Sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa?

Tänään ajelin noin neljäsataa kilometriä autolla taas vaihteeksi ja tulin siinä kuunnelleeksi Yle Puheelta uusintoja ohjelmista, jotka käsittelivät lähinnä taloutta ja työttömyyttä. Mielenkiintoisin oli viimeinen, Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saaren haastattelu. Hän on ollut toimittamassa kirjaa Sosiaaliturvariippuvuus : sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa?, joka ainakin tuon perusteella täytynee lueskella läpi mikäli jossain välissä kerkeää. Haastattelussa hän puhui pitkästi suomalaisesta sosiaaliturvaverkosta ja sen mahdollisista valuvioista. Hän totesi, että Suomessa ei ole muodostunut sellaista sukupolvet ylittävää sosiaaliturvariippuvuutta, joka kohtaisi vaikkapa jotain sukua niin, että kyseisen suvun kaikki lapset pysyisivät huono-osaisina vaikka lähtökohdat olisivatkin heikommat. Hän totesi myös, ettei suomalainen sosiaaliturva ole mitenkään eirtyisen korkea ja hyvä tai edes kallis järjestelmä, mutta sen keskeinen ongelma on resurssiongelma: ihmiset valuvat muilta tuilta viimesijaisten tukien piiriin, koska systeemit ovat ehkä hieman jäykkiä sopeutumaan erilaisiin tarpeisiin.  Käytännössä siis, kun asumistuki ei katakaan koko sitä osaa, joka asumistuen olisi tarkoitus kattaa, tulee loppuosa kuitenkin toimeentulotuesta, jolloin tämä toimeentulotuen asiakkuussuhde paitsi kuormittaa systeemiä hieman turhanpäiten, myös saa käytännössä tilastonkin näyttämään vähän rumemmalta.

Yksi asia mitä kuuntelin mielenkiinnolla oli myös se, että tilastojen valossa kuntouttava työtoiminta ja työttömien aktivointi sinällään on melko turhaa touhua. Se on jälleen eräänlainen resurssikysymyksen edessä tehty kompromissi, bulkkisysteemi kaikille, sen sijaan että siirryttäisiin räätälöidympään ja itseohjautuvampaan malliin, joka olisi tehokkaampi, mutta käytännössä myös vaativampi, koska se vaatii työntekijältä asiakkaaseen sitoutumista ja vaikeiden aikojen läpi kulkemista. Tämä on itselleni kiinnostavaa siksi, että olen ohjannut kuntouttavaa työtoimintaa ja myös toteuttanut sitä juurikin tuollaisella, asiakkaalle räätälöidyllä periaatteella. Kuntouttava työtoiminta on tehoton systeemi siksi, että se ei johda mihinkään. Se on toivoa luova tunneli, jonka päässä on umpikuja. Kuntoutuja saa aktivoitumisestaan tukea ja kulukorvauksen, sekä aterian tai siihen pienen korvauksen. Asiakkaan lähtötilanteesta riippuen määritetään pieniä ja kevyitä askelia, joiden täytyttyä nostetaan rimaa aina vähän kerrallaan. Tämä on kuntoutumisen idea. Ei teettää 40 tuntisia työviikkoja ilman palkkaa. Se, mihin kukakin kuntoutuja pystyy jakson alussa tai lopussa on täysin yksilöllistä, ja skaalaa oli todellakin paljon. Parhaimmillaan pyöritin itsekseni pitkälle toistakymmentä kuntoutujaa, minkä lisäksi talossa oli muillakin statuksella olevia ihmisiä, ja siinä oli kyllä sellainen mylläkkä, etten ehkä kerennyt tarjoamaan kaikille riittävästi tekemistä, mutten oikein olisi luottanut yhtäkään heistä muihinkaan käsiin. Koska minulla oli päässäni aika tarkasti hanskassa jokaisen yksilöllinen suunnitelma, ja missä kohtaa siinä oltiin menossa. Jälkeenpäin katsottuna se oli toki kokemattomuutta ja tyhmyyttä, mutta olisi se voinut mennä huonomminkin.

Minua ärsytti kuitenkin siinä prosessissa suuresti se, että se johti lähes väistämättä huonompaan: kuntoutumisen jälkeen saattoi parhaimmillaan päästä työkokeiluun, joka oli käytännössä melkein sama asema, kuin kuntoutujalla, mutta ilman mitään kuntoutumiseen tarkoitettuja korvauksia. Enemmän duunia vähemmällä rahalla, siis. Kokeilun jälkeen voisi olla EHKÄ mahdollista päästä palkkatuelle, mikäli sellaista lähdettäisiin sitten tukemaan. Palkkatuetusta työstä voi saada jo melkein inhimmillisen korvauksen, se on edelleen suurin raha mitä olen omalla kohdallani työstä tienannut, eikä sekään ole mikään hääppöinen summa. Koin kuitenkin, että huomattavan paljon motivoivampaa olisi, mikäli kuntoutuja saavutettuaan tavoitteensa voisi päästä myös töihin. Se kuitenkin on monille tavoite ja toive. Suuri osa putoaa vaan takaisin työttömyyteen, puolen vuoden tai vuodenkin kuntoutumisen jälkeen. Osa lähtee opiskelemaan, mikä tuntuu aina lottovoitolta ja siihen monenkin kuntoutujan suunnitelmalla tähdätään. Sitten on osa kuntoutujista, jolle katsotaan jakson jälkeen toinen kuntoutumispaikka. Tämä tuntui minusta aina ehkä kipeimmältä, koska tiesin, etteivät läheskään kaikki paikat katso ihmistä läheskään samasta näkövinkkelistä tai tee duunia samalla filosofialla, jolla sitä itse tein. Sillä perusperiaatteella, että kaiken pitää olla itseohjautuvaa. Vaikka ensimmäisessä tapaamisessa sanottaisiin, että ei kiinnosta mikään ja kaikki on paskaa, saattaa parin viikon päästä huomata jotain, mihin ihmisellä selkeästi on jonkinlainen ominainen herkkyys. Kun asiasta vähän keskustelee, huomaa äkkiä, että ajatus alkaa itää ja suunta löytyy ja hahmottuu. Se vaatii vain sitä, että on läsnä ja tarkkailee ihmisiä. Olen duuneissani saanut kiitosta juuri siitä, että olen läsnä oikealla tavalla. En koita keksiä ylimääräistä tekemistä, jos sitä ei ole. Osaan olla olemassa luonnollisella tavalla. Minua ei lähtökohtaisesti kiinnosta tippaakaan olla "töissä". En tee duunissa yhtään enempää, kuin on välttämätöntä. Mutta jos olen ihmisten kanssa ja teen jotain, missä olen auttamassa ihmisiä, olen siinä olemassa sitten kokonaan. Se ei ole duunia. Se on ihan perustavanlaatuista empatiaa. Sellaista, joka pitäisi olla jokaisella olemassa riippumatta siitä, juokseeko taksa vai ei. Eivät minun duunini ole koskaan olleet sitä sorttia, joka jää työpaikalle, kun kello tulee neljä. Sen takia olen aina vihannut kellokorttityöpaikkoja ja sitä mentaliteettia, että työpaikalle pitäisi jäädä pyörittelemään peukaloita ja keksimään töitä. Se on vääränlainen tapa lähestyä työtä ylipäätään. Kun minä olen töissä, olen töissä koko ajan, olin työpaikalla tai en, juoksi palkka tai ei. Tuo aika oli minulle opettavaista aikaa, mutta näytti myös sen, että tässä viimeaikojen aktivointi-innossa olisi paljonkin uudelleenohjattavaa. Mitä enemmän suunnitelmat lähtevät ihmisen omasta halusta ja pyrkimyksestä ulkoa tyrkytetyn suunnitelman sijaan, sitä paremmin hän sitoutuu siihen ja sitä enemmän hän tahtoo itsekin sen toteutuvan. Takapakkeja tulee aina, mutta ne eivät ole mikään maailmanloppu. Niitä pitää osata tarkastella jotensakin objektiivisesti, ehkä rauhoittaa tahtia ja katsoa mitä siitä voi oppia.


Tätä edeltävässä ohjelmassa todettiin myös, että työmarkkinoilla on sellainen keskeinen ongelma, että 25-34-vuotiaiden vauraus on selkeästi heikommalla tolalla ja palkat huonompia, kuin sitä vanhempien tulot. Olen huomannut, että meidän laman lasten on vaikeampi päästä töihin. Tässä mielessä uskon, että kyse on ehkä jonkinasteisesta kollektiivisesta traumasta, jonkinlaisesta opitusta mallista, siitä tunteesta ettei kelpaa tähänkään. Onneksi työllistyminen hävittää sen tehokkaasti. Monesti se onnistuu lähinnä sitä kautta, että yksi ui firmaan, ja kun paikkoja aukeaa, on puolet kaveripiiristä kohta samassa firmassa. Jonkun täytyy suositella tai mitään ei tapahdu. Silti, vaikka iso osa on parin viimevuoden aikana päässyt töihinkin, on osa töissä vuokrafirmojen, nykyajan orjakauppiaiden kautta, jolloin palkka on jo heti pienempi ja oma turva työn suhteen heikompi. Ohjelmassa esitettiin, että ehkä tämän ikäisten palkkausta pitäisi tukea jotenkin, mutta nähdäkseni iso ongelma on vuokrafirmat ja juuri nämä aktivoimissysteemit, sekä osaltaan sosiaaliturva. Ne yhdessä luovat kierteen, josta ei oikein pääse oikeisiin töihin, sellaisiin joista saisi rahaa niin että se riittäisi elämiseenkin, koska iso osa ajasta ja jaksamisesta menee kaikenmaailman selvittelyyn ja validaatioon, jolla yritetään perustella lähinnä omaa oikeutta olla olemassa yhteiskunnassa. Samaan aikaan jälleen jälkimmäisessä haastattelussa Saari totesi, että yhteiskunnan polarisaatio on johtanut tilanteeseen, jossa iso osa suomalaisista on vieraantunut köyhyyden kokemuksesta ja kärsii "empatian puutteesta" ja "solidaarisuusvajeesta" ja syyttää jatkuvan "moraalipaniikin" vallassa työttömiä laiskoiksi ja on sitä mieltä, että köyhyys ja työttömyys ovat omien huonojen valintojen summia. Näin luultavasti siihen asti, että nämä sattuvat ihan ilman omaa syytä omalle kohdalle. Tunnistan tämän saman asenteen ehkä hieman äitini sukupolvessa, joka on tunkenut oman jalkansa työelämään aivan eri maailmassa, kuin missä nykyisin elämme, rakentaneet itselleen eräänlaisen suojaaseman omasta työstään, sellaisen, josta on helppo olettaa asioita, kun ei tarvitse mennä katsomaan, miten vaikkapa työttömyysturva tänä päivänä oikeasti toimii. Olen itse tarkkaillut tätä yhteiskuntaa melkolailla sen pohjamudista, pudonnut paitsi "turvaverkon varaan", myös helvetin kovalla suhinalla sen läpi sinne, missä rahaa ei tule yhtään mistään.  Ne ovat olleet mielenterveyden kannalta raastavia kuukausia, unettomia öitä ja ahdistavia päiviä. Nytkin "putosin" työttömyyskorvauksella tuetusta opiskelusta opintotuen ja asumistuen varaan, enkä suoraan sanottuna tiedä, miten ajattelin selvitä vuokrasta ja laskuista tämän vuoden. Opintolainaa en ajatellut ottaa vieläkään, koska se on itselleni periaatteellinen kysymys. Minä en ole nytkään velkaa kenellekään, olen mieluummin rehellisesti köyhä, kuin leikisti rikas.

Haastattelu oli mielenkiintoinen ja kuten näkyy, ajatuksia heräsi, kuten myös muistoja omista kokemuksista. Toki minulla on paljon kokemusta tuilla elämisestäkin, karensseista (jotka myös osaltaan vaan kuormittavat tarpeettomasti sosiaalijärjestelmää, kun sama raha tulee toimeentulotuesta) ja kaikesta muusta sellaisesta. Se ei aina tarkoita, että ihminen istuisi perseellään tekemättä mitään, mutta monelle ongelma on, että heti jos työkkärissäkään avaa suutaan mistään omaehtoisesta aktiivisuudesta, kirjataan ylös päätoimisena yrittäjänä ja pistetään kaikki tuet jäihin. Eikö olisi jotenkin vähän mielekkäämpää lähteä vaikka katsomaan kaikkea omaehtoista tekemistä jotenkin työllistymistä tukevana toimintana kiristyksen ja uhkailun sijaan? Siinä olisi uskoakseni TE-toimistojen henkilöillekin vähemmän duunia ja hankalia asiakkaita, kun lähdettäisiin tekemään koko hommaa vähän eri lähtökohdista, mutta mitäs minä näistä tiedän, saatika jostain isommista linjoista yhtään minkään suhteen.