Yöhommia.

Tämä yö on lähinnä kulunut maalaillessa. Se on toisinaan aivan paskaa hommaa, asiat eivät asetu vaikka miten vääntää ja vänkää, etenkin kun tekee jotain itselleen vieraampaa. Jostain syystä se on sellaista hämärää voodoota, joka joko lähtee heti, tai sitten saa vääntää väkisin ja lopputuloksenkin kanssa on vähän niin ja näin. Kai siinä oppii paremmaksi siinä missä musiikissakin, mutta tämä opiskelu meinaa olla toisinaan ärsyttävää. Isoin ongelma tuntuu olevan se, ettei minulla ole olemassa riittävän pientä pensseliä, vaikka minulla on myös helvetin pieniä pensseleitä. Nekään eivät vain tunnu olevan riittävän pieniä. Tai en vain osaa oikein käyttää niitä.

On sentään vähän motivaatiota soherrella, kun saan lokakuuhun näyttelyn Pikku-Hanhen uuteen näyttelytilaan. Sain ainakin toistaiseksi vapauden viedä sinne mitä vaan, eli tauluja ainakin niin monta kun kerkeän maalata, minkä lisäksi nuo kolme isompaa työtä voisi olla siellä myös, mikäli huoneessa riittää korkeus. Mikäli se sopii, soitan myös avajaisissa loopperin kanssa jotain. Saa nyt nähdä mitä kerkeää tehdä. Ja suunnitella. Koulukin alkaa ensi viikolla, joten kaipa siihenkin pitää keskittyä.

Tämän päivää minua on seurannut epämääräinen tuntemus, ei ajatus vaan tuntemus siitä, että kaadun ja satutan itseni. En pelkää että näin käy, mutta olen muutaman kerran tämän päivän aikana tuntenut vahvan fyysisen tuntemuksen siitä miten kaadun ja tunnen, että nyt kävi pahasti, tunnen kehoni painon kaatumisen ajan, ja sen eräänlaisen "o-ou"-fiiliksen, äkillisen ahdistuksen... Se on erittäin vahva tunne, aivan kuin kokisin kahta ruumista yhtä aikaa. Joku esoteerinen haihattelija voisi kai ajatella, että jossain läheisessä vaihtoehtoisessa todellisuudessa kuolin, ja se oli niin lähellä tätä todellisuutta, että tuntemus heijastui itseenkin. Mutta eipä se todellisuudessa ole kuin tällainen epämääräinen ajatusvaiva.

Yksi asia mitä ei ikinä muista, ennen kuin se on kohdalla on se miten paljon pidän syysöistä. Kun käpsii menemään tuolla ja kuuntelee Boriksen Floodia, niin hyvä mielihän siinä tulee. Kaikista viime vuosina löytämistäni levyistä tämä on ehkä tavallaan se, mihin oman tekemisen kautta on vahvin samastumispinta. Se on mukavan hiljainen ja omanlaisensa lätty jopa Boriksen tuotannossa. 

Tämä teksti jäi nyt vain  lojumaan maalaamisen tieltä, joten parempi vain työntää se internetiin kai sitten.

Musiikki on ihana asia olemassa.

Lueskelin tämän TED-jutun musiikista ja sen vaikutuksesta aivoihin. Musiikki on hienoin mahdollinen voima maailmankaikkeudessa, se on aivoja kutkuttelevaa, tajuntaa muuntavaa ja laajentavaa magiaa, psykedeelisempää ja tehokkaampaa, kuin mikään neurotoksinen kemia, kauniimpaa ja puhtaampaa kuin mikään mitä ihmiskunta on uskontojensa korulauseisiin säilönyt. Musiikki on myös konkreettinen taitojen ja erilaisten yhteen törmäävien kontekstien kenttä, jonka käsittelyssä ja hahmottamisessa voi kehittyä koko elämänsä, eikä siltikään voi mahdollisesti hallita kokonaisuutta mitenkään kauhean kattavasti. Vaikka oman asiansa siis hyvin osaisikin.

Tänään tein minulta tilatun taustamusiikin pariminuuttiseen animaatiovideoon alusta loppuun kymmenessä minuutissa siitä, kun katsoin animaation ensimmäistä kertaa. Se on todella nopeaa sytytystä, enkä voi kuvitella sen olevan seurausta mistään muusta kuin siitä, että olen tehnyt tätä koko ajan, improvisoinut helposti tuhansia tunteja tyhjän päälle pudoten, ilman suunnitelmia, ilman kaavoja tai skaaloja, ilman mitään sellaista ennakko-ohjausta, joka antaisi minulle käsityksen siitä, mitä aion tehdä. Kun alan soittaa kitaraa, teen sen aina tyhjällä mielellä. Joskus se johtaa johonkin, toisinaan ei. Se on kuitenkin aina itsessään hauskaa, kuin tiirikoisi lukkoja tai ratkaisisi ongelmia, yksi palanen loksahtaa paikalleen ja määrittää jo väistämättä rytmin, tunnelman ja tempon, sen ympärille rakentuu jotain ja kädet kyllä tietävät mitä tehdä, vaikkei niitä sen kummemmin vahtisikaan. Se on sovitustyötä, tyylitajua ja kokonaisuuden hallintaa. Se on se, missä katson olevani vahvimmillani tässä musiikin räpellyksessä, kontekstin tajussa. Se on osaltaan myös seurausta siitä, että on seissyt treenikämpillä sinä ainoana jätkänä, joka ei soita mitään soitinta, kuuntelemassa sitä kokonaisuutta, jota soittajat tekevät. Vaikka se aluksi otti päähän, opin äkkiä löytämään siitä tuon puolen, ja se kehittikin tietynlaista objektiivista korvaa aika nopeasti. Onneksi nykyään ei ole mitään muita lauleskelubändejä, kuin tuo missä biisitkään eivät kestä minuuttia pitempään, niin ei tarvitse seistä tumput suorana.

Toisinaan mietin, että onko siinäkään tolkkua, etten saa soittamisesta enää kauheasti irti, jos tiedän lavalle mennessä mitä tapahtuu? Sitten soitetaan keikka Harhakuvien kanssa. Se on sama juttu, kuin näiden tilausduunien kanssa tai zazenin kanssa; toisinaan rajat ovat suurinta vapautta! Form is emptiness, emptiness is form. Tarkassa muodossa on täydellinen vapaus ilmaista oma todellinen luontonsa. Minulla on tarkka käsitys siitä, missä kohtaa, minkä kierron jälkeen tulee seuraava riffi, minulla on käsitys siitä miten seuraava biisi menee, mitä sointuja näissä on, mutta kaikki muu on minulle vapaasti soitettavissa. En ole soittanut varmaan yhtään keikkaa täsmälleen samalla tavalla. Enkä usko, että oikein kukaan meistä on, vaikka biisit ovatkin olleet samoja koko ajan. Se on oma juttunsa. Soolojutuissa olen täydellisen vapaa antamaan tajuntani valua kaikkine eri muotoineen kitaran kautta maailmaan. Käki taas on mielenkiintoinen kombinaatio näistä kahdesta: se on reaktiota ja vuoropuhelua, musiikillista kommunikaatiota, kaikuja ja vastauksia. Kaikki palvelevat nähdäkseni selkeästi erilaisia tavoitteita, ne täyttävät eri tarpeita ilmaisussani ja synnyttävät myös erilaisia satoreita. Luultavasti myös Käki-tulee kokeilemaan jonkinlaista rakenteellista tai ideoplastista lähestymistapaa, koska sen ajatuksena on se vapaus, että mitään rajoituksia ei ole.

Musiikki on maailman hienoin asia, mutta se mikä minulle on musiikkia ylittää pitkälti sen, mihin monet vetävät rajan. Musiikkihan on yleisesti ottaen levylle tallennettu tai soittajasta lähtevä auditorinen maisema, jonka kuulija vastaan ottaa vapaaehtoisesti tai tahtomattaan. Minulle musiikki on lähtökohtaisesti jonkinlainen kompositio. Sen ei tarvitse olla auditorinen. Se voi aivan yhtä hyvin olla visuaalinen, tekstipohjainen tai pelkkä idea. Se on rytmiin perustuva kompositio. Joskus pohjalla oleva rytmi on se, että rytmiä ei ole, mutta silloinkin aivot rakentavat siihen väistämättä jonkinasteisen sykkeen tai aallon, koska ihmisaivot ovat niin rakentuneet. Vaikka kuuntelisit kolmetuntisen noiseseinä-esityksen, mielesi rakentaa sen pohjalta jonkinlaisen komposition. Nämä suuret kuvat ovat niitä, joita aivoni käsittelevät luonnostaan ja kätevästi musiikkina. Siitä syystä mieluummin soitan kolme tuntisia keikkoja, joissa on aikaa rakentaa tuota kokonaisuutta juuri niinkuin parhaaksi katsoo. En väitä, etteivätkö muut ihmiset muka ajattelisi musiikkia näin, tiedän moniakin, jotka ajattelevat samoin ja ehkä useampi tekee sen vielä tajuamattaan tai osaamatta sanallistaa ajatusprosessejaan yhtä selkeästi, kuin minä. Beckett on musiikkia. Lynch on musiikkia. Duchamp on musiikkia, tuo vähän alempaa sivulta löytyvä Chavesin veistos on musiikkia. Kaatopaikat ovat musiikkia. Metsä on musiikkia. Todellisuus on, enemmän tai vähemmän, musiikkia.

Tämä on se syy, miksen osaa ajatella pyrkiväni jotenkin perinteiseen tapaan levytyssopimuksiin ja tekemään jotain 3 minuutin biisejä radioon. Eilen koitin kotiin ajellessa kuunnella radiota löytääkseni UUTTA musiikkia. Selvisi aika äkkiä, että Suomessa on tällä hetkellä noin 19 kanavaa, joiden kaikkien nimi voisi yhtä hyvin olla Nostalgia. Ainoat kanavat, joilta tuli lähinnä uutta musiikkia olivat bassoradion ja yle x:n kaltaisia kanavia, mutta niidenkin tarjoama musiikki oli kaikki samanlaista, muotokieleltään, rytmiltään, melodiakuluiltaan, efekteiltään, sama biisi uudestaan ja uudestaan. Se oli häiritsevää, koska tiedän, että tässäkin maassa on satoja bändejä, joiden kuuluisi soida radiossa juuri nyt, bändejä, jotka saisivat ansaitsemansa menestyksen ja huomion, jos ihmiset vain kuulisivat ne radiossa. Koska suomalaiset (ja varmasti ihmiset yleensä) ovat siitä vähän tylsämielistä porukkaa, että ennen kuin "olet joku", tekemisesi eivät kiinnosta ketään. Miten sitten ollaan joku? Olemalla telkkarissa tai radiossa. Ei siellä tarvitse edes sen kummoisemmin osata mitään, kunhan käy kääntymässä. Pitäisi kai mennä johonkin helvetin Talentiin sekoilemaan looppereiden kanssa, siinähän sitä tulisi kai tämäkin pointti todistettua. Toivoisin vain, että ihmiset jakaisivat keskenään enemmän sitä musiikkia mistä pitävät, julkisesti, internetissä, hehkuttaisivat niitä bändejä, jotta muutkin löytävät ne. Etenkin muusikot itse kyynistyvät saatanan äkkiä, kun näkevät muiden menestyvän, kaikki muut ovat äkkiä aivan paskoja. Koska en tahdo koskaan sellaiseksi, annan teille nytkin sellaisen ilmaisen vinkin, että torstaina on muuten yksi maan kovimmista progebändeistä, Kujanjuoksu, Torvessa meidän kanssa vain 4 euroa. Tänään tuli vastaan myös tämä Coughdustin uusi levy, vaikka ensimmäinen ei ollut itselle ihan niin mieleen, niin tämä on kaikkinensa täysosuma!

Sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa?

Tänään ajelin noin neljäsataa kilometriä autolla taas vaihteeksi ja tulin siinä kuunnelleeksi Yle Puheelta uusintoja ohjelmista, jotka käsittelivät lähinnä taloutta ja työttömyyttä. Mielenkiintoisin oli viimeinen, Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saaren haastattelu. Hän on ollut toimittamassa kirjaa Sosiaaliturvariippuvuus : sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa?, joka ainakin tuon perusteella täytynee lueskella läpi mikäli jossain välissä kerkeää. Haastattelussa hän puhui pitkästi suomalaisesta sosiaaliturvaverkosta ja sen mahdollisista valuvioista. Hän totesi, että Suomessa ei ole muodostunut sellaista sukupolvet ylittävää sosiaaliturvariippuvuutta, joka kohtaisi vaikkapa jotain sukua niin, että kyseisen suvun kaikki lapset pysyisivät huono-osaisina vaikka lähtökohdat olisivatkin heikommat. Hän totesi myös, ettei suomalainen sosiaaliturva ole mitenkään eirtyisen korkea ja hyvä tai edes kallis järjestelmä, mutta sen keskeinen ongelma on resurssiongelma: ihmiset valuvat muilta tuilta viimesijaisten tukien piiriin, koska systeemit ovat ehkä hieman jäykkiä sopeutumaan erilaisiin tarpeisiin.  Käytännössä siis, kun asumistuki ei katakaan koko sitä osaa, joka asumistuen olisi tarkoitus kattaa, tulee loppuosa kuitenkin toimeentulotuesta, jolloin tämä toimeentulotuen asiakkuussuhde paitsi kuormittaa systeemiä hieman turhanpäiten, myös saa käytännössä tilastonkin näyttämään vähän rumemmalta.

Yksi asia mitä kuuntelin mielenkiinnolla oli myös se, että tilastojen valossa kuntouttava työtoiminta ja työttömien aktivointi sinällään on melko turhaa touhua. Se on jälleen eräänlainen resurssikysymyksen edessä tehty kompromissi, bulkkisysteemi kaikille, sen sijaan että siirryttäisiin räätälöidympään ja itseohjautuvampaan malliin, joka olisi tehokkaampi, mutta käytännössä myös vaativampi, koska se vaatii työntekijältä asiakkaaseen sitoutumista ja vaikeiden aikojen läpi kulkemista. Tämä on itselleni kiinnostavaa siksi, että olen ohjannut kuntouttavaa työtoimintaa ja myös toteuttanut sitä juurikin tuollaisella, asiakkaalle räätälöidyllä periaatteella. Kuntouttava työtoiminta on tehoton systeemi siksi, että se ei johda mihinkään. Se on toivoa luova tunneli, jonka päässä on umpikuja. Kuntoutuja saa aktivoitumisestaan tukea ja kulukorvauksen, sekä aterian tai siihen pienen korvauksen. Asiakkaan lähtötilanteesta riippuen määritetään pieniä ja kevyitä askelia, joiden täytyttyä nostetaan rimaa aina vähän kerrallaan. Tämä on kuntoutumisen idea. Ei teettää 40 tuntisia työviikkoja ilman palkkaa. Se, mihin kukakin kuntoutuja pystyy jakson alussa tai lopussa on täysin yksilöllistä, ja skaalaa oli todellakin paljon. Parhaimmillaan pyöritin itsekseni pitkälle toistakymmentä kuntoutujaa, minkä lisäksi talossa oli muillakin statuksella olevia ihmisiä, ja siinä oli kyllä sellainen mylläkkä, etten ehkä kerennyt tarjoamaan kaikille riittävästi tekemistä, mutten oikein olisi luottanut yhtäkään heistä muihinkaan käsiin. Koska minulla oli päässäni aika tarkasti hanskassa jokaisen yksilöllinen suunnitelma, ja missä kohtaa siinä oltiin menossa. Jälkeenpäin katsottuna se oli toki kokemattomuutta ja tyhmyyttä, mutta olisi se voinut mennä huonomminkin.

Minua ärsytti kuitenkin siinä prosessissa suuresti se, että se johti lähes väistämättä huonompaan: kuntoutumisen jälkeen saattoi parhaimmillaan päästä työkokeiluun, joka oli käytännössä melkein sama asema, kuin kuntoutujalla, mutta ilman mitään kuntoutumiseen tarkoitettuja korvauksia. Enemmän duunia vähemmällä rahalla, siis. Kokeilun jälkeen voisi olla EHKÄ mahdollista päästä palkkatuelle, mikäli sellaista lähdettäisiin sitten tukemaan. Palkkatuetusta työstä voi saada jo melkein inhimmillisen korvauksen, se on edelleen suurin raha mitä olen omalla kohdallani työstä tienannut, eikä sekään ole mikään hääppöinen summa. Koin kuitenkin, että huomattavan paljon motivoivampaa olisi, mikäli kuntoutuja saavutettuaan tavoitteensa voisi päästä myös töihin. Se kuitenkin on monille tavoite ja toive. Suuri osa putoaa vaan takaisin työttömyyteen, puolen vuoden tai vuodenkin kuntoutumisen jälkeen. Osa lähtee opiskelemaan, mikä tuntuu aina lottovoitolta ja siihen monenkin kuntoutujan suunnitelmalla tähdätään. Sitten on osa kuntoutujista, jolle katsotaan jakson jälkeen toinen kuntoutumispaikka. Tämä tuntui minusta aina ehkä kipeimmältä, koska tiesin, etteivät läheskään kaikki paikat katso ihmistä läheskään samasta näkövinkkelistä tai tee duunia samalla filosofialla, jolla sitä itse tein. Sillä perusperiaatteella, että kaiken pitää olla itseohjautuvaa. Vaikka ensimmäisessä tapaamisessa sanottaisiin, että ei kiinnosta mikään ja kaikki on paskaa, saattaa parin viikon päästä huomata jotain, mihin ihmisellä selkeästi on jonkinlainen ominainen herkkyys. Kun asiasta vähän keskustelee, huomaa äkkiä, että ajatus alkaa itää ja suunta löytyy ja hahmottuu. Se vaatii vain sitä, että on läsnä ja tarkkailee ihmisiä. Olen duuneissani saanut kiitosta juuri siitä, että olen läsnä oikealla tavalla. En koita keksiä ylimääräistä tekemistä, jos sitä ei ole. Osaan olla olemassa luonnollisella tavalla. Minua ei lähtökohtaisesti kiinnosta tippaakaan olla "töissä". En tee duunissa yhtään enempää, kuin on välttämätöntä. Mutta jos olen ihmisten kanssa ja teen jotain, missä olen auttamassa ihmisiä, olen siinä olemassa sitten kokonaan. Se ei ole duunia. Se on ihan perustavanlaatuista empatiaa. Sellaista, joka pitäisi olla jokaisella olemassa riippumatta siitä, juokseeko taksa vai ei. Eivät minun duunini ole koskaan olleet sitä sorttia, joka jää työpaikalle, kun kello tulee neljä. Sen takia olen aina vihannut kellokorttityöpaikkoja ja sitä mentaliteettia, että työpaikalle pitäisi jäädä pyörittelemään peukaloita ja keksimään töitä. Se on vääränlainen tapa lähestyä työtä ylipäätään. Kun minä olen töissä, olen töissä koko ajan, olin työpaikalla tai en, juoksi palkka tai ei. Tuo aika oli minulle opettavaista aikaa, mutta näytti myös sen, että tässä viimeaikojen aktivointi-innossa olisi paljonkin uudelleenohjattavaa. Mitä enemmän suunnitelmat lähtevät ihmisen omasta halusta ja pyrkimyksestä ulkoa tyrkytetyn suunnitelman sijaan, sitä paremmin hän sitoutuu siihen ja sitä enemmän hän tahtoo itsekin sen toteutuvan. Takapakkeja tulee aina, mutta ne eivät ole mikään maailmanloppu. Niitä pitää osata tarkastella jotensakin objektiivisesti, ehkä rauhoittaa tahtia ja katsoa mitä siitä voi oppia.


Tätä edeltävässä ohjelmassa todettiin myös, että työmarkkinoilla on sellainen keskeinen ongelma, että 25-34-vuotiaiden vauraus on selkeästi heikommalla tolalla ja palkat huonompia, kuin sitä vanhempien tulot. Olen huomannut, että meidän laman lasten on vaikeampi päästä töihin. Tässä mielessä uskon, että kyse on ehkä jonkinasteisesta kollektiivisesta traumasta, jonkinlaisesta opitusta mallista, siitä tunteesta ettei kelpaa tähänkään. Onneksi työllistyminen hävittää sen tehokkaasti. Monesti se onnistuu lähinnä sitä kautta, että yksi ui firmaan, ja kun paikkoja aukeaa, on puolet kaveripiiristä kohta samassa firmassa. Jonkun täytyy suositella tai mitään ei tapahdu. Silti, vaikka iso osa on parin viimevuoden aikana päässyt töihinkin, on osa töissä vuokrafirmojen, nykyajan orjakauppiaiden kautta, jolloin palkka on jo heti pienempi ja oma turva työn suhteen heikompi. Ohjelmassa esitettiin, että ehkä tämän ikäisten palkkausta pitäisi tukea jotenkin, mutta nähdäkseni iso ongelma on vuokrafirmat ja juuri nämä aktivoimissysteemit, sekä osaltaan sosiaaliturva. Ne yhdessä luovat kierteen, josta ei oikein pääse oikeisiin töihin, sellaisiin joista saisi rahaa niin että se riittäisi elämiseenkin, koska iso osa ajasta ja jaksamisesta menee kaikenmaailman selvittelyyn ja validaatioon, jolla yritetään perustella lähinnä omaa oikeutta olla olemassa yhteiskunnassa. Samaan aikaan jälleen jälkimmäisessä haastattelussa Saari totesi, että yhteiskunnan polarisaatio on johtanut tilanteeseen, jossa iso osa suomalaisista on vieraantunut köyhyyden kokemuksesta ja kärsii "empatian puutteesta" ja "solidaarisuusvajeesta" ja syyttää jatkuvan "moraalipaniikin" vallassa työttömiä laiskoiksi ja on sitä mieltä, että köyhyys ja työttömyys ovat omien huonojen valintojen summia. Näin luultavasti siihen asti, että nämä sattuvat ihan ilman omaa syytä omalle kohdalle. Tunnistan tämän saman asenteen ehkä hieman äitini sukupolvessa, joka on tunkenut oman jalkansa työelämään aivan eri maailmassa, kuin missä nykyisin elämme, rakentaneet itselleen eräänlaisen suojaaseman omasta työstään, sellaisen, josta on helppo olettaa asioita, kun ei tarvitse mennä katsomaan, miten vaikkapa työttömyysturva tänä päivänä oikeasti toimii. Olen itse tarkkaillut tätä yhteiskuntaa melkolailla sen pohjamudista, pudonnut paitsi "turvaverkon varaan", myös helvetin kovalla suhinalla sen läpi sinne, missä rahaa ei tule yhtään mistään.  Ne ovat olleet mielenterveyden kannalta raastavia kuukausia, unettomia öitä ja ahdistavia päiviä. Nytkin "putosin" työttömyyskorvauksella tuetusta opiskelusta opintotuen ja asumistuen varaan, enkä suoraan sanottuna tiedä, miten ajattelin selvitä vuokrasta ja laskuista tämän vuoden. Opintolainaa en ajatellut ottaa vieläkään, koska se on itselleni periaatteellinen kysymys. Minä en ole nytkään velkaa kenellekään, olen mieluummin rehellisesti köyhä, kuin leikisti rikas.

Haastattelu oli mielenkiintoinen ja kuten näkyy, ajatuksia heräsi, kuten myös muistoja omista kokemuksista. Toki minulla on paljon kokemusta tuilla elämisestäkin, karensseista (jotka myös osaltaan vaan kuormittavat tarpeettomasti sosiaalijärjestelmää, kun sama raha tulee toimeentulotuesta) ja kaikesta muusta sellaisesta. Se ei aina tarkoita, että ihminen istuisi perseellään tekemättä mitään, mutta monelle ongelma on, että heti jos työkkärissäkään avaa suutaan mistään omaehtoisesta aktiivisuudesta, kirjataan ylös päätoimisena yrittäjänä ja pistetään kaikki tuet jäihin. Eikö olisi jotenkin vähän mielekkäämpää lähteä vaikka katsomaan kaikkea omaehtoista tekemistä jotenkin työllistymistä tukevana toimintana kiristyksen ja uhkailun sijaan? Siinä olisi uskoakseni TE-toimistojen henkilöillekin vähemmän duunia ja hankalia asiakkaita, kun lähdettäisiin tekemään koko hommaa vähän eri lähtökohdista, mutta mitäs minä näistä tiedän, saatika jostain isommista linjoista yhtään minkään suhteen.

Portugalista takaisin harmaaseen ja kylmään.

Seuraava on kuvitettu kertomus siitä, miten kahdeksan päivän aikana seikkailimme puolisoni kanssa Portugalin ihmeellisessä ja kauniissa valtakunnassa. Tarina alkoi viime viikon torstaina, jolloin kävin yölenkillä ja suihkussa, valvoimme koko yön siihen asti, että oli aika lähteä viiden korvilla lähtevään bussiin. Bussissa hourailin ja torkahtelin ja vähän ehkä ihan nukuinkin, kunnes äkkiä olimmekin jo lentokentällä, siinä samassa limbossa, jota se aina on. Ensin odotellaan, sitten on muka helvetin kiire, sitten taas odotellaan. En voi väittää, että olisin lentänyt elämässäni mitenkään erityisen paljon, mutta silti olen kerennyt kyllästyä pahasti koko touhuun. 2000 kilometriä autolla vai lentokoneessa? Autossa istuminen voittaa kaikissa tapauksissa. Nyt ei kuitenkaan ollut valinnanvaraa. Meidät ammuttiin taivaalle ja Arlandaan, joka on päässäni muodostunut ultimaattiseksi limboksi, todelliseksi helvetin odotushuoneeksi. Olen istunut siellä elämästäni pyöreät sata tuntia, mikä on yllättävän paljon yhdessä satunnaispysähdysten paikassa vietettäväksi. Pääsimme kuitenkin melko pian taas taivaalle... odottamaan vähän lisää. Lopulta, noin 12 tuntia kotoa lähtömme jälkeen laskeuduimme Lissaboniin, josta kerkesimme juuri juosta metroon, ostaa junaliput ja mennä oikeaan junaankin. Siesta-aika oli kuumimmillaan ja ihmiset nukahtelivat, en siis tuntenut kauhean huonoa omatuntoa omastakaan kuolaamisestani, mutta lopultakin maisemat olivat niin mielenkiintoisia, että pysyin hereillä ainakin isoimman osan matkaa.

Abrantes

Saavuimme Abrantesin asemalle joskus kuuden-seitsemän aikaan ja lähdimme käveleksimään ympäri kylää, aikomuksena löytää jonkinlainen Lidlin kaltainen kauppa, josta ostaa ruokatarpeet seuraavalle neljälle päivälle. Olimme tulleet Cosmic Forest-festivaalille myymään pillukoruja ja meikäläisen levyjä. Todellisuuden nimissä katsoimme, että myyntipaikka tulee käytännössä halvemmaksi, kuin ostaa kahdelle ihmiselle liput festivaalille, joten päätettiin sitten mennä myymään juttuja, aivan sama vaikkei myytäisi yhtään mitään. Emme onnistuneet löytämään mitään ruokakauppaa tai muutakaan auki olevaa puljua paria kahvilaa lukuunottamatta. Tajusimme myös, ettei meillä ollut kenenkään järjestäjän puhelinnumeroita tai yhteystietoja tai oikeastaan mitään muuta, kuin google mapsista otettuja screen shotteja siitä risteyksestä, johon taksi kuulema jotenkin automaagisesti osaisi. En kuitenkaan ollut mitenkään erityisen huolissani, koska on näitä oudommillakin virityksillä saatu napsumaan kohdalleen, olin vain vähän huolissani siitä, miten taksi osaisi jonnekin keskelle ei mitään. Kävelimme takaisin juna-asemalle ja pyysimme soittamaan taksin, joka tuli, puhui meille koko matkan portugalia ilman, että tajusimme toisiamme sanaakaan, mutta juna-aseman juan vakuutteli, että kyllä hän tietää mihin meitä ajaa. Välillä taksikuski hiljenteli risteyksissä osoitellen vasemmalle ja oikealle, puolisoni ohjasti häntä kai puoliksi kartan ja puoliksi fiiliksen perusteella, kunnes lopulta tultiin suunnilleen keskellä ei mitään olevaan tienristeykseen, jossa oli pieni kyltti "Cosmic"-tekstillä.

Näimme rauniot, mutta raahasimme laukkumme ensin ohi, palaneen metsän läpi "volunteers"-kylttien suuntaan, kunnes kuulimme vapaaehtoisilta, että meidän pitäisi ensin mennä raunioille, jossa pääpiste oli. Kova migreeni ja painavat laukut alkoivat tehdä tehtävänsä, mutta päästiin takaisin alas ja keskustelemaan koko tapahtumaa järjestävän tyypin kanssa. Aivan ensimmäisenä olin hieman varautunut, kun jossain navetan rauniossa asuva hippi selittää fiiliksistä ja viboista, ja siitä, että koko festivaali saattaa olla vaarassa peruuntua, mutta ymmärsin huomattavasti paremmin, kun hän selitti koko tilanteen. Koko festari oli nimittäin ollut valmiina läjässä jo pari viikkoa sitten, mutta metsä johon se oli rakennettu oli palanut kokonaan, minkä jälkeen äänentoiston, veden ja sähkön toimittajat olivat peruneet koko homman, mistä asti olikin sitten tehty ympärivuorokautista duunia, että saatiin edes jotain järkättyä. Iltaa ennen aiottua aloitusta hommat olivat vielä ihan levällään, mutta kaikesta näki, että meditoinnin ja karman venailun sijaan siellä painettiin ihan täysillä duunia, joten sympatiat olivat täysin järjestäjien puolella. Saatiin ohjeet, että menkää pystyttämään jonkinlainen leiri, tutustukaa ihmisiin ja pitäkää kivaa. Mäen takana oli lampi, jonka rannalla oli leirintäalue, toki suomalaisina möhmylöinä raivattiin tiemme piikkipuskien läpi (en nyt halua leuhkia, mutta Jeesus piti vaan tappurahattua päässä, me nukuttiin niiden keskellä) ja laitettiin riippumatot puihin kiinni. Pian keräännyttiin yhdessä illalliselle syömään pizzaa järjestäjän piikkiin. Vaikken ollutkaan syönyt oikeastaan mitään koko päivänä, en saanut kovinkaan montaa palaa alas migreenistä johtuen. Menin haukkaamaan happea. Tähtien määrä oli järjetön. Kaikkeus oli kaunis ja linnunrata erottui taivaalla selkeästi. Vieressä eräs mies soitteli kitaralla jotain, josta mietin, että hyvää kampetta, juuri sellaisia sointuja joiden päälle olisi kiva soitella kitaraa. Thiago Romaro. En vielä sanonut mitään, mutta laitoin mieleeni merkille, että "this guy...!". Mentiin nukkumaan kai jo ennen yhtätoista.

"Gotta Light?"

Seuraavana aamuna heräiltiin ja odoteltiin, että kojumme saatiin pystyyn. Käveltiin poltetun metsän vierellä. Siinä oli jotain hienoa, muuten hiljaista, mutta kuivana roikkuvat kaarnanpalat kärisivät ohuita runkoja vasten tavalla, joka toi minulle mieleen väistämättä kallojen hampaiden kalinan. Se tuntui merkillisellä tavalta hienolta, metsän ranka naureskelemassa itselleen kevyessä tuulessa. Käytiin juomassa kahvit kylän laidalla ja tultiin takaisin. Autoin työntämään voimavirtakelan mäkeä alas, neljä jätkää siihen touhuun tarvittiin, mutta oli se hauskaa tehdä vaihteeksi jotain vähän fyysisempääkin. Sen jälkeen tosin oli sitten aivan paskana, melkein 40 astetta ja fyysinen duuni ei ole jotain mihin Suomessa on tarvinnut tottua ihan viime vuosina. Kuumuus lähes "pakotti" uimaan melko tiheään tahtiin, mikä ei sinällään kauheasti haitannut. Lisäksemme paikalle oli tullut vain pari muuta myyjää, jotka pystyttivät telttojaan kojumme viereen. Laitettiin kaikki valmiiksi, siirrettiin riippumatot lähemmäs kojua kaiken helpottamiseksi. Käsitys päivien järjestyksestä on päässäni vähän hatara, mutta muistaakseni tänä päivänä saatiin kojumme viereinen lava, joka oli tarkoitettu pääasiassa akustiselle musiikille ja chillimmälle kamppeelle, sekä psytrancelle ja muulle tamppauskamppeelle tarkoitettu toinen lava valmiiksi ja toimimaan. Vaikka sitä tuli joka ilta käytyä vähän krebailemassa konemusapuolellakin, osoittautui tuo chillout-lava mielenkiintoisemmaksi. Iltaan mennessä saatiin kaikki kojut ja teltat pystyyn ja valmiiksi lauantaita varten, joka oli siirtynyt ensimmäiseksi oikeaksi päiväksi. Vapaaehtoiset olivat mukavaa jengiä vähän joka puolelta palloa, mikä oli hienoa. Fiilis oli mielestäni hyvä, vaikkei näistä selkeästi ollutkaan tulossa sellaisia megareivejä, kun olin alunperin luullut. Parempi näin.

Aamu tuli, keikat alkoivat, Thiago soitti ensimmäisten joukossa ja mietin yhä, että olisipa mukava soittaa tässä näin. Päivän mittaan muille myyjille alkoi valjeta, että ei tästä ole kauheasti rahaa tulossa ja auringon laskiessa he purkivat kojunsa ja lähtivät. Saatiin suunnitella ja levittäytyä rauhassa miten tahdottiin. Alkuillasta soitti myös Keyagi Narusawa, jota oli ilo seurata. Ostin keikan jälkeen levynkin, josta hän pelotteli, että on sotkenut enemmän teknohommia siihen sekaan. En ole kerennyt vielä kuunnella, mutta tuskinpa tuo juuri haittaa. Hyvän fiiliksen musiikkia. Myöhemmin illalla saksalaisen folk-artistin jälkeen kuulutettiin, että nyt voisi olla pienimuotoisen jamin paikka, meikäähän ei tunnetusti tarvitse kahta kertaa käskeä. Soiteltiin äänimiehenä toimineen kikkarapään (mukava ihminen, mutta vähän turhan varovainen ja varman päälle pelaava kitaristi) ja erään israelilaisen Danin kanssa jonkinlainen "lyhyt" versio Kyyn Tie II:sta, keskityin lähinnä petaamaan paikkoja ja komppaamaan, kun kerta tuntemattomana hyppäsin puikkoihin. Soiteltiin vielä pari biisiä, Dan räppäsi ja lauloi, soitin kitaraa, sitten olin lähdössä menemään, etten häiritsisi ihmisiä enempää, mutta äänimies soitti jotain bossanovaa ja laskettelin vielä siihen päälle sitten kaikenlaista tajuntani syövereistä. Sen jälkeen järjestäjä tuli sanomaan, että hieno fiilis oli tuossa kitaratouhussa ja vähän vinkkasin, että ensi vuonna voisin tulla loopperinkin kanssa. Seuraavana tuli eteen yksi parhaista keikoista joita olen tänä vuonna nähnyt. Netta Toledano soitteli yksin akustisen kitaran kanssa omia ja muiden biisejä, kolmella kielellä. Siinä oli sitä magiaa, jolla hiljennetään ihmiset totaalisesti ja se oli hienoa. Ranskan kieli etenkin tuntuu nyt jotenkin olevan lauluissa meikälle sellainen juttu, että pysähdyn kuuntelemaan ihan sen kielen musikaalisuuttakin enemmän kuin ennen, ehkä opin sen jossain vaiheessa itsekin niin hyvin, että sillä kehtaa ihan lauleskellakin. Ei nyt kuitenkaan ihan vielä. Hyvä jos suomestakaan selviää. Tämän keikan aikana Thiagokin tuli toteamaan, että soitellaanpa tuossa jotain jossain vaiheessa ehkä. Melkein heti keikan jälkeen mentiinkin sitten soittelemaan jollain sekakokoonpanolla muutamat niistä Thiagon biiseistä, mikä oli mukavaa. Ajattelin kuitenkin taas, että ihmisiä alkaa vituttaa meikäläisen naama, ja tulin sitten pois.

Se tässä reissussa olikin ehkä hämmentävintä: ketään ei tuntunut erityisemmin vituttavan, että soitan. Ihmiset tuntuivat jopa....pitävän siitä. Se oli hämmentävää. Täällä olen tottunut soittamaan tyhjille baareille, mikään mitä teen ei kiinnosta suoranaisesti ketään, ja ne muutamat joita kiinnostaa harmittelevat minulle vaan koko ajan, että kyllä sinun pitäisi saada enemmän yleisöä ja arvostusta ja mitä lie. Minulla on oikeastaan koko aikani ollut sellainen olo, että olen olemassa suomalaisen kulttuurin reunalla, kynnyksellä, mutta selkeästi ulkopuolella. Duunin määrästä se tuskin on kiinni. Ennemmin kyse on siinä, että siinä missä tutut muodostavat kaikenlaisia klikkejä ja ryhmiä, olen aina ollut hieman liian introvertti ja ujo sellaisiin. Koen oloni monesti vaivaantuneeksi, mutta olen yrittänyt nyt opetella siitä  varovasti ulos Käen myötä, rakentaa jonkinlaisen piirin vähän kerrallaan, omilla ehdoillani. Enkä myöskään sano, että kaipaisin mitään mitaleja tai sellaisia ylimääräisiä superfisiaaleja asioita. Kaipaisin lähinnä sitä, että saavuttaisin ne ihmiset, jotka tämän touhun tajuavat. Noina parina pimeänä iltana se tuntui menevän suorilta jakeluun, vaikkei siellä ollutkaan välttämättä montaakaan ihmistä, jotka välttämättä jakaisivat täsmälleen saman maailmankatsomuksen, kuin minä. Täällä se taas tuntuu olevan väistämätön ja elimellinen ehto sille, että kukaan kiinnostuu tästä räpiköinnistä millään tavalla. Se tuntuu välillä olevan turhauttavaa, koska tuntuu, että sitten pitää tyrkyttää tätä hommaa enemmän tavoittaakseen ne ihmiset, jotka siitä voisivat välittää, ja joka kerta kun tyrkytän sitä, vihaan itseäni taas vähän enemmän, ja kun ketään ei silti tunnu kiinnostavan, se tuntuu vielä turhemmalta itsevihalta ja isommalta epäonnistumiselta. Voisinpa vain ulkoistaa sen jollekin muulle, saada jonkun oman Flavor Flaven joka on aina ihan liekeissä hehkuttamassa vieressä, ihan sama missä muodossa päätän tätä olemassaoloani kanavoida. Huomasin myös, että avoimen taivaan ja tähtien alla en tuntenut minkäänlaista ahdistusta oikeastaan yhtään mistään. Kun voin nukkua t-paidassa riippumatossa yöt, olen onnellinen. Tähtitaivas yläpuolella antaa oikean perspektiivin elämälle ja kuolemalle, eikä osaa ahdistaa vaikka kuinka hinkkaa mittakaavan murskaavaa skaalaa vasten kasvoja. Se on vain rauhoittavaa. Se on koti. Ei nämä betonilaatikot, joissa ihmiset "pärjäävät" päivästä päivään.

Seuraava päivä oli melko lattarivetoinen, Camilla Ines lauloi brasilialaisia lauluja, Peyoti soitteli covereita ja omia biisejään. Koska tästä alkoi taas open stage-henkinen juttu ja Peyoti oli tuonut lavalle Jammanin loopperin, kampesin lavalle soittelemaan ensimmäistä kertaa omilla ehdoillani, vaikkakin akustisen kitaran kanssa. Soittelin ihan vaan loopperisekoilun ilosta, omaksi terapiakseni ja ilokseni, ja se tuntui kelpaavan muillekin. Tämän jälkeen lavalle olisi ollut tunkua, mutta dj, jonka piti aloittaa tuntia myöhemmin päättikin, että hän tahtoo juuri nyt raahata pöydän tähän näin ja soitella jotain paskaa klubihousea, kun kaikki olisivat tahtoneet lisää akustista hissuttelua. Tuntui tyhmältä vedolta, minkä lisäksi tämän djn ainut tehokeino tuntui olevan se, että ennen breikkiä vedetään kaikki ihan vitun lujalle. Menin nukkumaan, vaikka menikin muutama tunti ennen kuin sai unen päästä kiinni, kiitos tuon.

Maanantai oli viimeinen päivä, päätettiin rakentaa kojumme siirreltävän lavan päälle, jotta voimme viedä sen lähemmäs ihmisiä ja pitää sen varjossa. Koska musiikki oli jo loppunut, laitettiin levyt soimaan bluetooth-kaiuttimesta. Saman tien alkoi niiden myyminenkin. Oli mukava jutustella ihmisten kanssa ja tutustua erilaisiin tyyppeihin tuo neljä päivää. Tuona aikana tunsin myös saavani parin kuukauden tauon jälkeen jonkinlaisen uuden yhteyden ja kulman Ruostuva Maailma / Palava Mieli-levyynkin, tuossa kulttuurien sulatusuunissa tuntui siltä, että minunkin mollikuiskimisellani on siinä musiikillisen väripaletin kuvastossa oma paikkansa. Aion sovitella noita biisejä hieman uudelleen niin, että ne pärjäisi yhdellä akustisella, ja ehkä katusoitella niitä enemmänkin jatkossa... Jäi hyvä fiilis koko festivaalista, eikä se mielestäni niin penkin alle mennyt, kuin olisi ehkä voinut mennä. Se oli lähempänä jotain lämminhenkistä underground-meininkiä, mikä on aina itselle mieluisempi lähestymistapa. Lähdettiin bussikyydillä alueelta suoraan Lissaboniin, järjestäjien huolenpito oli vähän koskettavaakin, jotenkin näki selkeästi mitä on portugalilainen mielenlaatu ylipäätään. Lähtiessä aurinko paistoi, Camilla Ines lauleskeli etupenkillä vähän lisää jatsia ja värikkäät talot vilisivät ohi. Oli vaikea olla miettimättä, että Suomessa saa kyllä elää vaikka koko ikänsä kohtaamatta mitään niin rehellisen hyvän tuulista. Alkoi myös vähän masentaa, kun ei saa jäädä Portugaliin. Aloin taas ymmärtää ja muistaa, miksi olin niin voimakkaasti rakastunut siihen edellisellä reissulla. Aivan järjettömän kaunis paikka, vaikka tietysti joka paikassa on omat ongelmansa. Bussi hajosi kerran matkalla, mutta kuski kävi vain korjaamassa sen pokkana keskellä liikennettä. Selvittiin Lissaboniin, käytiin syömässä, etsittiin hostelli ja marssittiin sinne, otettiin kolme yötä samassa paikassa, ettei tarvinnut arpoa sen enempiä. Ajatuksena oli seuraavana aamuna mennä museoon hyvissä ajoin, mutta se lopulta osoittautuikin sitten vesiperäksi, koska museo oli tiistaina kiinni. Haahuiltiin ympäriinsä, muun muassa museota ympäröivässä kauniissa puistossa, jossa sorsat ja pulut söivät leivän muruja kädestä ja kaikki oli muutenkin rauhallista ja mukavaa. Illasta käytiin kävelemässä ympäri eteläisempää Lissabonia, myös turistirysissä Chiadossa ja Bairro Altossa, todettiin että onneksi ei otettu hostellia läheltäkään sitä ja mietittiin, millainen mahtaa olla tuollaisen perusfeissarina työskentelevän huumekauppiaan perehdytys ja tienesti. Sain hätistellä niitä taas noin kahden metrin välein kannoiltani, sekä turisteja jotka koittivat ostaa huumeita minulta. Taskuvarkaita minun ei sentään ole tarvinnut varoa oikeastaan koskaan, kun olen yleensä se jätkä, jota ihmiset ulkonäön perusteella varovat.

Seuraavana päivänä otettiin uusi yritys museon kanssa ja onnisti jo paljon paremmin. Kierrellessämme ympäri Calouste Gulbenkianin modernin taiteen kokoelmaa en voinut olla miettimättä, että oikeastaan ensimmäistä kertaa näen miten taidemuseossa on vahvasti esillä sitä samaa tunneskaalaa, jolla itsekin operoin omien duunieni kanssa. Se oli melko rohkaisevaa ja inspiroivaa, koska tuntui, että ensimmäistä kertaa sain jonkinlaista uskonvahvistusta kuvataiteen kanssa työskentelyyn. Taas mieleen hiipi ajatus, että se mikä täällä Suomessa tuntuu olevan kaikille vain rumaa, negatiivistä ja saa osakseen hylkäyksiä, voi jossain muualla hyvinkin kelvata galleriankin seinälle. Oli myös mielenkiintoista huomata, että isoin osa töistä joista pidin oli veistoksia. Veistokset ovat mielessäni vahvasti linkittyneet musiikkiin, soittamiseen ja äänen muodostumiseen itseensä. Niissä on tietyllä tapaa samanlaisia elementtejä, kuin pitemmissä ääniveistoksissakin, tietynlainen rakenne ja kesto, joka herättää äänimaailmoja päässä. Jos veistos soi, se toimii. Tässä niistä muutamia, viimeinen soi ihan oikeastikin. Paljon siellä oli myös hienoja tauluja, mutta eniten niistä kolahti tuo, melko tuttuja piirteitä ja teemoja sisältävä Cramped by Hunger. Myös monet valokuvaduunit olivat hienoja, mutten jaksanut pönöttää kamera kädessä museossa kovinkaan innokkaasti.

Aureliano Lima, Untitled

Rui Chafes, Swan IV (last card: die with me)

En kuollaksenikaan muista tekijää, Warriors

 

Pedro Tudela, Untitled (Double Shadow Series)

Marcelino Vespeira, Cramped by Hunger

Aivan oma lukunsa olikin sitten maailmanhistorian taidekokoelma. Se oli ehkä lähimpänä hengellistä kokemusta, jonka olen aivan hetkeen kokenut. Kun seisoin siinä tuijottamassa egyptiläisten veistoksia, viisi tuhatta vuotta vanhojakin veistoksia, samoja kuvia joita me kaikki olemme katselleet koulukirjoista kymmenen vanhana, ymmärsin aika helvetin hyvin ettei ihmisten taidekäsityksessä ole ollut primitiivistä vaihetta. Meidän kognitiomme ja taidekäsityksemme, sitä myöten sosiokulttuurinen ihmiskuvamme on ollut samanlainen viisi vuosituhatta. Se on aika järisyttävä ajatus. Kun katsoi siinä kasvoja, jotka ovat mätäntyneet ja hävinneet maan päältä jo tuhansia vuosia sitten, mutta jotka on veistetty millintarkasti obsidianiin sellaisilla yksityiskohdilla, ettei niitä välttämättä kovin monet nykytaiteilijatkaan saisi kiveen veistettyä, ei voinut olla tuntematta jonkinlaista suurta henkistä yhteyttä, ammattiylpeyttä tai hengellistä kunnioitusta siitä, että saa olla osana tuottamassa kuvia ihmiskunnan kulttuuriin, kestivätpä ne viittä tuhatta vuotta tai eivät. Ne ovat silti väistämättä osa meidän kulttuurimme evoluutiota, henkistä jatkumoa, pysähtyneitä kuvia tässä suuremmassa, elävässä kuvassa, joka ihmiskunnan taide on. Sen rinnalla on aivan yhdentekevää, onko ikinä myynyt yhtään mitään, tärkeintä on, että on TEHNYT kuvia, ollut osallisena, ilmaissut ihmisyytensä, persoonansa ja tietoisuutensa lyhyen välähdyksen tässä sukupolvien ketjussa. Se on itsessään hienoa. Kun oli katsellut näitä, kaikkialta maailmasta pursuavia taidehistoriallisia aarteita, joiden aiheet tuntuivat monesti olevan transendentissä ajattomuuden tavoittelussa, tuntui länsimaiden barokista ja rokokoosta koostettu, kultaa ja samettia ja massiivipuuta rönsyilevä osasto lähinnä vaivaannuttavan pömpöösiltä (olen aina vihannut tuota termia), tylsältä ja materialistiselta. Tuntui siltä, kuin kovin läski ja ruma ukko vetelisi pihviä naamariin hiki päässä vakuutellen kaikille miten helvetin komea ja hyväkuntoinen on. Ehkä kyse on vain siitä, että on kasvanut tässä kulttuuriympäristössä, saanut sen perinnöksi ja käynyt sen läpi taidehistorioissa niin moneen kertaan, ettei siinä ole mitään eksotiikkaa, mutten sanoisi niinkään. Länsimaiseen kuvataiteeseen tuo sama transendentti teki paluun viime vuosisadalla, sotien ja sen taiteellisten vastaliikkeitten myötä. Ilmaisu siirtyi puhtaasti ulkoisen maailman muodosta impression ja ekspression kautta subjektiivisen maailman hahmoon ja siinä kohtaa koen, että ihmiskunnan kulttuuri tietyllä tavoin "vaporisoitui". Taide käsitteellistyi ja ihmiskunnan kulttuurievoluutio otti eksponentiaalisen harppauksen eteenpäin, monien sellaisten suuntausten ja eteenpäinviejien johdolla, jotka suuri yleisö leimasi tietysti tapansa mukaan "tekotaiteelliseksi paskaksi". Näin käy aina ja se on väistämätöntä, suuri yleisö tarvitsee ajallista etäisyyttä nähdäkseen kokonaiskuvan, joka yleensä loksahtaa paikalleen about sillä hetkellä, kun taiteilija heittää katkeroituneena ja köyhänä lusikan nurkkaan. Tavallinen tarina. Mutta se siitä.

Syvästi nöyrtyneinä ja vaikuttuneina lähdimme museosta ja jaoimme saman kokemuksen kiitollisuudesta ja tämän kaiken hienoudesta. Etsimme ruokapaikkaa, mutta siesta oli juuri sulkenut kaikki ovet nenän edestä. Kävimme Lidlissä ostamassa seuraavan päivän aamupalatarpeet ja eksyimme hostelliin palatessa vielä yhteen taidekirjakauppaan, jonka alakerrassa oli galleria. Siellä oli eräs taiteilija, jonka duunit olivat järjettömän hienoja, nimikin oli mukamas helppo, muistan kyllä, mutta enpä vaan tietysti muistakaan. Tässä kuitenkin pari noista töistä, jos joku sattumalta sen tekijän tietää tai löytää, saa huikata minulle.

Illasta kävimme uudella kävelyllä ympäri Lissabonia ja harmittelimme sitä, miten tämä kaikki olisi seuraavana päivänä jätettävä joksikin epämääräiseksi ajaksi taas taakse. Portugali tuntuu jotenkin paljon enemmän kodilta, kuin Suomi. Ja sanon tämän nyt ihan sillä kokemuksella, että olen pyörinyt jonkinverran sekoilemassa ympäri tätä mannermaista Eurooppaa, eikä vastaava tunne ole elänyt yhtä vahvana missään muussa maassa. Kreikka oli ehkä lähimpänä sellaista kokemusta, että täällähän voisi oikeasti jopa asua ja olla, tehdä asioita ympäri vuoden sen sijaan, että sitä vain koittaa kuluttaa yhdeksän kuukautta vuodesta ja taistella pitääkseen omat demoninsa kurissa. Voisiko olla, että elämä voisi olla myös sellaista touhua, missä niitä demoneita ei tarvitsisi olla ollenkaan? Se ei voi onnistua minulle täällä, koska tällä kulttuurilla on liikaa painoa minun päässäni. Enkä tarkoita nyt vain jotain historiallista "ryypätään ja katsotaan Tuntematon ja ysiviis-matsi käsi lipassa"-juttua, vaan sitä miten ihmiset kohtelevat ja kohtaavat toisensa ihan arkipäiväisessä elämässä. Miten tuntemattomia ja muualta tulevia kohdellaan, miten heikommassa asemassa oleviin ihmisiin suhtaudutaan yleisen mielipiteen tasolla. Tämä on pärjäämisen maa, ja minulla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa ottaa osaa tähän kurjuuskilpailuun ja pärjäämisralliin. Tahdon keskittyä positiivisiin asioihin, siihen mikä meitä kaikkia kuolevaisina kädellisinä yhdistää, en siihen mikä meidät erottaa. Suomi ja suomalaisuus alkaa olla merkityksellinen seikka minulle vasta, kun en ole suomalaisten ja suomalaisuuden ympäröimänä. Ei siksi, että kaipaisin sitä, vaan siksi että pystyn nauramaan itselleni sitten, kun muut nauravat mukanani. Vaikea nauraa itselleenkään, kun 5 miljoonaa murjottajaa mulkoilee kulmien alta, kun kaikki otetaan niin saatanan vakavasti vaikka elämä itsessään tällä tiedolla tyhjässä universumissa on jo absurdein vitsi minkä voi kuvitella olemassaolevaksi.

Varmaan se Portugali alkaisi muutaman vuoden jälkeen jurppia aivan yhtä paljon. Mutta sieltä voi sitten muuttaa pois. Ei ihmisen ole mikään pakko jäädä yhtään minnekään. Ei ole mikään pakko asua paikallaan, jos ei se tunnu itselle sopivalta elämältä. Se mikä muille ihmisille tuntuu tuovan turvaa, rutiini ja tasaisuus, tuntuu minulle ennalta-arvattavalta haudalta ja ahdistukselta. Minun aikani tätä juurtuvaa elämää alkaa ehkä olla ainakin toistaiseksi lopuillaan. Koulun käyn loppuun, sen jälkeen katsotaan mihin suuntaan nenä sattuu sojottamaan ja seurataan sitä. Aiemmin olen kokenut, että soittohommat pitävät minut täällä, mutta jos tässä tuntuu, että pari vuotta saa odottaa jokaisen bändilevyn kanssa, niin ehkä se ei ole minun olinpaikastani sitten kiinni.

Viimeinen aamupäivä vietettiin puistossa aamupalaa syöden ja kurjaa kohtaloamme kiroten, ennen kuin huomasimmekaan, meidät oli taas ammuttu taivaalle odottamaan... Niin, sitä samaa Arlandan limboa, josta lähdettiinkin. Kentälle tultiin juuri sopivasti, kun kaikki keittiöt laitettiin kiinni Max Burgeria lukuunottamatta, mutta onneksi siellä oli ihan hyvät kasvisvaihtoehdotkin. Kylmyys ankeutti mieliä hieman, nukuttiin pari tuntia ja puoli viiden aikaan heräiltiin aamupalalle ja valmistautumaan nousuun. Lentokoneessa näytettiin muuten paljon lakitupiin perustuvia sitcomeja ja mietin, näytetäänköhän oikeusjuttujen tauoilla lentokoneisiin sijoittuvia tilannekomedioita. Kun pilvien alta paljastui taas tuhansien peltojen maa, oli nenät ehkä väistämättä vähän kurtussa. Mutta kyllä me sinne vielä pääsemme, ehkä jo aiemmin kuin arvaakaan. Nyt menee vain hetki ennen kuin sopeudun taas tähän elämään ja ilmastoon ja taivaan värittömyyteen, mutta kaipa se auttaa, että 31.8 soitetaan Käki-kollektiivilla ensimmäinen bändimuotoinen keikka Torvessa. Mukana myös Kujanjuoksu ja helsinkiläinen Älyttömät. Aletaan soittaa heti, kun ovet avautuvat, koska tahdotaan pystyttää taas hieman tavallista immersiivisempi installaatio, joten tulkaa ajoissa paikalle, mikäli tahdotte siihen mukaan. Kotimatkalla löysin myös tämän ja tunsin, että ehkä tämä maa ei kollektiivisesti vihaakaan minua niin paljon, kuin aina välillä väsyksissä olen taipuvainen ajattelemaan. Olen edelleen myös nöyrän hämmentynyt ja "pöllämystynyt" siitä, että musiikkini innoittaa ihmiset kirjoittamaan tavanomaisista levyarvioista poikkeavia ja syväluotaavampia tekstejä. Koin myös mielenkiintoisena ajatuksena tuon lohdullisuuden välittymisen. Uskon sen olevan se sama elementti, jonka itse koen tietynlaisena harmautena, ehkä sinä samana tasaisuutena joka minulle on jotenkin vastentahtoinen tai pakotettu tila, mutta monille muille turva. Nytkin koen ahdistusta, kun katson ulos ja näen edessäni vain sitä samaa, ikuista tasaisuutta, muuttumatonta tilaa, joka vain jatkuu jatkumistaan, tekemisistäni riippumatta. No, ehkä se siitä.

Valumista

Piirtelin taas sarjakuvia, mikä auttoi ahdistukseen vähän. Ei paljon, mutta vähän. Hiukan on käynyt mielessä, että olisikohan tässä jossain vaiheessa aika käydä hakemassa jonkinlaista diagnoosia, josko se helpottaisi elämää tavalla tai toisella, toisaalta taas tiedän, että se on lopultakin yksi ja sama onko sitä vai ei. Minkäänlainen ulkoinen validaatio ei muuta sisäistä tilaa suuntaan tai toiseen. Se ei heilahda muiden kehuista tai haukuista suuntaan tai toiseen, siihen ei vaikuta asiantuntijalausunnot eikä mutuilu. Se vain on ja muljuu eteenpäin hetki kerrallaan ja päättää luoda jotain purkaakseen ahdistusta hetkellisesti, tunteakseen totaalisen tyhjyyden edes hetken aikaa, jotain mikä ei kanna yllään olemassaolon painoa koko ajan. Useimmiten siinä onnistuu, joskus ei.

Tänään kävin soittamassa Tirran Soittajien Sunnuntain housebandissa. Oli ihan mukavaa, vaikka siellä ei saakaan soittaa lujaa, mikä vähän tappaa fiilistä monesti, mutta toisinaan se lähtee lentoon juuri siitä pysähtyneenoloisesta tyhjyydestä, joka niissä soitoissa on. Moni on varmasti eri mieltä kanssani, mutta mielestäni Tirrassa ei sunnuntaina voi soittaa mitään parempaa, kuin lynchmaisia pysähtyneitä jumituksia, jotka valuvat hitaasti eteenpäin ja silloin tällöin innostuvat liikkeelle, kunnes taas romahtavat kasaan. Aika äkkiä niillä baarin tyhjentää ainakin. Siitä on vähän kaksijakoinen fiilis. Toisaalta se menee ihan runkkailuksi, soittajien keskinäiseksi jutuksi, johon yleisö ei pääse mukaan, koska ei tiedä mistä on kyse. Se vaatii omanlaistaan vihkiytymistä asialle tai ymmärrystä siitä mitä lavalla tapahtuu. Ei ihan kaikille siis. Toisessa kupissa taas on juuri se, ettei se olekaan musiikki kaikille, eikä sen tarvitse olla. Yksi rumpali tulee sanomaan, että kuulostaa hyvältä, saako tulla mukaan, ja päivä on totaalisen pelastettu.

Olen nyt myös katsonut Game of Thronesia ja olen miedon pettynyt oikeastaan koko ajan. Ihmiset ovat vuosia sössöttäneet miten tässä voi kuka tahansa kuolla koska tahansa, mutta silti kaikki vähänkään merkittävämmät henkilöt pysyvät hengissä koko ajan. Sellainen käy tylsäksi. Breaking Bad teki tuonkin paremmin. Tämä on nyt vähän tämmöistä, mutta katselen nämä läpi, kun melkein kaikki muu on jo katsottu, eikä mitään uutta tunnu löytyvän. Tässähän tämä menee, taustalla, samalla kun tekee kaikkea muuta. Mieluummin silti luen postin kantamaa Beckett & Zen -kirjaa, joka tutkii kirjailijan duunien filosofiaa kärsimyksestä ja tylsyydestä ja tietoisuudesta buddhismin oppeja vasten. Mielenkiintoinen jo ensi metreiltä, kohta saa taas istua Portugaliin mennessä busseissa ja lentokentillä, on aikaa lukea. Mukaan lähtee.

märkä koira kuittaa.

Kävelin tänään pari kilometriä ukkosmyrskyssä, Sopenkorven tehdasalueelta keskustaan ja mietin että eipä ole tullut kuumoteltua myrskyä tuolla tavalla viiteentoista vuoteen. Oli hienoa ja samaan aikaan syke oli varmaan jossain sadanneljänkymmenen tienoilla koko ajan. Oli se vaan hieno kokemus, vaikka kaikki vaatteet kastuivat totaalisesti ja muutenkin tuntui siltä kuin joku olisi kaatanut vain suoraan saavikaupalla vettä niskaan. Loppumatkasta sade ei enää häirinnyt tai tuntunut missään, oli vain kuuma. Oli myös hieno katsoa miten maailma vaan pimeni, aivan kuin varjo olisi salaa nielaissut kaiken. Vaikuttava kokemus.

Tämän maalasin viimeyönä. Se ei ole erityisen hyvä, ja luultavasti maalaan sen päällekin jotain kohta, mutta ainakin se näytti minulle jotain maalausfilosofiastani, siitä että se on aivan samanlaista, kuin musiikinkin kanssa. Takaisinpäin meneminen ei ole vaihtoehto. En korjaa mitään. En usko virheisiin. Voi mennä vain eteenpäin, tehdä jotain päälle, mennä eteenpäin, ei ottaa taka-askelia ja paikata "virheitä". Jokainen tehty viiva on jotain minkä kanssa pitää elää, minkä päälle pitää rakentaa, ei jotain mitä peitellään tai yritetään häivyttää pois. Jos maalaan tämän tilalle jotain muuta, maalaan koko roskan päälle, en siloittele olemattomia virheitä. On monia paskoja valintoja, niiden kanssa täytyy elää ja koitta tehdä niiden pohjalta jotain tolkullista.

Aloin katsoa musadokkareita, mutta niiden kliseisyys kävi ottamaan pannuun niin kovasti, että päätin katsoa mieluummin tämän klassikko "dokkarin", joka näpäytti kaikista niistä kliseistä jo ennen kuin ne oikeastaan olivat kliseitä, imitoimalla kaikkien musakliseiden isää, Beatlesia. Suosittelen, jos ette ole katsonut, näpäyttää myös niitä dokkareita, jotka on tehty vuosikymmeniä tämän jälkeenkin.

Päivä paketissa.

Vuorokauden olen pois ja heti on paljon kaikenlaista kerrottavaa ja jaettavaa. Ensinnäkin Merchants of Air arvosteli For Beckettin ja lyhyesti kaikki Käki-levyt, mistä tuli hyvä fiilis. En tunne Sergeä mitenkään sen paremmin, olen lähettänyt lähinnä levyjä arvosteluun ja pitänytkin muun yhteyden minimissään, jotta mikään ei pääsisi värittymään persoonan kautta minkäänlaiseksi hyväveli-hommaksi. Siksi jotenkin lämmittää lukea näitä, koska ne on kirjoitettu ainakin toivoakseni musiikki edellä. Silti vähän miettii, että onhan tuossa nyt vähän yliampuvaakin hehkutusta. Mutta pääosin levyjen arvostelijat ovat kohdelleet musiikkiani armollisesti. Se tuntuu rohkaisevalta, sikäli että pystyy tarjoamaan satoja tai tuhansia levyjä kuunnelleille ja arvostelleillekin ihmisille jotain, mikä innoittaa kirjoittamaan vähän pitemmin tai erikoislaatuisemmin. Tuntuu siltä, että voi antaa jotain tuossakin kittämättömässä harrastetoiminnassa tai joillekin jopa töissä viihtyville ihmisille, jos ei mitään muuta niin haastetta ainakin.

Lisäksi voin sanoa, että vaikka grindiä, punkkia ja muuta vakiintunutta musiikkia nyt vetelee vaikka kaikki sitä vihaisikin, niin tällaisen vähän epämääräisemmän ja oudomman musiikin kohdalla nämä tekstit ovat ehkä rohkaisseet minua tietyllä tapaa antamaan enemmän vapautta itseilmaisulleni. Ikään kuin levy levyltä kokeilisi, että meneekö tämä vielä perille, voinko paljastaa tästä intensiivisestä ja välillä vähän synkeämmänpuoleisesta mielestäni vielä lisää. Ja onnekseni olen huomannut, että niin elävänä kuin levyilläkin ihmiset ymmärtävät aikalailla kaikenlaisia juttuja. Tai ainakin tähän asti ovat olleet melko myötämielisiä sekoiluilleni, vaikka toki niitä eivät kaikki tajua. Se ei tee siitä yhtään vähemmän hauskaa. Minulla ei ole mitään tarvetta lähtökohtaisesti provosoida yhtään ketään, mutta tiedän tämän taiteeni sen sorttiseksi ylitsevuotavaksi paljuksi sielumutaa, että jotakuta se kuvottaa kuitenkin. Senkin kerran kun mielestäni soitin suoraan sielustani kaunista ambienttia, se oli kuulema aivan hirveää kouluammuskelumusiikkia. Kaikkia ei voi miellyttää. Ne jotka tajuaa, tajuaa.



Viimeyönä käytin aikani lähinnä malatessa, ja kun valumien katselu oli niin hienoa, päätin kuvata siitä tällaisen musiikkivideonkin. Tein tuosta Thought Patternsistakin CD-Rää, neljä kappaletta käsin tehtyjä levyjä ainakin aluksi. Ei niitä liikaa kannata tehdä, on niille jotka haluaa ja siinä se. Kunhan voi keikoilla myydä niin saa bensat himaan. Tässä on vielä se taulu, joka tuosta videosta lopulta seurasi. Seuraava Käki-keikkakin on nyt varmasti elokuun viimeisenä päivänä, muut bändit ovat vielä varmistusta vailla.Olisi hyvä saada nekin ennen Portugaliin lähtöä selville, niin voisi viedä julisteita ilman isompaa hätää.

A Dark Face Melting Slowly In The Light

Lisäksi olen ollut innoissani Iron Monkeyn tulevasta comebackista. Tavallisesti vihaan niitä yli kaiken, pelkkää vanhan lypsämistä ja nostalgiatrippiä, mutta nämä päräyttivät vaan "hello, fuckers." viestin eetteriin, minimalistisen promokuvan saatanan isosta naamioidusta möhkäleestä, joka korvaa Morrown ja nyt pienen trailerin joka kertoi, että levy tulee parin kuukauden päästä, halusitte tai ette. Hampaat sisään ja seinästä läpi, ainut oikea tapa Iron Monkeylle. Jos minulla olisi hattu, repisin sen kahtia ja huutaisin kerrostalon katolta kuuta vasten lihaksia pullistellen.

Käki - Thought Patterns

Saksofoni. Vaikka vuosia pidin tätä kaiken juustoisuuden kuvottavana perikuvana niitä muutamia kaikkien tietämiä jazz-sekoilijoita lukuunottamatta, alkoi mieleni muuttua törmätessäni pariin äärettömän hienoon fonistiin. Onhan suuri osa kitaristeistakin aivan helvetin tylsiä, aivan samalla tavoin kaikkia soittimia voi soittaa aivan miten tahtoo ja se on pitkälti soittajasta kiinni mitä sieltä tulee ulos. Sain toissailtana kaverilta lainaan saksofonin ja vähän jännitin, että otanko sen mukaan vi en, kun eilen lähdin soittelemaan Cédrikin kanssa musiikkia. Kun onnistuin nopeasti eteisessä kokeilemalla saamaan torvesta ulos yhden äänen, päätin että joo, eiköhän tämän opi jos näin nopeasti saa jo äänenkin ulos.

Jätin siis kitaran himaan, viriteltiin mikkejä ja alettiin nauhoittaa. Tässä on ensimmäinen kerta kun soitin saksofonia koskaan elämässäni ja sain siitä ulos melkolailla sellaista ääntä kuin tahdoinkin. Loppua kohti opin jopa miten alarekisteri toimii. Tämän jälkeen kuunneltiin tätä läpi ja keskusteltiin niistä mielikuvista joita äänet herättivät, siitä nimetkin sitten tulivat. Ainut hankaluus on tuon mikittäminen fiksusti, se on vähän hankala saada kuulumaan kamojen läpi yhtä hyvin, kuin akustisesti. Looppien polkeminenkin oli vähän hankalaa, kun piti pönöttää mikin edessä samalla. Silti tuo on siitä hieno soitin, että se äänen tuottaminen on todella vahvasti pään sisällä. Ajattelin kuolevia, rampoja kurkia, vihaisesti kirskuvia metalliovia, sulavia kasvoja, tuo tuntuu inspiroivalta juuri siksi, etten yritäkään ajatella sillä soittaessani soittamista. En tosin kitarallakaan, mutta vieraassa värkissä se on vielä helpompaa, kun ei tajua muutenkaan sen toiminnasta mitään. Tämä on hyvä ja tältä pohjalta jatketaan, pakko kyllä ostaa omakin saksofoni jossain vaiheessa.

Tänään on tullut kuunneltua myös näitä Ylen kulttuurin huumehistoriaa käsitteleviä podcasteja. Vahva suositus kaikille, vaikka onkin vähän raskasta kuunnella podcastia, jossa puhujan sukupuolikin vaihtuu joka lauseen välissä. Aivot kuormittuvat, ja tällä univajeella ne ovat muutenkin vähän jäässä. Pakko nukkua joku päivä vähän.

Moralismista taiteessa

 
Jim Carrey: I Needed Color from SGG on Vimeo.

Tuossa muutama päivä sitten kävin läpi ihan mielenkiintoisen keskustelun tuolla tarpeettoman sosiaalisen median puolella, kun jaoin tämän Jim Carreyn taidetta käsittelevän lyhytdokumentin kehuen häntä hienoksi ihmiseksi. Eräs henkilö tuli kertomaan, että Carrey ei rokota lapsiaan ja levittää rokotuksen vastaista propagandaa. Keskustelu pääpiirteissään käsitteli sitä, että tuon faktan olisi jotenkin pitänyt muuttaa suhtautumistani Jim Carreyn taiteeseen, tai minun olisi pitänyt jotenkin muutta käsitystäni hänestä hienona ihmisenä sen takia, että hän on jossain asiassa aivan sekaisin. Tietysti en tarkoita, että minun käskettiin tehdä näin, vaan keskustelun asettelu oli tyypillinen moraali vastaan nihilismi, tässä suhteessa, taiteentekijän arvovalinnat eivät ole yhtenäisiä omieni kanssa, joten minulta odotettaisiin niiden tuomitsemista.

Mutta tässä kohtaa minä en suostu tuomitsemaan ketään. Se ei ole minun hommani, se on moralistien homma. Ehkä kyse on siitä, että tunsin itseni 15 vuotta elämästäni ulkopuoliseksi ja erilliseksi kaikista,  joten yritän löytää ennemmin jotain yhteistä kaikista muista. Etenkin taiteen kautta. Minua ei kiinnosta tehdä kenestäkään itseni kaltaista. Minua ei kiinnosta elää maailmassa, jossa kaikki ovat samaa mieltä kanssani. Minua kiinnostaa keskustella erilaisten ihmisten kanssa, selvittää erimielisyyksiä ja näkemyseroista keskustelemalla ja löytämällä jonkinlainen konsensus, tai sitten vain todeta, että en ymmärrä tämän ihmisen päässä vaikuttavia mekanismejä riittäävästi tajutakseni, miksi hän ajattelee niin. Minä en lähde lähtökohtaisesti arvottamaan kenenkään moraalia pahaksi tai hyväksi, paremmaksi tai huonommaksi, toimin vain omani mukaan ja pyrin edesauttamaan sen oman moraalini vaikutusta maailmaan. Siihen kuuluu olennaisena osana avoimuus, rehellisyys, kärsivällisyys ja kohtuus. Etenkin viimeinen tarkoittaa tässä yhteydessä sitä suhdetta joka meillä on lajina luontoon. Meidän ei tarvitse ottaa kaikkea mikä on tarjolla, ei yhtään enempää kuin tarvitsemme ja sitäkin pitäisi korjata viimeiseen asti, ennen kuin mietitäänkään mitään uutta.

Tässä yhteydessä totesin Carreyn olevan hieno ihminen. Oikeasti taidokkaan näyttelyn ja näemmä myös kuvataiteen ymmärryksen ja syvyyden lisäksi hän on tehnyt työtä ympäristön eteen ja puhunut avoimesti mielenterveysongelmistaan. Noiden rinnalla rokotevastaisuus on nähdäkseni se pieni välttämätön tyhmyys, joka jokaiseeen ihmiseen voidaan liittää. Varmasti minullakin sellainen on, jokaiselle ihmiselle eri, joillekin vaikka huumemyönteisyys, joillekin muille vihamielisyyteni urheilua ja muita laumasieluisten joukkotautisia vouhotuksia vastaan, mikä kenellekin. Toisille ne asiat taas ovat suurin samastumispinta. Se on aina tarkastelevasta yksilöstä kiinni, ei minusta. Minä en vaivaa päätäni ihmisten näkemyksillä siitä, mitä minä olen, enkä sen suuremmin mieti niitä itsekään. En ole tukemassa eugeniikkaa, mutta pidän Aldous Huxleyn teksteistä. En ole laittamassa kaikkia lihansyöjiä häkkeihin, mutta pidän Merzbowsta. En ole ajatellut kokeilla heroiinia lähitulevaisuudessa, mutta silti William Burroughsin ja Mike Williamsin tekstit ovat parhaimmillaan hienointa kamaa mitä voi tulla vastaan. Maailma on täynnä erilaisuutta ja ristiriitoja. Ne näyttävät moralisteille vain sen, miten helvetin hukassa sitä on, jos lähtee tuomitsemaan mitään suoralta kädeltä. Toki on asioita, jotka ovat minun näkemykseni kanssa äärimmäisessä ristiriidassa, kuten kaikki natsisympatiseeraus, mutta silti tiedän, ettei maailma ole niin mustavalkoinen, ettenkö löytäisi jotain yhteistä jostain sellaisestakin ihmisestä. Tiedän, koska yläasteella paras ystäväni oli kovaa vauhtia liukumassa siihen ääripäähän. Me pystyimme ihan hyvin tulemaan toimeen, vaikka minä en ollutkaan uunittamassa juutalaisia, en tuntenut yhtäkään joten tuntui todella tyhmältä lähteä sokkona uunittamaan yhtään ketään. Keskustelumme eivät olleet kovinkaan hedelmällisiä, joten isointa osaa ajasta emme keskustelleet. Sekin ajoi vaan isompaa railoa minun ja muiden ihmisten väliin, kunnes lopulta vietin kaiken aikani lähinnä metsässä ja kaukana ihmisistä.

Kun sitten musiikin ja kaiken muun taiteen kautta löysin ihmisiä, jotka näkivät omat luomistyönsä samalla tavalla kuin minä omani, tai näkivät jotkin muut osa-alueet samalla tavalla, opin arvostamaan sitä vain enemmän. Maailma ei ole dualistinen paikka vaikka ihmispää monesti tuntuu olevankin. Meillä on koko ajan käsillä niin paljon informaatiota, ettei mitään asiaa voi laittaa yhteen lokeroon, ellei sitä veistele niin rankasti, ettei kyse ole enää samasta asiasta. Mikään ei ole lähtökohtaisesti hyvää tai pahaa, koska ne ovat aina kiinni tasan siitä, missä kohtaa seisot itse tuohon asiaan nähden. Ei niillä kannata edes liikaa vaivata päätään. Kun elää koko ikänsä köyhyydessä, pääasiassa rikollisuudesta tunnetussa kaupungissa, oppii ettei moraali ole mitään muuta kuin pullataikinaa. Kun tulee kuumat paikat, se paisuu ja turpoaa muodottomaksi  mössöksi.

Portfolio avattu!

Noin! Pari päivää siihen meni, mutta nyt sain portfolioni väännettyä sellaiseen kuntoon, että sillä kehtaa leuhkia. Tarkoitus oli duunata yksi kotisivua, josta löytyy kaikki samasta läjästä, koska kaikesta huolimatta ihmiset eivät tunnu tajuavan mitä kaikkea minä oikeasti teen. Ne jotka tuntevat sohlaukset Cut To Fitin kautta eivät tiedä mistään muusta, ne jotka ovat seuranneet omia musajuttuja eivät välttämättä tiedä Cut To Fitistä, kaikki osat vaan leijuvat erillään ympäriinsä. Nyt on yksi sivu jonka voi droppailla kaikille, toki tämä blogikin on olemassa, mutta koitappa kahlata täältä maalauksia tai mitään muutakaan. Url tuossa on vähän kömpelö toki, mutta tiny.url auttaa siinä. Olisi myös kiva saada nuo mainokset pois, mutta siihen pitäisi maksa kymppi kuussa, eikä sitä ihan perse kestä nyt. Enkä usko, että ihan hetkeen kestääkään. Käykää kuitenkin ihmettelemässä ja selailemassa tuota, koitin pitää kaiken simppelinä ja hillitä tekstin tykittelyä, mutta antaa kuitenkin jotain luettavaakin, koska ihmiset lukevat nykyään liian vähän ylipäätään.

Siellä on myös solo worksin alla levy jonka voi ostaa, mikäli tahtoo tukea tätä, siitä ei vedä kukaan senttiäkään välistä vaan rahat tulevat suoraan paypal-tilille ja ruokakauppaan. Koitin katsella siihen melko monipuolisesti juttuja joita koneelta löytyi, kovalevy tuhon myötä minulla ei ole montaakaan omaa levyä koneella, enkä vielä ole jaksanut ladata niitä bandcampistakaan. Pitäisi tehdä se köntsäostamisen mahdollisuus ja varmaan ostaa omat levynsä, niin säästää vaivan ja saa kaikki ladattua kerralla.




Viimeisen viikon ajan on ollut hillitön hinku hommata trumpetti tai saksofoni, eikä vähiten siksi, että tämä Dead Neanderthalsin ja Sly & The Family Dronen Molar Wrench on soinut aika helvetisti. Tilasin vinyylinkin, kun on niin hyvä. Johonkin tällaiseen suuntaan tahtoisin myös avartaa omia hommia, heti kun saan jostain saksofonin ja saan siitä ensimmäiset noiset ulos, se lähtee Cut To Fit keikoille mukaan. Ennen vihasin saksofonia, koska ensimmäinen asia mitä kukaan ottaa esiin on Careless Whisper ja muu kasarikampe, siinä vaiheessa minulla alkaa valua oksennus korvista välittömästi. Sitten soitettiin tuo keikka fonistin kanssa ja kuulin miten järjettömän hienosti sillä pystyi kommunikoimaan kitaran kanssa, sitten löysin koko tämän noisejazz-skenen ja siitä se sitten onkin ollut muutamassa kuukaudessa melua. Eikun menoa. Sekä että. Jos joku voi myydä halvalla vanhan torven, olen kiinnostunut. Trumpetti kiehtoo sikäli enemmän, että se on vielä meluisampi ja itselle rakkaampi jo pitemmältä ajalta, kunnon torvimaailman heroinisti, saksofonin likainen serkku joka ei kelpaa bileisiin mutta tulee silti väkisin. Paras soitin.

Maalailua.

Viimepäivät ovat kuluneet lähinnä sutihommissa, on tullut kokeiltua ja "opiskeltua" tehdessä vähän kaikenlaista, tuntuu että koko ajan oppii jotain uutta ja löytää vahingossa sellaisia tekstuureita ja värimaailmoja, joista pitää, jotka tuntuvat puhuvan niitä samoja juttuja, kuin päänsisäiset äänimaailmatkin. Olisi mukava saada näitä jonnekin ihmeteltäväksikin, koska niiden kuvaaminen on ihan mahdotonta ja täällä ne ovat vain tiellä. Nyt alkaisi olla riittävästi tauluja näyttelyynkin, vaikka joitain hyviä meneekin koko ajan kaupaksi. Pitää maalata uusia vain tilalle.

Thought Patterns

Black Swirls on Black

Melankolisti

Koitan myös väkertää jollain ilmaispohjalla jotai sellaista kotisivua, jolla voisin yhdistellä nämä kuva ja äänijutut yhdeksi ilman, että ne kaikki hukkuvat tämän oksennuksen tulvaan tai somefeedeihin, mutta saa nähdä jaksanko pitää yllä taas yhtä sivua lisää. Näiden sohlailu hitaasti kuolevalla läppärillä on raskaimpia puolia tässä touhussa, kaikki pois maalaamisesta ja musiikista. Tai no tavallaan se on valhe, koska musiikkia ei oikeastaan pystyisi tekemään yhtään enempää, koska kaikki muut ovat aina jotenkin kiireisiä tai estyneitä. Ensi viikon keikallakin piti olla bändi, mutta nyt pitää kikkailla auto ja mennä itsekseen soittelemaan. Katsotaan, kyllä siitä jotain tulee. Niin niistä aina tulee.

Mörköjä.

Tänään käytiin maalailemassa vähän tulevaa treenikämppää. Ensin se oli hyvinkin maltillista, tasapintaista pohjamaalausta, mutta eihän siinä kauaa mennyt kun oltiin Pollokoitu paskat ulos koko huoneesta. Lattiaa ja kattoa myöten koko kämppä aivan maalissa, ajattelin vielä joku päivä käydä maalailemassa akryylimaalilla mörköjä, talomaalilla roiskiminen ei ehkä ole fiksuinta mahdollista touhua, mutta kun tuo talo on lopultakin menossa maan tasalle, niin sama vetää sen verta maalia pintaan, että jyrättäess huone pysyy kasassa ihan puhtaasti lateksimaalilla. 

Koska mennään parin viikon päästä Terhin kanssa Portugaliin psykefestivaalille hengailemaan ja myymään juttuja, ajattelin tässä piirrustella jotain, mistä en tiedä uppoaako se siihen yleisöön, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Helppoja ja nopeita musta-tussi-duuneja, joita voi roiskia menemään vaan ja myydä sitten parilla eurolla siellä ruokarahojen toivossa. Tällaisia yömörköjä siis.

Yöt ovat kuumia ja ilmassa on mukava myöhäiskesän ja alkavan syksyn fiilis. On mukava puuhastella yöt omiaan ja olla välittämättä ajasta sen suuremmin. Tekisi mieli juoda kahvia melkein koko ajan, kirjoittaa juttuja ja piirtää kun siltä tuntuu. Maalaaminenkin tuntuu innostavan. Hetkelliset tyhjät tilat alkavat aina välittömästi kuplia ja kiehua jollain muulla, ei ole olemassa todellista tyhjyyttä niin kauan kuin elää, ajatukset kuplivat ja pulpahtelevat pintaan koko ajan, väistämättä, synnyttäen jotain uutta joka hetki. Pienet ajatukset muuttuvat vähitellen kokonaisuuksiksi, jotka sitten johtavat taas jonkin tekemiseen, tähän samaan mörköoopperaan. Ei taas osaa päättää, mitä mieltä on olemassaolosta, mutta kai se kuppi näinä öinä plussan puolelle kääntyy.

Suljettu systeemi ja sen rikkominen

Tänään koin jonkinlaisen tyhjyyden. Tuntui siltä, ettei mitään ole kesken. Lähiaikojen keikat on soitettu, levyt on tehty, kartat piirretty, kirja on kirjoitettu, kaikki on tehty ja nyt pitäisi killua tämän hetkellisen tyhjyyden ja koulun alun välissä. Koska tämä tyhjyys tuntui kuitenkin liian suurelta ja ärsyttävältä, aloitin uuden kirjan. Siinä missä Katoaminen on omanlaisensa trippi, tämä tulee olemaan ainakin ensimmäisten ajatusten ja sivujen perusteella hiljaisempi, aistiharha, harhatulkinta ja havaintojen vääristymien suma. Tai siltä se ainakin nyt tunuu, katsotaan kymmenen sivua myöhemmin. En myöskään yritä pitkittää tätä väkisin sataan sivuun asti, jos se ei sinne mene, vaan teen tästä mieluummin tarkemmin rajatun ja siten voimakkaamman tekstin. Tai en usko kyllä, että kukaan Katoamisen lukeva pystyy sanomaan, etteikö se olisi voimakas teksti, olkoonkin pelkkää paskaa tai mitä nyt sattuukin olemaan.

Olen katsonut viime päivät Monty Pythonia alusta, toinen tuotantokausi on jo pitkällä ja on aina vain pakko todeta, että tuo n kyllä parhaita asioita mitä ihmiskunta on saanut koko olemassaolonsa aikana tehtyä. Ei pelkästään siksi, että se on hienoimpia komedioita, vaan siksi, että se on todellista surrealistista dadaa, avantgardea ja filosofisesti korkealentoisia juttuja, jotka ovat tehneet hyvin monta myöhempää asiaa mahdolliseksi ja murtaneet niitä neljänsiä seiniä paitsi kulttuurissa yleensä, myös yksilöissä. Ne toimivat minulle juuri siksi, että ne ovat metatasoilla itseensä viittaavia, elokuvan keinoja ja rakenteita ja tapoja pilkkaavia sketsejä. Metatasoilla leikkimisessä on oma läpinäkyvyyden periaatteesna, katsojan havainnon kyseenalaistaminen, tarkoituksellinen harhauttaminen ja taikatempun paljastaminen, joista nautin. Se ei tee taikuudesta yhtään vähemmän todellista, päin vastoin se tekee siitä vielä ihmeellisempää, koska se näyttää miten helposti olen huijattavissa.

Se sama elementti on vahvana myös Samuel Beckettin töissä, sekä melkein kaikessa muussakin mitä arvostan, puhumattakaan omasta työstäni. Sanat ovat siitä hienoja, että niillä voi rakentaa kuvia, joita ei ikinä voisi kuvata, niillä voi rakentaa äärettömän kallita visioita, jotka voi kaikki romuttaa yhdellä sanalla, muuttaa mädäksi ja likaiseksi yhdellä lauseella, hylätä ja kieltää jos niin tuntuu, sanoilla voi rakentaa taivaalla lipuvia kultaisia kaupunkeja, jotka seuraavassa hetkessä ruostuvat päääässäsi lukiessasi lausetta pitemmälle, kunnes lopulta hämmennyt hetkellisesti siitä, että teksti, tämä äääni jonka kuulet päässäsi, minä täällä näin, johdattaa sinua koko ajan harhaan ja rakentaa päähäsi valheellisia kuvia, joita et voi välttää mikäli omaat minkäänlaisen kapasiteetin mielikuvitukseen tai henkisten rakennelmien pystyttämiseen. Näin tämä sanojen suljettu systeemi vain toimii, ja niin sitä tulee kommunikaatiossa ja suorassa välittämisessä myös käyttää.

Kaikenlaista taas

Tänään muutettiin Cut To Fitin romut uuteen kämppään, samaan taloon jossa aletaan puuhailla vähän kaikenlaista muutakin tässä jossain välissä, kun keretään. Saa nähdä mitä siitä seuraa. Tekisi mieli soittaa nyt niin helvetisti keikkoja Cut To Fitinkin kanssa kuin vain saa kalentereihin mahtumaan, saapahan levyä ainakin treenattua, koska muuten sitä ei tule kauheasti treenailtua. Käki-keikkojakin kyllä soittaisi mielellään, tai vaikka soolonakin, eli aivan sama mitä saa soittaa, kunhan saisi soittaa mahdollisimman paljon kaikkea ja mahdollisimman pian. Tässä on nyt näemmä taas liika aikaa käsissä.

Tein tuosta For Beckett-levystä myös tupla CD:n kasetin lisäksi, siinä oli vähän näperreltävää ja vaikka se onkin ihan perus CD-R julkaisu, se on mielestäni sellainen, johon on nähty vaivaakin. Levyjen ja musteiden hinnan takia ryöstän siitä 7 euroa, ei niitä ole pakko ostaa jos ei siltä tunnu. Noiden pääasiallinen tarkoitus on lähinnä pitää minut hengissä köyhien kausien yli ja olla jonkinlaisia pienen painoksen taidejuttuja, lähempänä jotain  yksilöllisiä grafiikan vedoksia kuin CD-painosta, jossa olisi joku 100 samanlaista kappaletta.

Kirjastakin sain yhden todella positiivisen palautteen, oikeastaan vähän sen suuntaisen viestin, että jos ei mikään iso pulju sitä ota, niin katsotaan asiaa. Olin aikalailla "ällikällä lyöty", kun on tottunut odottelemaan automaatin kirjoittamia hylkäysviestejä. Ehkä tuo teksti vain on sellaista, että se on niin eri maailmasta kaiken muun kanssa, että se jättää väistämättä jonkinlaisen vaikutuksen, johon on pakko reagoida jollain tavalla. Katsotaan mitä tästä seuraa. En tiedä onko se valheellista toivoa, mutta mielenkiintoni heräsi, kun näin, että reaktiot voivat olla muutakin kuin suoralta kädeltä hylkäystä.