keskiviikko 30. elokuuta 2017

Yöhommia.

Tämä yö on lähinnä kulunut maalaillessa. Se on toisinaan aivan paskaa hommaa, asiat eivät asetu vaikka miten vääntää ja vänkää, etenkin kun tekee jotain itselleen vieraampaa. Jostain syystä se on sellaista hämärää voodoota, joka joko lähtee heti, tai sitten saa vääntää väkisin ja lopputuloksenkin kanssa on vähän niin ja näin. Kai siinä oppii paremmaksi siinä missä musiikissakin, mutta tämä opiskelu meinaa olla toisinaan ärsyttävää. Isoin ongelma tuntuu olevan se, ettei minulla ole olemassa riittävän pientä pensseliä, vaikka minulla on myös helvetin pieniä pensseleitä. Nekään eivät vain tunnu olevan riittävän pieniä. Tai en vain osaa oikein käyttää niitä.

On sentään vähän motivaatiota soherrella, kun saan lokakuuhun näyttelyn Pikku-Hanhen uuteen näyttelytilaan. Sain ainakin toistaiseksi vapauden viedä sinne mitä vaan, eli tauluja ainakin niin monta kun kerkeän maalata, minkä lisäksi nuo kolme isompaa työtä voisi olla siellä myös, mikäli huoneessa riittää korkeus. Mikäli se sopii, soitan myös avajaisissa loopperin kanssa jotain. Saa nyt nähdä mitä kerkeää tehdä. Ja suunnitella. Koulukin alkaa ensi viikolla, joten kaipa siihenkin pitää keskittyä.

Tämän päivää minua on seurannut epämääräinen tuntemus, ei ajatus vaan tuntemus siitä, että kaadun ja satutan itseni. En pelkää että näin käy, mutta olen muutaman kerran tämän päivän aikana tuntenut vahvan fyysisen tuntemuksen siitä miten kaadun ja tunnen, että nyt kävi pahasti, tunnen kehoni painon kaatumisen ajan, ja sen eräänlaisen "o-ou"-fiiliksen, äkillisen ahdistuksen... Se on erittäin vahva tunne, aivan kuin kokisin kahta ruumista yhtä aikaa. Joku esoteerinen haihattelija voisi kai ajatella, että jossain läheisessä vaihtoehtoisessa todellisuudessa kuolin, ja se oli niin lähellä tätä todellisuutta, että tuntemus heijastui itseenkin. Mutta eipä se todellisuudessa ole kuin tällainen epämääräinen ajatusvaiva.

Yksi asia mitä ei ikinä muista, ennen kuin se on kohdalla on se miten paljon pidän syysöistä. Kun käpsii menemään tuolla ja kuuntelee Boriksen Floodia, niin hyvä mielihän siinä tulee. Kaikista viime vuosina löytämistäni levyistä tämä on ehkä tavallaan se, mihin oman tekemisen kautta on vahvin samastumispinta. Se on mukavan hiljainen ja omanlaisensa lätty jopa Boriksen tuotannossa. 

Tämä teksti jäi nyt vain  lojumaan maalaamisen tieltä, joten parempi vain työntää se internetiin kai sitten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti