maanantai 10. heinäkuuta 2017

Aika ja hullutus.

UGH meni hyvissä merkeissä ja melkolailla suunnitelmien mukaan. Ihmisillä oli mukavaa, bändit soitti musiikkia silloin kun piti ja lopettivatkin ajallaan. Kaikki tuossa oli juuri sitä, mitä olen Lahteen aina toivonut ja tämä tuntuu siltä, että koko homma on jonkinlainen uusi alku tämänkin kaupungin kulttuurielämässä. Kesanto on paikkana loistava ja toivon, että siellä voisi ehkä jatkossa järjestää pienempiäkin keikkoja ja ihmiset löytäisivät paikalle. Alustvaa puhetta oli ainakin muutaman tunnin Käki-keikasta, saisi kerrankin järjestää jotain omalla aikataululla, eikä rajoittaa sitä touhua siihen kolmeen varttiin, joka monesti annetaan.  Muutenkin Käki-keikkoja olisi mukava soitella paljonkin lisää, minkä mittaisia vaan, tuolla bändiporukalla etenkin. Eli tullaan mihin vaan, jaadijaadijaa.

Olen nyt pällistellyt kolme tuotantokautta 12 Monkeysia ja jään odottamaan viimeistä. Hyvä sarja, vaikka tällä tuotantokaudella oli yksi jakso johon oli tungettu väkinäistä "comic reliefiä" jakson täydeltä, mutta toisaalta kai ihan hyvä, että se jäi tuohon yhteen jaksoon. Ei oikein sovi touhun yleissävyyn. Toki nyt loppua kohden alkaa käydä vähän niin, että kuviot suurenee ja ote lipeää hieman, koska rajaus muuttuu laajemmaksi, jolloin yksittäisten asioiden merkitys pienenee. Hieno tapa silti jotenkin yhdistää vuosisatoja läpi leikkaava ihmiskunnan mielenvikaisuuden historia ajan lineaarisuuden rikkoontumiseen. Mielestäni se on jotenkin omiaan näyttämään asioiden toisenkin puolen, siinä missä "hulluus" on aina nähty jotenkin huonolla tavalla poikkeavana ja yhteiskunnan valtarakenteita vastaan sotivana statuksena, ei uskalleta kovinkaan isosti huudella sitä, että se tuntuu monesti myös lahjalta. Ainakin omalla kohdallani voin allekirjoittaa sen täysin. Mietin kiertueella takaisiin Unkariin ajellessa, maalaiskyliä pakun ikkunasta tuijottaessani, että olenhan minä nyt varmasti monella mittarilla aivan seinähullu. Masentunut, ahdistunut, maaninen, intensiivinen, äkkipikaisuuden ja äärimmäisen kärsivällisyyden ääripäiden välissä heilahteleva ja pakkomielteinen luomistyöni suhteen, mutta hyvin vähän kiinnostunut mistään muusta ihmisiin sitovasta toiminnasta. Mutta myös tuossa hetkessä ymmärsin, ettei sillä ole minulle mitään väliä. Hulluus on sana, jota muut ihmiset tarvitsevat ja käyttävät, jotkut kärkkäämmin kuin toiset. Olen kuullut sen liitettävän itseeni usein, ei vain vitsillä, vaan lähes järjestään lapsesta asti itseäni kuvaavana adjektiivina. Se menettää merkityksensä ja voimansa, kun sitä hoetaan. Teini-iässä se saattoi vielä tuntuakin jossain, eristävänä seinänä itsen ja muiden välissä, mutta sitäkin suurempi seinä oli se, että olin selvinpäin kaikkien muiden ryypätessä ja vongatessa "elämänsä parhaat vuodet". Aivan paskoja vuosia ne olivat. Kukaan ei osannut puhua mistään muusta, kuin ryyppäämisestä tai pillusta, vaikkei kukaan ollut pillua nähnytkään.

Toisekseen lineaarisen aikakäsityksen hajoaminen sen kuvaajana toimii mielestäni tuossa sarjassa hyvin sellaisen tilan kuvaajana tai aiheuttajana. Toki koen ajan pääasiassa eteenpäin kulkevana, huomaan olevani illasta iltaan tässä näin, mutta kun observoi riittävästi tietoisuuttaan sen erilaisissa tiloissa, oppii observoimaan myös aikakäsitystään, ja se on kaikkea muuta kuin tasainen. Se on ennemmin kuin kuplia täynnä oleva neste, tai ennemmin kahden eri nesteen sekoitus, joka muljahtelee tilasta toiseen. Sen observointi kullakin hetkellä on luultavasti vuosien harjoituksen tulos, pystyn sanomaan miltä aika tuntuu, mikä voi kuulostaa järjettömältä, mutta sitä se onkin, joten en edes yritä järkeistää sitä. Se muljahtelee ja valuu. Uskon kyllä, ettei tässä varsinaisesti ole mitään ihmeellistä, kaikki kokevat ajan erilailla eri hetkinä, mutta on eri asia miten tottunut on sen oman mielensä observointiin ja näiden havaintojen käsittelyyn. Lineaarisuus hajoaa toisinaan. Saat jonkinlaisia välähdyksiä siitä miten kaikki aika on koko ajan samaan aikaan olemassa kaikkialla maailmankaikkeudessa. Ne tuntuvat ilkeinä muljahduksina mahan pohjassa ja suljet ne ulos mahdollisimman nopeasti. On hyvä, että ihminen on tässä arkitietoisuutensa tilassa suurimman osan ajasta. On hyvä, ettei oleminen ole aina niin saatanan intensiivistä. Koska se on lopulta melko ahdistavaa. Migreenikohtaukset tuntuvat sytyttävän tällaisia hajoamisia toisinaan. Onneksi niitä on nykyään vähän harvemmin, vaikka päänsärkyä tuntuu olevan sitäkin useammin. Sellaista elämä on. Hulluutta ja päänsärkyä, peli, josta tiedät jo miten häviät sen, mutta joudut silti pelaamaan sen loppuun asti, koska ei ole olemassa mitään muuta kuin lauta ja nappulat. Siitä syystä kieltäydyn parhaani mukaan pelaamasta ja keskityn vangitsemaan aikaa ääniksi. Tässä on todisteita näistä äänenvangintaprosesseista.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti