perjantai 25. elokuuta 2017

Portugalista takaisin harmaaseen ja kylmään.

Seuraava on kuvitettu kertomus siitä, miten kahdeksan päivän aikana seikkailimme puolisoni kanssa Portugalin ihmeellisessä ja kauniissa valtakunnassa. Tarina alkoi viime viikon torstaina, jolloin kävin yölenkillä ja suihkussa, valvoimme koko yön siihen asti, että oli aika lähteä viiden korvilla lähtevään bussiin. Bussissa hourailin ja torkahtelin ja vähän ehkä ihan nukuinkin, kunnes äkkiä olimmekin jo lentokentällä, siinä samassa limbossa, jota se aina on. Ensin odotellaan, sitten on muka helvetin kiire, sitten taas odotellaan. En voi väittää, että olisin lentänyt elämässäni mitenkään erityisen paljon, mutta silti olen kerennyt kyllästyä pahasti koko touhuun. 2000 kilometriä autolla vai lentokoneessa? Autossa istuminen voittaa kaikissa tapauksissa. Nyt ei kuitenkaan ollut valinnanvaraa. Meidät ammuttiin taivaalle ja Arlandaan, joka on päässäni muodostunut ultimaattiseksi limboksi, todelliseksi helvetin odotushuoneeksi. Olen istunut siellä elämästäni pyöreät sata tuntia, mikä on yllättävän paljon yhdessä satunnaispysähdysten paikassa vietettäväksi. Pääsimme kuitenkin melko pian taas taivaalle... odottamaan vähän lisää. Lopulta, noin 12 tuntia kotoa lähtömme jälkeen laskeuduimme Lissaboniin, josta kerkesimme juuri juosta metroon, ostaa junaliput ja mennä oikeaan junaankin. Siesta-aika oli kuumimmillaan ja ihmiset nukahtelivat, en siis tuntenut kauhean huonoa omatuntoa omastakaan kuolaamisestani, mutta lopultakin maisemat olivat niin mielenkiintoisia, että pysyin hereillä ainakin isoimman osan matkaa.


Abrantes

Saavuimme Abrantesin asemalle joskus kuuden-seitsemän aikaan ja lähdimme käveleksimään ympäri kylää, aikomuksena löytää jonkinlainen Lidlin kaltainen kauppa, josta ostaa ruokatarpeet seuraavalle neljälle päivälle. Olimme tulleet Cosmic Forest-festivaalille myymään pillukoruja ja meikäläisen levyjä. Todellisuuden nimissä katsoimme, että myyntipaikka tulee käytännössä halvemmaksi, kuin ostaa kahdelle ihmiselle liput festivaalille, joten päätettiin sitten mennä myymään juttuja, aivan sama vaikkei myytäisi yhtään mitään. Emme onnistuneet löytämään mitään ruokakauppaa tai muutakaan auki olevaa puljua paria kahvilaa lukuunottamatta. Tajusimme myös, ettei meillä ollut kenenkään järjestäjän puhelinnumeroita tai yhteystietoja tai oikeastaan mitään muuta, kuin google mapsista otettuja screen shotteja siitä risteyksestä, johon taksi kuulema jotenkin automaagisesti osaisi. En kuitenkaan ollut mitenkään erityisen huolissani, koska on näitä oudommillakin virityksillä saatu napsumaan kohdalleen, olin vain vähän huolissani siitä, miten taksi osaisi jonnekin keskelle ei mitään. Kävelimme takaisin juna-asemalle ja pyysimme soittamaan taksin, joka tuli, puhui meille koko matkan portugalia ilman, että tajusimme toisiamme sanaakaan, mutta juna-aseman juan vakuutteli, että kyllä hän tietää mihin meitä ajaa. Välillä taksikuski hiljenteli risteyksissä osoitellen vasemmalle ja oikealle, puolisoni ohjasti häntä kai puoliksi kartan ja puoliksi fiiliksen perusteella, kunnes lopulta tultiin suunnilleen keskellä ei mitään olevaan tienristeykseen, jossa oli pieni kyltti "Cosmic"-tekstillä.


Näimme rauniot, mutta raahasimme laukkumme ensin ohi, palaneen metsän läpi "volunteers"-kylttien suuntaan, kunnes kuulimme vapaaehtoisilta, että meidän pitäisi ensin mennä raunioille, jossa pääpiste oli. Kova migreeni ja painavat laukut alkoivat tehdä tehtävänsä, mutta päästiin takaisin alas ja keskustelemaan koko tapahtumaa järjestävän tyypin kanssa. Aivan ensimmäisenä olin hieman varautunut, kun jossain navetan rauniossa asuva hippi selittää fiiliksistä ja viboista, ja siitä, että koko festivaali saattaa olla vaarassa peruuntua, mutta ymmärsin huomattavasti paremmin, kun hän selitti koko tilanteen. Koko festari oli nimittäin ollut valmiina läjässä jo pari viikkoa sitten, mutta metsä johon se oli rakennettu oli palanut kokonaan, minkä jälkeen äänentoiston, veden ja sähkön toimittajat olivat peruneet koko homman, mistä asti olikin sitten tehty ympärivuorokautista duunia, että saatiin edes jotain järkättyä. Iltaa ennen aiottua aloitusta hommat olivat vielä ihan levällään, mutta kaikesta näki, että meditoinnin ja karman venailun sijaan siellä painettiin ihan täysillä duunia, joten sympatiat olivat täysin järjestäjien puolella. Saatiin ohjeet, että menkää pystyttämään jonkinlainen leiri, tutustukaa ihmisiin ja pitäkää kivaa. Mäen takana oli lampi, jonka rannalla oli leirintäalue, toki suomalaisina möhmylöinä raivattiin tiemme piikkipuskien läpi (en nyt halua leuhkia, mutta Jeesus piti vaan tappurahattua päässä, me nukuttiin niiden keskellä) ja laitettiin riippumatot puihin kiinni. Pian keräännyttiin yhdessä illalliselle syömään pizzaa järjestäjän piikkiin. Vaikken ollutkaan syönyt oikeastaan mitään koko päivänä, en saanut kovinkaan montaa palaa alas migreenistä johtuen. Menin haukkaamaan happea. Tähtien määrä oli järjetön. Kaikkeus oli kaunis ja linnunrata erottui taivaalla selkeästi. Vieressä eräs mies soitteli kitaralla jotain, josta mietin, että hyvää kampetta, juuri sellaisia sointuja joiden päälle olisi kiva soitella kitaraa. Thiago Romaro. En vielä sanonut mitään, mutta laitoin mieleeni merkille, että "this guy...!". Mentiin nukkumaan kai jo ennen yhtätoista.



"Gotta Light?"

Seuraavana aamuna heräiltiin ja odoteltiin, että kojumme saatiin pystyyn. Käveltiin poltetun metsän vierellä. Siinä oli jotain hienoa, muuten hiljaista, mutta kuivana roikkuvat kaarnanpalat kärisivät ohuita runkoja vasten tavalla, joka toi minulle mieleen väistämättä kallojen hampaiden kalinan. Se tuntui merkillisellä tavalta hienolta, metsän ranka naureskelemassa itselleen kevyessä tuulessa. Käytiin juomassa kahvit kylän laidalla ja tultiin takaisin. Autoin työntämään voimavirtakelan mäkeä alas, neljä jätkää siihen touhuun tarvittiin, mutta oli se hauskaa tehdä vaihteeksi jotain vähän fyysisempääkin. Sen jälkeen tosin oli sitten aivan paskana, melkein 40 astetta ja fyysinen duuni ei ole jotain mihin Suomessa on tarvinnut tottua ihan viime vuosina. Kuumuus lähes "pakotti" uimaan melko tiheään tahtiin, mikä ei sinällään kauheasti haitannut. Lisäksemme paikalle oli tullut vain pari muuta myyjää, jotka pystyttivät telttojaan kojumme viereen. Laitettiin kaikki valmiiksi, siirrettiin riippumatot lähemmäs kojua kaiken helpottamiseksi. Käsitys päivien järjestyksestä on päässäni vähän hatara, mutta muistaakseni tänä päivänä saatiin kojumme viereinen lava, joka oli tarkoitettu pääasiassa akustiselle musiikille ja chillimmälle kamppeelle, sekä psytrancelle ja muulle tamppauskamppeelle tarkoitettu toinen lava valmiiksi ja toimimaan. Vaikka sitä tuli joka ilta käytyä vähän krebailemassa konemusapuolellakin, osoittautui tuo chillout-lava mielenkiintoisemmaksi. Iltaan mennessä saatiin kaikki kojut ja teltat pystyyn ja valmiiksi lauantaita varten, joka oli siirtynyt ensimmäiseksi oikeaksi päiväksi. Vapaaehtoiset olivat mukavaa jengiä vähän joka puolelta palloa, mikä oli hienoa. Fiilis oli mielestäni hyvä, vaikkei näistä selkeästi ollutkaan tulossa sellaisia megareivejä, kun olin alunperin luullut. Parempi näin.

Aamu tuli, keikat alkoivat, Thiago soitti ensimmäisten joukossa ja mietin yhä, että olisipa mukava soittaa tässä näin. Päivän mittaan muille myyjille alkoi valjeta, että ei tästä ole kauheasti rahaa tulossa ja auringon laskiessa he purkivat kojunsa ja lähtivät. Saatiin suunnitella ja levittäytyä rauhassa miten tahdottiin. Alkuillasta soitti myös Keyagi Narusawa, jota oli ilo seurata. Ostin keikan jälkeen levynkin, josta hän pelotteli, että on sotkenut enemmän teknohommia siihen sekaan. En ole kerennyt vielä kuunnella, mutta tuskinpa tuo juuri haittaa. Hyvän fiiliksen musiikkia. Myöhemmin illalla saksalaisen folk-artistin jälkeen kuulutettiin, että nyt voisi olla pienimuotoisen jamin paikka, meikäähän ei tunnetusti tarvitse kahta kertaa käskeä. Soiteltiin äänimiehenä toimineen kikkarapään (mukava ihminen, mutta vähän turhan varovainen ja varman päälle pelaava kitaristi) ja erään israelilaisen Danin kanssa jonkinlainen "lyhyt" versio Kyyn Tie II:sta, keskityin lähinnä petaamaan paikkoja ja komppaamaan, kun kerta tuntemattomana hyppäsin puikkoihin. Soiteltiin vielä pari biisiä, Dan räppäsi ja lauloi, soitin kitaraa, sitten olin lähdössä menemään, etten häiritsisi ihmisiä enempää, mutta äänimies soitti jotain bossanovaa ja laskettelin vielä siihen päälle sitten kaikenlaista tajuntani syövereistä. Sen jälkeen järjestäjä tuli sanomaan, että hieno fiilis oli tuossa kitaratouhussa ja vähän vinkkasin, että ensi vuonna voisin tulla loopperinkin kanssa. Seuraavana tuli eteen yksi parhaista keikoista joita olen tänä vuonna nähnyt. Netta Toledano soitteli yksin akustisen kitaran kanssa omia ja muiden biisejä, kolmella kielellä. Siinä oli sitä magiaa, jolla hiljennetään ihmiset totaalisesti ja se oli hienoa. Ranskan kieli etenkin tuntuu nyt jotenkin olevan lauluissa meikälle sellainen juttu, että pysähdyn kuuntelemaan ihan sen kielen musikaalisuuttakin enemmän kuin ennen, ehkä opin sen jossain vaiheessa itsekin niin hyvin, että sillä kehtaa ihan lauleskellakin. Ei nyt kuitenkaan ihan vielä. Hyvä jos suomestakaan selviää. Tämän keikan aikana Thiagokin tuli toteamaan, että soitellaanpa tuossa jotain jossain vaiheessa ehkä. Melkein heti keikan jälkeen mentiinkin sitten soittelemaan jollain sekakokoonpanolla muutamat niistä Thiagon biiseistä, mikä oli mukavaa. Ajattelin kuitenkin taas, että ihmisiä alkaa vituttaa meikäläisen naama, ja tulin sitten pois.

Se tässä reissussa olikin ehkä hämmentävintä: ketään ei tuntunut erityisemmin vituttavan, että soitan. Ihmiset tuntuivat jopa....pitävän siitä. Se oli hämmentävää. Täällä olen tottunut soittamaan tyhjille baareille, mikään mitä teen ei kiinnosta suoranaisesti ketään, ja ne muutamat joita kiinnostaa harmittelevat minulle vaan koko ajan, että kyllä sinun pitäisi saada enemmän yleisöä ja arvostusta ja mitä lie. Minulla on oikeastaan koko aikani ollut sellainen olo, että olen olemassa suomalaisen kulttuurin reunalla, kynnyksellä, mutta selkeästi ulkopuolella. Duunin määrästä se tuskin on kiinni. Ennemmin kyse on siinä, että siinä missä tutut muodostavat kaikenlaisia klikkejä ja ryhmiä, olen aina ollut hieman liian introvertti ja ujo sellaisiin. Koen oloni monesti vaivaantuneeksi, mutta olen yrittänyt nyt opetella siitä  varovasti ulos Käen myötä, rakentaa jonkinlaisen piirin vähän kerrallaan, omilla ehdoillani. Enkä myöskään sano, että kaipaisin mitään mitaleja tai sellaisia ylimääräisiä superfisiaaleja asioita. Kaipaisin lähinnä sitä, että saavuttaisin ne ihmiset, jotka tämän touhun tajuavat. Noina parina pimeänä iltana se tuntui menevän suorilta jakeluun, vaikkei siellä ollutkaan välttämättä montaakaan ihmistä, jotka välttämättä jakaisivat täsmälleen saman maailmankatsomuksen, kuin minä. Täällä se taas tuntuu olevan väistämätön ja elimellinen ehto sille, että kukaan kiinnostuu tästä räpiköinnistä millään tavalla. Se tuntuu välillä olevan turhauttavaa, koska tuntuu, että sitten pitää tyrkyttää tätä hommaa enemmän tavoittaakseen ne ihmiset, jotka siitä voisivat välittää, ja joka kerta kun tyrkytän sitä, vihaan itseäni taas vähän enemmän, ja kun ketään ei silti tunnu kiinnostavan, se tuntuu vielä turhemmalta itsevihalta ja isommalta epäonnistumiselta. Voisinpa vain ulkoistaa sen jollekin muulle, saada jonkun oman Flavor Flaven joka on aina ihan liekeissä hehkuttamassa vieressä, ihan sama missä muodossa päätän tätä olemassaoloani kanavoida. Huomasin myös, että avoimen taivaan ja tähtien alla en tuntenut minkäänlaista ahdistusta oikeastaan yhtään mistään. Kun voin nukkua t-paidassa riippumatossa yöt, olen onnellinen. Tähtitaivas yläpuolella antaa oikean perspektiivin elämälle ja kuolemalle, eikä osaa ahdistaa vaikka kuinka hinkkaa mittakaavan murskaavaa skaalaa vasten kasvoja. Se on vain rauhoittavaa. Se on koti. Ei nämä betonilaatikot, joissa ihmiset "pärjäävät" päivästä päivään.

Seuraava päivä oli melko lattarivetoinen, Camilla Ines lauloi brasilialaisia lauluja, Peyoti soitteli covereita ja omia biisejään. Koska tästä alkoi taas open stage-henkinen juttu ja Peyoti oli tuonut lavalle Jammanin loopperin, kampesin lavalle soittelemaan ensimmäistä kertaa omilla ehdoillani, vaikkakin akustisen kitaran kanssa. Soittelin ihan vaan loopperisekoilun ilosta, omaksi terapiakseni ja ilokseni, ja se tuntui kelpaavan muillekin. Tämän jälkeen lavalle olisi ollut tunkua, mutta dj, jonka piti aloittaa tuntia myöhemmin päättikin, että hän tahtoo juuri nyt raahata pöydän tähän näin ja soitella jotain paskaa klubihousea, kun kaikki olisivat tahtoneet lisää akustista hissuttelua. Tuntui tyhmältä vedolta, minkä lisäksi tämän djn ainut tehokeino tuntui olevan se, että ennen breikkiä vedetään kaikki ihan vitun lujalle. Menin nukkumaan, vaikka menikin muutama tunti ennen kuin sai unen päästä kiinni, kiitos tuon.

Maanantai oli viimeinen päivä, päätettiin rakentaa kojumme siirreltävän lavan päälle, jotta voimme viedä sen lähemmäs ihmisiä ja pitää sen varjossa. Koska musiikki oli jo loppunut, laitettiin levyt soimaan bluetooth-kaiuttimesta. Saman tien alkoi niiden myyminenkin. Oli mukava jutustella ihmisten kanssa ja tutustua erilaisiin tyyppeihin tuo neljä päivää. Tuona aikana tunsin myös saavani parin kuukauden tauon jälkeen jonkinlaisen uuden yhteyden ja kulman Ruostuva Maailma / Palava Mieli-levyynkin, tuossa kulttuurien sulatusuunissa tuntui siltä, että minunkin mollikuiskimisellani on siinä musiikillisen väripaletin kuvastossa oma paikkansa. Aion sovitella noita biisejä hieman uudelleen niin, että ne pärjäisi yhdellä akustisella, ja ehkä katusoitella niitä enemmänkin jatkossa... Jäi hyvä fiilis koko festivaalista, eikä se mielestäni niin penkin alle mennyt, kuin olisi ehkä voinut mennä. Se oli lähempänä jotain lämminhenkistä underground-meininkiä, mikä on aina itselle mieluisempi lähestymistapa. Lähdettiin bussikyydillä alueelta suoraan Lissaboniin, järjestäjien huolenpito oli vähän koskettavaakin, jotenkin näki selkeästi mitä on portugalilainen mielenlaatu ylipäätään. Lähtiessä aurinko paistoi, Camilla Ines lauleskeli etupenkillä vähän lisää jatsia ja värikkäät talot vilisivät ohi. Oli vaikea olla miettimättä, että Suomessa saa kyllä elää vaikka koko ikänsä kohtaamatta mitään niin rehellisen hyvän tuulista. Alkoi myös vähän masentaa, kun ei saa jäädä Portugaliin. Aloin taas ymmärtää ja muistaa, miksi olin niin voimakkaasti rakastunut siihen edellisellä reissulla. Aivan järjettömän kaunis paikka, vaikka tietysti joka paikassa on omat ongelmansa. Bussi hajosi kerran matkalla, mutta kuski kävi vain korjaamassa sen pokkana keskellä liikennettä. Selvittiin Lissaboniin, käytiin syömässä, etsittiin hostelli ja marssittiin sinne, otettiin kolme yötä samassa paikassa, ettei tarvinnut arpoa sen enempiä. Ajatuksena oli seuraavana aamuna mennä museoon hyvissä ajoin, mutta se lopulta osoittautuikin sitten vesiperäksi, koska museo oli tiistaina kiinni. Haahuiltiin ympäriinsä, muun muassa museota ympäröivässä kauniissa puistossa, jossa sorsat ja pulut söivät leivän muruja kädestä ja kaikki oli muutenkin rauhallista ja mukavaa. Illasta käytiin kävelemässä ympäri eteläisempää Lissabonia, myös turistirysissä Chiadossa ja Bairro Altossa, todettiin että onneksi ei otettu hostellia läheltäkään sitä ja mietittiin, millainen mahtaa olla tuollaisen perusfeissarina työskentelevän huumekauppiaan perehdytys ja tienesti. Sain hätistellä niitä taas noin kahden metrin välein kannoiltani, sekä turisteja jotka koittivat ostaa huumeita minulta. Taskuvarkaita minun ei sentään ole tarvinnut varoa oikeastaan koskaan, kun olen yleensä se jätkä, jota ihmiset ulkonäön perusteella varovat.



Seuraavana päivänä otettiin uusi yritys museon kanssa ja onnisti jo paljon paremmin. Kierrellessämme ympäri Calouste Gulbenkianin modernin taiteen kokoelmaa en voinut olla miettimättä, että oikeastaan ensimmäistä kertaa näen miten taidemuseossa on vahvasti esillä sitä samaa tunneskaalaa, jolla itsekin operoin omien duunieni kanssa. Se oli melko rohkaisevaa ja inspiroivaa, koska tuntui, että ensimmäistä kertaa sain jonkinlaista uskonvahvistusta kuvataiteen kanssa työskentelyyn. Taas mieleen hiipi ajatus, että se mikä täällä Suomessa tuntuu olevan kaikille vain rumaa, negatiivistä ja saa osakseen hylkäyksiä, voi jossain muualla hyvinkin kelvata galleriankin seinälle. Oli myös mielenkiintoista huomata, että isoin osa töistä joista pidin oli veistoksia. Veistokset ovat mielessäni vahvasti linkittyneet musiikkiin, soittamiseen ja äänen muodostumiseen itseensä. Niissä on tietyllä tapaa samanlaisia elementtejä, kuin pitemmissä ääniveistoksissakin, tietynlainen rakenne ja kesto, joka herättää äänimaailmoja päässä. Jos veistos soi, se toimii. Tässä niistä muutamia, viimeinen soi ihan oikeastikin. Paljon siellä oli myös hienoja tauluja, mutta eniten niistä kolahti tuo, melko tuttuja piirteitä ja teemoja sisältävä Cramped by Hunger. Myös monet valokuvaduunit olivat hienoja, mutten jaksanut pönöttää kamera kädessä museossa kovinkaan innokkaasti.

Aureliano Lima, Untitled
Rui Chafes, Swan IV (last card: die with me)
En kuollaksenikaan muista tekijää, Warriors
 
Pedro Tudela, Untitled (Double Shadow Series)

Marcelino Vespeira, Cramped by Hunger
Aivan oma lukunsa olikin sitten maailmanhistorian taidekokoelma. Se oli ehkä lähimpänä hengellistä kokemusta, jonka olen aivan hetkeen kokenut. Kun seisoin siinä tuijottamassa egyptiläisten veistoksia, viisi tuhatta vuotta vanhojakin veistoksia, samoja kuvia joita me kaikki olemme katselleet koulukirjoista kymmenen vanhana, ymmärsin aika helvetin hyvin ettei ihmisten taidekäsityksessä ole ollut primitiivistä vaihetta. Meidän kognitiomme ja taidekäsityksemme, sitä myöten sosiokulttuurinen ihmiskuvamme on ollut samanlainen viisi vuosituhatta. Se on aika järisyttävä ajatus. Kun katsoi siinä kasvoja, jotka ovat mätäntyneet ja hävinneet maan päältä jo tuhansia vuosia sitten, mutta jotka on veistetty millintarkasti obsidianiin sellaisilla yksityiskohdilla, ettei niitä välttämättä kovin monet nykytaiteilijatkaan saisi kiveen veistettyä, ei voinut olla tuntematta jonkinlaista suurta henkistä yhteyttä, ammattiylpeyttä tai hengellistä kunnioitusta siitä, että saa olla osana tuottamassa kuvia ihmiskunnan kulttuuriin, kestivätpä ne viittä tuhatta vuotta tai eivät. Ne ovat silti väistämättä osa meidän kulttuurimme evoluutiota, henkistä jatkumoa, pysähtyneitä kuvia tässä suuremmassa, elävässä kuvassa, joka ihmiskunnan taide on. Sen rinnalla on aivan yhdentekevää, onko ikinä myynyt yhtään mitään, tärkeintä on, että on TEHNYT kuvia, ollut osallisena, ilmaissut ihmisyytensä, persoonansa ja tietoisuutensa lyhyen välähdyksen tässä sukupolvien ketjussa. Se on itsessään hienoa. Kun oli katsellut näitä, kaikkialta maailmasta pursuavia taidehistoriallisia aarteita, joiden aiheet tuntuivat monesti olevan transendentissä ajattomuuden tavoittelussa, tuntui länsimaiden barokista ja rokokoosta koostettu, kultaa ja samettia ja massiivipuuta rönsyilevä osasto lähinnä vaivaannuttavan pömpöösiltä (olen aina vihannut tuota termia), tylsältä ja materialistiselta. Tuntui siltä, kuin kovin läski ja ruma ukko vetelisi pihviä naamariin hiki päässä vakuutellen kaikille miten helvetin komea ja hyväkuntoinen on. Ehkä kyse on vain siitä, että on kasvanut tässä kulttuuriympäristössä, saanut sen perinnöksi ja käynyt sen läpi taidehistorioissa niin moneen kertaan, ettei siinä ole mitään eksotiikkaa, mutten sanoisi niinkään. Länsimaiseen kuvataiteeseen tuo sama transendentti teki paluun viime vuosisadalla, sotien ja sen taiteellisten vastaliikkeitten myötä. Ilmaisu siirtyi puhtaasti ulkoisen maailman muodosta impression ja ekspression kautta subjektiivisen maailman hahmoon ja siinä kohtaa koen, että ihmiskunnan kulttuuri tietyllä tavoin "vaporisoitui". Taide käsitteellistyi ja ihmiskunnan kulttuurievoluutio otti eksponentiaalisen harppauksen eteenpäin, monien sellaisten suuntausten ja eteenpäinviejien johdolla, jotka suuri yleisö leimasi tietysti tapansa mukaan "tekotaiteelliseksi paskaksi". Näin käy aina ja se on väistämätöntä, suuri yleisö tarvitsee ajallista etäisyyttä nähdäkseen kokonaiskuvan, joka yleensä loksahtaa paikalleen about sillä hetkellä, kun taiteilija heittää katkeroituneena ja köyhänä lusikan nurkkaan. Tavallinen tarina. Mutta se siitä.

Syvästi nöyrtyneinä ja vaikuttuneina lähdimme museosta ja jaoimme saman kokemuksen kiitollisuudesta ja tämän kaiken hienoudesta. Etsimme ruokapaikkaa, mutta siesta oli juuri sulkenut kaikki ovet nenän edestä. Kävimme Lidlissä ostamassa seuraavan päivän aamupalatarpeet ja eksyimme hostelliin palatessa vielä yhteen taidekirjakauppaan, jonka alakerrassa oli galleria. Siellä oli eräs taiteilija, jonka duunit olivat järjettömän hienoja, nimikin oli mukamas helppo, muistan kyllä, mutta enpä vaan tietysti muistakaan. Tässä kuitenkin pari noista töistä, jos joku sattumalta sen tekijän tietää tai löytää, saa huikata minulle.



Illasta kävimme uudella kävelyllä ympäri Lissabonia ja harmittelimme sitä, miten tämä kaikki olisi seuraavana päivänä jätettävä joksikin epämääräiseksi ajaksi taas taakse. Portugali tuntuu jotenkin paljon enemmän kodilta, kuin Suomi. Ja sanon tämän nyt ihan sillä kokemuksella, että olen pyörinyt jonkinverran sekoilemassa ympäri tätä mannermaista Eurooppaa, eikä vastaava tunne ole elänyt yhtä vahvana missään muussa maassa. Kreikka oli ehkä lähimpänä sellaista kokemusta, että täällähän voisi oikeasti jopa asua ja olla, tehdä asioita ympäri vuoden sen sijaan, että sitä vain koittaa kuluttaa yhdeksän kuukautta vuodesta ja taistella pitääkseen omat demoninsa kurissa. Voisiko olla, että elämä voisi olla myös sellaista touhua, missä niitä demoneita ei tarvitsisi olla ollenkaan? Se ei voi onnistua minulle täällä, koska tällä kulttuurilla on liikaa painoa minun päässäni. Enkä tarkoita nyt vain jotain historiallista "ryypätään ja katsotaan Tuntematon ja ysiviis-matsi käsi lipassa"-juttua, vaan sitä miten ihmiset kohtelevat ja kohtaavat toisensa ihan arkipäiväisessä elämässä. Miten tuntemattomia ja muualta tulevia kohdellaan, miten heikommassa asemassa oleviin ihmisiin suhtaudutaan yleisen mielipiteen tasolla. Tämä on pärjäämisen maa, ja minulla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa ottaa osaa tähän kurjuuskilpailuun ja pärjäämisralliin. Tahdon keskittyä positiivisiin asioihin, siihen mikä meitä kaikkia kuolevaisina kädellisinä yhdistää, en siihen mikä meidät erottaa. Suomi ja suomalaisuus alkaa olla merkityksellinen seikka minulle vasta, kun en ole suomalaisten ja suomalaisuuden ympäröimänä. Ei siksi, että kaipaisin sitä, vaan siksi että pystyn nauramaan itselleni sitten, kun muut nauravat mukanani. Vaikea nauraa itselleenkään, kun 5 miljoonaa murjottajaa mulkoilee kulmien alta, kun kaikki otetaan niin saatanan vakavasti vaikka elämä itsessään tällä tiedolla tyhjässä universumissa on jo absurdein vitsi minkä voi kuvitella olemassaolevaksi.

Varmaan se Portugali alkaisi muutaman vuoden jälkeen jurppia aivan yhtä paljon. Mutta sieltä voi sitten muuttaa pois. Ei ihmisen ole mikään pakko jäädä yhtään minnekään. Ei ole mikään pakko asua paikallaan, jos ei se tunnu itselle sopivalta elämältä. Se mikä muille ihmisille tuntuu tuovan turvaa, rutiini ja tasaisuus, tuntuu minulle ennalta-arvattavalta haudalta ja ahdistukselta. Minun aikani tätä juurtuvaa elämää alkaa ehkä olla ainakin toistaiseksi lopuillaan. Koulun käyn loppuun, sen jälkeen katsotaan mihin suuntaan nenä sattuu sojottamaan ja seurataan sitä. Aiemmin olen kokenut, että soittohommat pitävät minut täällä, mutta jos tässä tuntuu, että pari vuotta saa odottaa jokaisen bändilevyn kanssa, niin ehkä se ei ole minun olinpaikastani sitten kiinni.

Viimeinen aamupäivä vietettiin puistossa aamupalaa syöden ja kurjaa kohtaloamme kiroten, ennen kuin huomasimmekaan, meidät oli taas ammuttu taivaalle odottamaan... Niin, sitä samaa Arlandan limboa, josta lähdettiinkin. Kentälle tultiin juuri sopivasti, kun kaikki keittiöt laitettiin kiinni Max Burgeria lukuunottamatta, mutta onneksi siellä oli ihan hyvät kasvisvaihtoehdotkin. Kylmyys ankeutti mieliä hieman, nukuttiin pari tuntia ja puoli viiden aikaan heräiltiin aamupalalle ja valmistautumaan nousuun. Lentokoneessa näytettiin muuten paljon lakitupiin perustuvia sitcomeja ja mietin, näytetäänköhän oikeusjuttujen tauoilla lentokoneisiin sijoittuvia tilannekomedioita. Kun pilvien alta paljastui taas tuhansien peltojen maa, oli nenät ehkä väistämättä vähän kurtussa. Mutta kyllä me sinne vielä pääsemme, ehkä jo aiemmin kuin arvaakaan. Nyt menee vain hetki ennen kuin sopeudun taas tähän elämään ja ilmastoon ja taivaan värittömyyteen, mutta kaipa se auttaa, että 31.8 soitetaan Käki-kollektiivilla ensimmäinen bändimuotoinen keikka Torvessa. Mukana myös Kujanjuoksu ja helsinkiläinen Älyttömät. Aletaan soittaa heti, kun ovet avautuvat, koska tahdotaan pystyttää taas hieman tavallista immersiivisempi installaatio, joten tulkaa ajoissa paikalle, mikäli tahdotte siihen mukaan. Kotimatkalla löysin myös tämän ja tunsin, että ehkä tämä maa ei kollektiivisesti vihaakaan minua niin paljon, kuin aina välillä väsyksissä olen taipuvainen ajattelemaan. Olen edelleen myös nöyrän hämmentynyt ja "pöllämystynyt" siitä, että musiikkini innoittaa ihmiset kirjoittamaan tavanomaisista levyarvioista poikkeavia ja syväluotaavampia tekstejä. Koin myös mielenkiintoisena ajatuksena tuon lohdullisuuden välittymisen. Uskon sen olevan se sama elementti, jonka itse koen tietynlaisena harmautena, ehkä sinä samana tasaisuutena joka minulle on jotenkin vastentahtoinen tai pakotettu tila, mutta monille muille turva. Nytkin koen ahdistusta, kun katson ulos ja näen edessäni vain sitä samaa, ikuista tasaisuutta, muuttumatonta tilaa, joka vain jatkuu jatkumistaan, tekemisistäni riippumatta. No, ehkä se siitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti