimakas. Lunastukseen ladatut odotukset ja niiden antikliimaksinomainen pettäminen, se kaikki on vain niin hienoa. Pidin myös äärettömän paljon siitä aikaloopista, jonka Lynch sarjaansa ja elokuvaansa tässä rakensi. Tavallaan molemmat jaksot myös loppuvat ehkä tietyllä tapaa samaan aikaan. Voikin olla, että ne pitäisi katsoa samanaikaisesti uudestaan. Paljon jäi mietittävää ja loppu pyörii koko ajan loopilla mielessä, mikä on hienoa. Arvostan etenkin sitä henkisen kantin määrää, joka Lynchillä ja Frostilla on, jättää kaikki levälleen ja istua viimeinen jakso melko pitkälle autossa. Arvostan sitä juuri siksi, että se on sitä mitä olen aina sanonut, helvetin iso osa elämästä on lähinnä autossa istumista tai odottamista. Olen sanonut, että jos kirjoitan bändikirjan, se on yksityiskohtainen kuvaus Suomen maanteistä ja niiden varsien nähtävyyksistä - tässä oli melko pitkälti sama fiilis.

Jakson loputtua tuijotin ruutua suu auki ja tunsin tyhjyyttä, joka vaihtui pian riemuksi, kun tajusin, mitä olin katsonut. Ostin saman tien Bandcampista Dale Cooper Quartetin Astrild Astrildin, suosittelen samaa kaikille. Tämä tuli kunnolla vastaan tuossa Merchants of Airin arvostelussa, jossa meidän tekemisiä verrattiin noihin, mutta nyt tämän Twin Peaks psykoosin myötä päätin kaivaa sen kunnolla kuunteluun. Mielestäni tässä on onnistuttu vangitsemaan fiilis hyvin, koska yleensä Twin Peaksia kanavoivat bändit ottavat mukaan vain hämyisyyden, unohtaen sen tietyn vihamielisyyden, mutta tässä käydään toisinaan melkein noisen porteilla, joten tunteiden skaalaa löytyy.



Nyt ajattelin lueskella vähän juttuja ja teorioita ja käydä ehkä valokuvailemassa vähän syysiltaa, kun alkaa tulla jo pimeääkin.

Käki - Sculpture I

Tänään oli aivan hyvä päivä. Jamit meni paremmin kuin hyvin, väkeä riitti, käytännössä tuli tykitettyä kitaraa viisi tuntia parilla kusitauolla, sormenpäät ovat vähän sen mukaisesti auki, mutta tällaista tämä nyt vain on. On aina hauska päästä omilta aavikoilta toisten soille, hiekkarannoille ja millaista henkistä maisemaa kuka nyt vain sattuukin kantamaan mukanaan. Ne ovat niin selkeitä ja kirkkaita maisemia, että niissä on hauska harhailla, ne kertovat minulle aina siitä, kuka vetää hommaa eteenpäin ja mihin päin se on menossa. Vedin kuulema ihan hyvin Manchankin juttujen mukana, soitettiin kuulema paria niidenkin pohjaa ja siinähän tuo meni, hauska siinäkin oli sekoilla, vaikka soitinkin about 100 nuottia vähemmän tahtia kohti kuin muut. Mutta se on meikän aavikon henkäys ja sillä mennään.

Mietin jonkin aikaa mitä teen tuon Käen keikan kanssa. Kun meillä nyt on bandcamp levyjä varten, mutta livekeikat käytännössä ovat oma maailmansa ja kokonaisuutensa, päätin perustaa toisen sivun, jonne voi tunkea keikkoja juuri niin paljon kuin tahtoo. Livetilanteet ovat aina sellaisia, ettei kaikkea välttämättä saa mikitettyä, on asioita joita ei voi hallita, ihmisten läsnäolo, kaikki tekijät, jotka vaikuttavat siihen millaista kamaa soittaa. Melutasokin on paljon suurempi, mikä pakottaa aivan luonnostaan soittamaan erilailla. Lavalla ihan fyysinen tilakin vaikuttaa siihen miltä säröt ja muut kuulostavat, lähellä vahvistinta kaikki kiertää enemmän, kun taas nauhoittaessa tulee monesti seistyä pitemmän matkan päässä ja soitettuakin ehkä yleisesti hiljempaa. Jäi sellainen fiilis, että näitä pitäisi päästä soittamaan lisää. Minulla on myös UGHin keikka melkein alusta, mutta siinä kuuluu aluksi enemmän ihmisten puhetta ja muuta mölinää, ennen kuin väki asettuu. Toisaalta sekin voi olla omalla tavallaan hauska juttu, kuulla miten väki hiljenee keikan edetessä.



Aloin katsella tässä uudestaan Simon Amstellin juontamaa Nevermind The Buzzcocksia, jota aloin katsella briteissä ollessani. En ollut nähnyt mitään aiempia kausia, joten Amstell oli minulle ensimmäinen juontaja tähän ohjelmaan. Hänen ilkeytensä ja nopeutensa on mielestäni ihanaa, se on ainoa sana jonka keksin kuvaamaan. Siinä ilkeydessä on jotain sellaista, mikä saa sielun hymyilemään, vaikka se saikin vieraat lähinnä pelkäämään. Jos joku ei tiedä, mitä "burn" tarkoittaa, niin 28 minuuttia näitä jaksoja luulisi riittävän selventämään sen käsitteen hyvin. Hauska ohjelma. Hyvä mieli. Parin tunnin päästä tulisi Twin Peaks. Huomenna olisi koulua. Nukkuako vaiko eikö. Hmm..... Ehkä nukun nyt pari tuntia ja herään kuuden korvilla katsomaan jaksot. Ei tarvitse sitten varoa internetiä koko päivää.

Taidejuttuja.

Huomenna on taas Tirran jamit. Siinä on tämän postauksen tärkein viesti, huomenna kello kahdesta eteenpäin soittelen taas Manchan mukana housebändissä, mutta saa sinne kuka tahansa muukin tulla lavalle, meikän kamoilla saa sekoilla vapaasti ainakin. Mitä enemmän eri soittajia, sen hauskempaa, viimeksikin joku helsinkiläinen rumpali tuli ja veti homman miellyttävällä tavalla dubiksi. Parasta on juuri nämä villit kortit tuossa hommassa, ne pakottaa omankin soiton uusille urille. Huomenna on tosin uusi delaykin, luulisi että ainakin pääsee uusiin sfääreihin, kun se meinaa onnistua niin helposti jo himassakin.

Muuten sitä ei ole kerennyt istua paikallaan juurikaan, eilen olin myymässä lippuja kavereiden keikalle ja katsomassa tulevaa näyttelytilaa Pikku-Hanhessa, pitää vähän suunnitella mitä kaikkea siihen tilaan tunkee. Siitä tuli myös mieleen, että ajattelin hakea Kankaanpäähän opiskelemaan kuvataidetta ensi keväänä, vaikka tämäkin koulu alkaisi siinä vaiheessa olla pelkästään opparia vaille valmis. Jos minun annetaan tehdä se, niin kyllä minä mielelläni valmistun tuostakin koulusta, eihän siinä. Tässä maailmassa vain ei yleensä ole samat säännöt kaikille. Joskus lueskelin jonkun hesarin sankariartikkelin naisesta, joka oli samaanaikaan amkissa ja yliopistossa suorittamassa kahta tutkintoa. Kun minä sellaisesta tiedustelin aikanaan, minut naurettiin pihalle ja sanottiin, ettei ihminen voi olla kirjoilla kuin yhdessä koulussa. Olisi pitänyt kai vaan rynniä läpi, mutta se oli aikaa, jolloin minua ei kiinnostanut oikeastan mikään muutenkaan, joten ihan se ja sama. Kankaanpäässä
saisi kuitenkin tehdä omia hommiaan rauhassa ja keskittyä olennaiseen.

The Face of The Bird

En ole saanut kovin hyviä kuvia noista viimeaikojen isoista tauluista, mutta koitan saada ne mahtumaan näyttelyyn. Tässä on kuitenkin yritykset. Alemmassa ei oikein meinaa ammottavat ja valuvat ruumiinaukot välittyä, meinaa näyttää vaan muumisilmiltä kaukaa kuvattuna, mutta koko paska on niin iso, ettei sitä saa mahtumaan oikein mitenkään fiksusti kuvaan. Lisäksi tämä värimaailmani, oksidinpunainen ruosteväriskaala on sellainen, että se vääristyy kamerassa valon aallonpituuden vuoksi lähes väistämättä. Pakko siis vain tulla pällistelemään livenä sitten joskus jossain. Nämäkin ovat myynnissä, mutta koska elämäni on mitä on, on pakko nostaa hintoja sellaiselle mulkun tuntuiselle "normitasolle". Ensinnäkin siksi, että alan maalata sellaisia tauluja, etten tahdo luopua niistä ihan niin halvalla kuin tähän asti. Toisekseen siksi, että pitää alkaa säästellä rahaa gallerioiden maksuihin, mikkeihin ja kaikkeen muuhun sellaiseen. Toivon, että ymmärrätte tilanteen. Mikäli ette, minua ei oikeastaan kiinnosta yhtään. Ei minulla ole mitään tarvetta myydä mitään kenellekään. Myyn taulut ja levyt mieluummin niille, jotka niitä oikeasti haluavat, kuin vain siksi, että jotain olisi myytävä. Olen myös tehnyt aiemmin selväksi, että kaikki on toistaiseksi halpaa, kunnes koen tekeväni sellaista jälkeä, että siitä kehtaa pyytää jotain. Se alkaa pikkuhiljaa tulla vastaan. Musiikkihommissa ei tosin tapahdu mitään uutta. Taulut ovat nähdäkseni helpoin tapa tukea tätä elämää, koska niitä saa menemäänkin. Jos se pitää huolen siitä, että voin soittaa musiikkia jatkossakin ihmisille ilmaiseksi, olkoon sitten niin.

Tänään sekoilin pitkästä aikaa taas kamerankin kanssa, vaikka parhaat valot illasta menivätkin ohi. Kyllä te ne näitte kuitenkin itsekin, tässä on nyt mahdollista levynkansisekoilua.