tiistai 29. elokuuta 2017

Musiikki on ihana asia olemassa.

Lueskelin tämän TED-jutun musiikista ja sen vaikutuksesta aivoihin. Musiikki on hienoin mahdollinen voima maailmankaikkeudessa, se on aivoja kutkuttelevaa, tajuntaa muuntavaa ja laajentavaa magiaa, psykedeelisempää ja tehokkaampaa, kuin mikään neurotoksinen kemia, kauniimpaa ja puhtaampaa kuin mikään mitä ihmiskunta on uskontojensa korulauseisiin säilönyt. Musiikki on myös konkreettinen taitojen ja erilaisten yhteen törmäävien kontekstien kenttä, jonka käsittelyssä ja hahmottamisessa voi kehittyä koko elämänsä, eikä siltikään voi mahdollisesti hallita kokonaisuutta mitenkään kauhean kattavasti. Vaikka oman asiansa siis hyvin osaisikin.

Tänään tein minulta tilatun taustamusiikin pariminuuttiseen animaatiovideoon alusta loppuun kymmenessä minuutissa siitä, kun katsoin animaation ensimmäistä kertaa. Se on todella nopeaa sytytystä, enkä voi kuvitella sen olevan seurausta mistään muusta kuin siitä, että olen tehnyt tätä koko ajan, improvisoinut helposti tuhansia tunteja tyhjän päälle pudoten, ilman suunnitelmia, ilman kaavoja tai skaaloja, ilman mitään sellaista ennakko-ohjausta, joka antaisi minulle käsityksen siitä, mitä aion tehdä. Kun alan soittaa kitaraa, teen sen aina tyhjällä mielellä. Joskus se johtaa johonkin, toisinaan ei. Se on kuitenkin aina itsessään hauskaa, kuin tiirikoisi lukkoja tai ratkaisisi ongelmia, yksi palanen loksahtaa paikalleen ja määrittää jo väistämättä rytmin, tunnelman ja tempon, sen ympärille rakentuu jotain ja kädet kyllä tietävät mitä tehdä, vaikkei niitä sen kummemmin vahtisikaan. Se on sovitustyötä, tyylitajua ja kokonaisuuden hallintaa. Se on se, missä katson olevani vahvimmillani tässä musiikin räpellyksessä, kontekstin tajussa. Se on osaltaan myös seurausta siitä, että on seissyt treenikämpillä sinä ainoana jätkänä, joka ei soita mitään soitinta, kuuntelemassa sitä kokonaisuutta, jota soittajat tekevät. Vaikka se aluksi otti päähän, opin äkkiä löytämään siitä tuon puolen, ja se kehittikin tietynlaista objektiivista korvaa aika nopeasti. Onneksi nykyään ei ole mitään muita lauleskelubändejä, kuin tuo missä biisitkään eivät kestä minuuttia pitempään, niin ei tarvitse seistä tumput suorana.

Toisinaan mietin, että onko siinäkään tolkkua, etten saa soittamisesta enää kauheasti irti, jos tiedän lavalle mennessä mitä tapahtuu? Sitten soitetaan keikka Harhakuvien kanssa. Se on sama juttu, kuin näiden tilausduunien kanssa tai zazenin kanssa; toisinaan rajat ovat suurinta vapautta! Form is emptiness, emptiness is form. Tarkassa muodossa on täydellinen vapaus ilmaista oma todellinen luontonsa. Minulla on tarkka käsitys siitä, missä kohtaa, minkä kierron jälkeen tulee seuraava riffi, minulla on käsitys siitä miten seuraava biisi menee, mitä sointuja näissä on, mutta kaikki muu on minulle vapaasti soitettavissa. En ole soittanut varmaan yhtään keikkaa täsmälleen samalla tavalla. Enkä usko, että oikein kukaan meistä on, vaikka biisit ovatkin olleet samoja koko ajan. Se on oma juttunsa. Soolojutuissa olen täydellisen vapaa antamaan tajuntani valua kaikkine eri muotoineen kitaran kautta maailmaan. Käki taas on mielenkiintoinen kombinaatio näistä kahdesta: se on reaktiota ja vuoropuhelua, musiikillista kommunikaatiota, kaikuja ja vastauksia. Kaikki palvelevat nähdäkseni selkeästi erilaisia tavoitteita, ne täyttävät eri tarpeita ilmaisussani ja synnyttävät myös erilaisia satoreita. Luultavasti myös Käki-tulee kokeilemaan jonkinlaista rakenteellista tai ideoplastista lähestymistapaa, koska sen ajatuksena on se vapaus, että mitään rajoituksia ei ole.

Musiikki on maailman hienoin asia, mutta se mikä minulle on musiikkia ylittää pitkälti sen, mihin monet vetävät rajan. Musiikkihan on yleisesti ottaen levylle tallennettu tai soittajasta lähtevä auditorinen maisema, jonka kuulija vastaan ottaa vapaaehtoisesti tai tahtomattaan. Minulle musiikki on lähtökohtaisesti jonkinlainen kompositio. Sen ei tarvitse olla auditorinen. Se voi aivan yhtä hyvin olla visuaalinen, tekstipohjainen tai pelkkä idea. Se on rytmiin perustuva kompositio. Joskus pohjalla oleva rytmi on se, että rytmiä ei ole, mutta silloinkin aivot rakentavat siihen väistämättä jonkinasteisen sykkeen tai aallon, koska ihmisaivot ovat niin rakentuneet. Vaikka kuuntelisit kolmetuntisen noiseseinä-esityksen, mielesi rakentaa sen pohjalta jonkinlaisen komposition. Nämä suuret kuvat ovat niitä, joita aivoni käsittelevät luonnostaan ja kätevästi musiikkina. Siitä syystä mieluummin soitan kolme tuntisia keikkoja, joissa on aikaa rakentaa tuota kokonaisuutta juuri niinkuin parhaaksi katsoo. En väitä, etteivätkö muut ihmiset muka ajattelisi musiikkia näin, tiedän moniakin, jotka ajattelevat samoin ja ehkä useampi tekee sen vielä tajuamattaan tai osaamatta sanallistaa ajatusprosessejaan yhtä selkeästi, kuin minä. Beckett on musiikkia. Lynch on musiikkia. Duchamp on musiikkia, tuo vähän alempaa sivulta löytyvä Chavesin veistos on musiikkia. Kaatopaikat ovat musiikkia. Metsä on musiikkia. Todellisuus on, enemmän tai vähemmän, musiikkia.

Tämä on se syy, miksen osaa ajatella pyrkiväni jotenkin perinteiseen tapaan levytyssopimuksiin ja tekemään jotain 3 minuutin biisejä radioon. Eilen koitin kotiin ajellessa kuunnella radiota löytääkseni UUTTA musiikkia. Selvisi aika äkkiä, että Suomessa on tällä hetkellä noin 19 kanavaa, joiden kaikkien nimi voisi yhtä hyvin olla Nostalgia. Ainoat kanavat, joilta tuli lähinnä uutta musiikkia olivat bassoradion ja yle x:n kaltaisia kanavia, mutta niidenkin tarjoama musiikki oli kaikki samanlaista, muotokieleltään, rytmiltään, melodiakuluiltaan, efekteiltään, sama biisi uudestaan ja uudestaan. Se oli häiritsevää, koska tiedän, että tässäkin maassa on satoja bändejä, joiden kuuluisi soida radiossa juuri nyt, bändejä, jotka saisivat ansaitsemansa menestyksen ja huomion, jos ihmiset vain kuulisivat ne radiossa. Koska suomalaiset (ja varmasti ihmiset yleensä) ovat siitä vähän tylsämielistä porukkaa, että ennen kuin "olet joku", tekemisesi eivät kiinnosta ketään. Miten sitten ollaan joku? Olemalla telkkarissa tai radiossa. Ei siellä tarvitse edes sen kummoisemmin osata mitään, kunhan käy kääntymässä. Pitäisi kai mennä johonkin helvetin Talentiin sekoilemaan looppereiden kanssa, siinähän sitä tulisi kai tämäkin pointti todistettua. Toivoisin vain, että ihmiset jakaisivat keskenään enemmän sitä musiikkia mistä pitävät, julkisesti, internetissä, hehkuttaisivat niitä bändejä, jotta muutkin löytävät ne. Etenkin muusikot itse kyynistyvät saatanan äkkiä, kun näkevät muiden menestyvän, kaikki muut ovat äkkiä aivan paskoja. Koska en tahdo koskaan sellaiseksi, annan teille nytkin sellaisen ilmaisen vinkin, että torstaina on muuten yksi maan kovimmista progebändeistä, Kujanjuoksu, Torvessa meidän kanssa vain 4 euroa. Tänään tuli vastaan myös tämä Coughdustin uusi levy, vaikka ensimmäinen ei ollut itselle ihan niin mieleen, niin tämä on kaikkinensa täysosuma!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti