maanantai 14. elokuuta 2017

Valumista

Piirtelin taas sarjakuvia, mikä auttoi ahdistukseen vähän. Ei paljon, mutta vähän. Hiukan on käynyt mielessä, että olisikohan tässä jossain vaiheessa aika käydä hakemassa jonkinlaista diagnoosia, josko se helpottaisi elämää tavalla tai toisella, toisaalta taas tiedän, että se on lopultakin yksi ja sama onko sitä vai ei. Minkäänlainen ulkoinen validaatio ei muuta sisäistä tilaa suuntaan tai toiseen. Se ei heilahda muiden kehuista tai haukuista suuntaan tai toiseen, siihen ei vaikuta asiantuntijalausunnot eikä mutuilu. Se vain on ja muljuu eteenpäin hetki kerrallaan ja päättää luoda jotain purkaakseen ahdistusta hetkellisesti, tunteakseen totaalisen tyhjyyden edes hetken aikaa, jotain mikä ei kanna yllään olemassaolon painoa koko ajan. Useimmiten siinä onnistuu, joskus ei.

Tänään kävin soittamassa Tirran Soittajien Sunnuntain housebandissa. Oli ihan mukavaa, vaikka siellä ei saakaan soittaa lujaa, mikä vähän tappaa fiilistä monesti, mutta toisinaan se lähtee lentoon juuri siitä pysähtyneenoloisesta tyhjyydestä, joka niissä soitoissa on. Moni on varmasti eri mieltä kanssani, mutta mielestäni Tirrassa ei sunnuntaina voi soittaa mitään parempaa, kuin lynchmaisia pysähtyneitä jumituksia, jotka valuvat hitaasti eteenpäin ja silloin tällöin innostuvat liikkeelle, kunnes taas romahtavat kasaan. Aika äkkiä niillä baarin tyhjentää ainakin. Siitä on vähän kaksijakoinen fiilis. Toisaalta se menee ihan runkkailuksi, soittajien keskinäiseksi jutuksi, johon yleisö ei pääse mukaan, koska ei tiedä mistä on kyse. Se vaatii omanlaistaan vihkiytymistä asialle tai ymmärrystä siitä mitä lavalla tapahtuu. Ei ihan kaikille siis. Toisessa kupissa taas on juuri se, ettei se olekaan musiikki kaikille, eikä sen tarvitse olla. Yksi rumpali tulee sanomaan, että kuulostaa hyvältä, saako tulla mukaan, ja päivä on totaalisen pelastettu.

Olen nyt myös katsonut Game of Thronesia ja olen miedon pettynyt oikeastaan koko ajan. Ihmiset ovat vuosia sössöttäneet miten tässä voi kuka tahansa kuolla koska tahansa, mutta silti kaikki vähänkään merkittävämmät henkilöt pysyvät hengissä koko ajan. Sellainen käy tylsäksi. Breaking Bad teki tuonkin paremmin. Tämä on nyt vähän tämmöistä, mutta katselen nämä läpi, kun melkein kaikki muu on jo katsottu, eikä mitään uutta tunnu löytyvän. Tässähän tämä menee, taustalla, samalla kun tekee kaikkea muuta. Mieluummin silti luen postin kantamaa Beckett & Zen -kirjaa, joka tutkii kirjailijan duunien filosofiaa kärsimyksestä ja tylsyydestä ja tietoisuudesta buddhismin oppeja vasten. Mielenkiintoinen jo ensi metreiltä, kohta saa taas istua Portugaliin mennessä busseissa ja lentokentillä, on aikaa lukea. Mukaan lähtee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti