Tänään koin jonkinlaisen tyhjyyden. Tuntui siltä, ettei mitään ole kesken. Lähiaikojen keikat on soitettu, levyt on tehty, kartat piirretty, kirja on kirjoitettu, kaikki on tehty ja nyt pitäisi killua tämän hetkellisen tyhjyyden ja koulun alun välissä. Koska tämä tyhjyys tuntui kuitenkin liian suurelta ja ärsyttävältä, aloitin uuden kirjan. Siinä missä Katoaminen on omanlaisensa trippi, tämä tulee olemaan ainakin ensimmäisten ajatusten ja sivujen perusteella hiljaisempi, aistiharha, harhatulkinta ja havaintojen vääristymien suma. Tai siltä se ainakin nyt tunuu, katsotaan kymmenen sivua myöhemmin. En myöskään yritä pitkittää tätä väkisin sataan sivuun asti, jos se ei sinne mene, vaan teen tästä mieluummin tarkemmin rajatun ja siten voimakkaamman tekstin. Tai en usko kyllä, että kukaan Katoamisen lukeva pystyy sanomaan, etteikö se olisi voimakas teksti, olkoonkin pelkkää paskaa tai mitä nyt sattuukin olemaan.
Olen katsonut viime päivät Monty Pythonia alusta, toinen tuotantokausi on jo pitkällä ja on aina vain pakko todeta, että tuo n kyllä parhaita asioita mitä ihmiskunta on saanut koko olemassaolonsa aikana tehtyä. Ei pelkästään siksi, että se on hienoimpia komedioita, vaan siksi, että se on todellista surrealistista dadaa, avantgardea ja filosofisesti korkealentoisia juttuja, jotka ovat tehneet hyvin monta myöhempää asiaa mahdolliseksi ja murtaneet niitä neljänsiä seiniä paitsi kulttuurissa yleensä, myös yksilöissä. Ne toimivat minulle juuri siksi, että ne ovat metatasoilla itseensä viittaavia, elokuvan keinoja ja rakenteita ja tapoja pilkkaavia sketsejä. Metatasoilla leikkimisessä on oma läpinäkyvyyden periaatteesna, katsojan havainnon kyseenalaistaminen, tarkoituksellinen harhauttaminen ja taikatempun paljastaminen, joista nautin. Se ei tee taikuudesta yhtään vähemmän todellista, päin vastoin se tekee siitä vielä ihmeellisempää, koska se näyttää miten helposti olen huijattavissa.
Se sama elementti on vahvana myös Samuel Beckettin töissä, sekä melkein kaikessa muussakin mitä arvostan, puhumattakaan omasta työstäni. Sanat ovat siitä hienoja, että niillä voi rakentaa kuvia, joita ei ikinä voisi kuvata, niillä voi rakentaa äärettömän kallita visioita, jotka voi kaikki romuttaa yhdellä sanalla, muuttaa mädäksi ja likaiseksi yhdellä lauseella, hylätä ja kieltää jos niin tuntuu, sanoilla voi rakentaa taivaalla lipuvia kultaisia kaupunkeja, jotka seuraavassa hetkessä ruostuvat päääässäsi lukiessasi lausetta pitemmälle, kunnes lopulta hämmennyt hetkellisesti siitä, että teksti, tämä äääni jonka kuulet päässäsi, minä täällä näin, johdattaa sinua koko ajan harhaan ja rakentaa päähäsi valheellisia kuvia, joita et voi välttää mikäli omaat minkäänlaisen kapasiteetin mielikuvitukseen tai henkisten rakennelmien pystyttämiseen. Näin tämä sanojen suljettu systeemi vain toimii, ja niin sitä tulee kommunikaatiossa ja suorassa välittämisessä myös käyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti