Hyvä vuorokausi. Paljon mietittävää.

Tämä vuorokausi oli minulle oikein hyvä. Ensin, eilen illalla, tai nyt jo toissailtana meinasin alkaa nauhoittaa musiikkia ja huomasin, että kaikki piuhat ja romut muutenkin on treenikämpällä, joten parin kilometrin kävelylenkki suuntaansa oli paikallaan. Tuntui, että tuolla kävelyretkellä törmäsin suunnilleen kaikkiin ihmisiin, jotka tässä kaupungissa tunnen, ja siihen meni pari tuntia hukkaan. Tai hukkaan ja hukkaan. Olin kuitenkin kotona vasta joskus kymmenen korvilla, ja aloin samoin tein nauhoittaa. Tässä on nyt tullut fiilisteltyä taas Samuel Beckettiä enemmän kuin vähemmän ja etenkin sen hiljaisuutta ja filosofiaa. Tein nämä kaksi kitara-avantgarde "juttua" sen innoituksen pohjalta. Suurimmalle osallehan siinä on tietysti vain puolitoista tuntia musiikkia jossa ei tapahdu mitään, mutta he lähestyvät tätä ehkä väärältä kantilta. Tämä ei ole musiikkia. Siinä mielessä, jossa musiikki on kolmen minuutin biisejä, joissa on osia ja kertausta ja jotain helposti mukana laulettavaa. Olen miettinyt, että siinä on paljon henkistä yhteyttä noisenkin kanssa, mutta eihän se nyt mitään noisea ole. Jos noise on antimusiikkia, tämä on vielä antinoisea. Äänihiljaisuutta, joka välillä yltyy aalloksi ja vaipuu sitten, se hengittää ja kulkee omilla ehdoillaan. Tein pari kasettia, huomenna teen pari lisää, mutta lisäksi teen tästä tuplalevyn ihan jo pelkästään siitä ilosta, että saan näpertää taas vähän kansien ja muun kanssa. Toivon, että kuuntelette ne kokonaisuuksina, onneksi voin luottaa siihen, että ainakin iso osa teistä tajuaa tällaisten päälle. Se tosin selkenee paremmin fyysisessä muodossa, siinä on kaksi puolta tai levyä, joten jako on selkeämmin olemassa.



Tämä päivä tarjosi sitten jotain aivan muuta. Vaikka Cut To Fitin kanssa on soiteltu Torvessa jo aika monet kerrat ja toisinaan miettii, onko siinä mitään järkeä, tulee vastaan tällainen keikka. Ei olla pitkään aikaan soitettu noin hyvää keikkaa Lahdessa, mutta eipä sitä toisaalta Teurastamoa lukuunottamatta ole soitettu varmaan ainakaan vuoteen lauantaina. Siinä on nimittäin vissi ero, soittaako tuota musiikkia kymmenelle ihmiselle torstaina, jolloin kaikki odottavat duunia varten untenmaille menoa, vai lauantaina ihmisille, jotka ovat tulleet viihtymään. Se oli todellakin äärimmäisen puhdistava kokemus. Silti tiedän, että jos tuota koittaa hakea, saa pettyä. Tämänkin keikan voima oli juuri siinä, että oikeastaan isoimman osan aikaa odotin vain, että pääsee jo kotiin syömään pizzaa. Myös kolme kuppia kahvia tuntuti tekevän tehtävänsä aivojen virittämisessä oikealle taajuudelle. Oli myös mukavaa, että Tomppa oli pitkästä aikaa miksauskopissa harrastelemassa, hyvä soundi on tuossa hommassa aika avainasemassa, meikän pitää tuntea se resonanssi koko kehossa, tai lunastusta ei tapahdu.

Keikan jälkeen sain taas kuunnella paljon sitä, miten annan kaikkeni ja se on hienoa ja mitä lie, se on minulle ainoa tapa tehdä asioita. Zenin ydinajatuksia, tee täysillä ja ole koko olemuksellasi, tai älä edes aloita. Kun huudetaan, se tarkoittaa sitä, että koko sielukeho huutaa. Täydellä voimalla. Minulle ei ole mitään muuta tapaa. Eräs ystäväni oli ollut eräissä tupareissa, joissa oli katsellut taulujani ja nyt näki minut sekoilemassa tuossa. Keikan jälkeen hän tuli halailemaan ja naureskelemaan, että kyllä minun kuuluisi saada enemmän arvostusta. Vastasin, että en oikein usko sen olevan mahdollistakaan, koska tiedän, että lopultakin nämä minun juttuni ovat aika omassa maailmassani. Se on omaehtoista, mutta se on myös sellaista, ettei sitä oikein voi myydä. Se on jonkinlaista ääripäätä koko ajan, kun skaala on muutaman sekunnin grindibiiseistä näin puolentoista tunnin levyihin ja kolmen tunnin keikkoihin, ei siinä ole paljon rakoa markkinamiehille.

Nyt tuon kirjankin kanssa mietin, että en tiedä onko se hyvä vai paska, koska sillä ei ole itselleni mitään väliä. Se on omassa maailmassaan, se valui minusta ulos ja ensimmäinen palaute vastasi aika täysin samaa kokemusta: "en tajua tästä käsikirjoituksesta ja sen maailmasta mitään".  Uskon sen olevan aika yleinen näkemys, mutta toivon toki poikkeusta. Kyse on siitä, että oli kyse musiikista, kuvataiteesta tai tekstistä, se on tarkoituksenmukaista, mutta niin omissa maailmoissaan, ettei sitä voi välttämättä arvioida tavanomaista vertaismateriaalia vasten, koska täsmälleen samassa muodossa sitä ei luultavasti edes ole. Enkä koita sanoa tätä rakentaakseni itselleni jotain teennäistä roolia tai ajatusmallia, tämä on lähinnä kymmenistä ja kai jo melkein sadoista hylkäyksistä koostettua "tilastodataa".  Uskon, että jotkut ihmiset voivat samastua tiettyihin osa-alueisiin siitä mitä teen, ottavat omansa ja juoksevat. Se on ihan ok, niin itsekin teen monien artistien kohdalla. Veikkaan, että aika paljon harvemmassa ovat ne tyypit, joiden kanssa kaikki vain napsuu yksiin ja jotka ymmärtävät jokaisen osa-alueen tästä.

En tiedä muuttuuko tilanne joskus kuolemani jälkeen, eikä se ole minun olemassaoloni kannalta kiinnostavaa. Tuskinpa, koska vaatisi kai jonkunlaista tunnettuvuutta, että joku tajuaisi kaivella mitään hautojakaan. Toisaalta tahdon vain pystyttää valtavan keskisormen kaikille niille, jotka tulevat haaskalle sitten, kun minä tuhoudun. En toki oleta, että senkään jälkeen ketään kiinnostaisi. Sanonpa vaan, että minun kunnioitukseni ja kiitokseni on teidän osananne, jotka ymmärrätte tämän kaiken ja pidätte minut elossa nyt, kun vielä olen elossa. Kiitos.

Katoaminen

Toissayönä sain kirjani valmiiksi ja totesin, että näin oli hyvä. Laitoin sitä kaikkiin kustantamoihin jotka keksin, mutta epäilykseni on, ettei kovin moni ehkä lue sitä edes loppuun asti, ennen kuin sähköpostissa lähtee automaattinen hylkäyskirje tulemaan. Ihan vain siksi, ettei mieleeni tule yhtään tuollaista kirjaa, joka olisi kirjoitettu Suomessa. Tuollaista on kyllä käännetty paljon, mutta sitä ei ole kirjoitettu täällä juuri yhtään. En tiedä miten sitä kuvailisi. Jonkinlaista post-beat maailman post-modernistista tajunnanvirtaa, kuin pitkää runoa joka kulkee tajunnan kerrosten läpi jonnekin rytmikkään futuristiseen tajunnanvirtaan ja leikkaa-liimaa juttuihin. Toivon, että joku tajuaa sen, mutten suoranaisesti pidä odotuksiani liian korkeana. Tiedän sen olevan tekstiä, jonka kyllä minun tekstejäni muutenkin lukeneet ehkä tajuaisivat, mutta jos tähän maailmaan pölähtää täysin sen ulkopuolelta, se voi olla melko luotaantyöntävä tai typerryttävä kokemus. Noisea tekstinä. Dadaakin välillä, hieman johdonmukaistettuna kuitenkin.

Sen työnimi oli Ihmemaa Liisassa, koska katsoin dokumentin Liisa Ihmemaassa-kirjasta, jossa joku tutkija sanoi, että jos hullu menee hulluun maailmaan, se ei ole tarina, siinä missä tavallisen meneminen hulluun maailmaan. Mielestäni on. Mitä suurimmissa määrin. Siinä päästään hulluuden kokemisen ytimeen: se on aina täysin suhteellista, suhteessa ympäristöön ja ympäröiviin ihmisiin.  Kun tavallisen maailman hullu heitetään täysin absurdiin ympäristöön, hän alkaa vaikuttaa normaalilta, jopa valjulta. Kontrasti on pienempi, joten sopeutuminen on helpompaa. Toinen tutkimuksen alainen asia on yritys säilyttää "normaaliutensa" hullussa maailmassa. Toinen päähenkilö tekee parhaansa pitääkseen kiinni mielenterveydestään ja moraalistaan maailmassa, jonne hän ei tahtonut tulla, jonka kaltaiseksi hän ei tahdo tulla. Tämä kaninkolo vie vain ja ainoastaan helvettiin, kaksiulotteiseen, taivaalla leijuvaan kaupunkiin Slim Cityyn, jonne rikolliset pakenevat tuomioitaan. Erilaisiin  ammattikiltoihin järjestäytynyt maailma toimii omalla absurdin tarkalla sääntöjärjestelmällään, josta poikkeamisesta jaellaan melkein yksinomaan kuolemanrangaistuksia, koko systeemi pysyy kasassa psykoottisella raivolla ja jatkuvalla yrityksellä pelastaa oma nahka hinnalla millä hyvänsä. Jaloissa pyörivät myös  omaan olemassaoloonsa kyllästyneet Neljännen Ulottuvuuden Eksistentiaaliset Agentit, joiden ainoa tehtävä tuntuu olevan kusta kaikkien muiden muroihin. Tässä helvetissä päähenkilöllä on omat Vergiliuksensa, jotka kuljettavat häntä sen läpi kohti sitä pistettä, jossa Asiat Ovat Juuri Niinkuin Niiden Pitää Olla. Olisi ehkä pitänyt kirjoittaa tämä abstrakti saatteeseenkin, voisi säästää monelta aikaa.

En tiedä mitä "kirjallisuuden lajia" tuo on, koska en miettinyt sitä kertaakaan kirjoittaessani. Se tuntuu oikeastaan ihan vähän kuseksivan kaiken päälle. Se on sci-fi kirja, joka käskee koko ajan olemaan välittämättä varsinaisesta tieteestä homman takana ja "just float with it", koska kirjan päähenkilöt ovat murhaajia ja huumediilereitä, eivät mitään fysiikan tohtoreita. Se on dekkari, jossa agentit ovat täysin sekaisin ja loppuratkaisukin annetaan lukijalle jo puolivälissä. Tästä syystä kutsuin sitä science noiriksi, mutta sekin jättää nähdäkseni joitain aspekteja pois. Toisinaan se on puhdasta tajunnanvirtaa ja aistikokemusta, toisinaan kuvausta vaikkapa unihalvauskokemuksesta. Tämä tietysti kuulostaa siltä, että olen yrittänyt kurotella vähän joka suuntaan, mutta kyllä se kaikki on ihan samoista sormista lähtöisin, samoilla kantavilla ajatuksilla ja samoilla hahmoilla kirjoitettu kokonaisuus. Saa nähdä kelpaako se kenellekään, vai jääkö sekin vaan jonnekin limboon makaamaan.

Istumista ja lukemista.

Tämä päivä oli jo huomattavan paljon parempi kuin edellinen. Aina kun kuukausien tauon jälkeen vaan pitää päänsä kiinni ja istuu alas, huomaa että ei tässä lopultakaan ole mitään vaikeaa. Se on aina vain muka helvetin vaikea saada itsensä istumaan. Sitten, otat käteen minkä tahansa zen läpyskän ja aika äkkiä saat huomata, että istuminenkin maistuu paremmin. Ehkä olisikin fiksuinta pitää koko ajan luvussa jotain sellaista, että pysyisi istumisinto yllä, mutta sehän tuon suola onkin, ettei se muutu tasaiseksi, vaan pysyy harjoituksena, aina yhtä vaikeana, aina yhtä tylsänä, aina juuri sinä, mitä se on.  Nyt luin loppuun Sawaki Kodon Yhtä Tyhjän Kanssa, se tuntui tulevan täydellisesti juuri tähän väliin. Viimeiset pari päivää olen tuntenut itseni turhamaiseksi, turhautuneeksi, takertuvan harhoihin, täysin yhdentekeviin asioihin. Se ei ole tuntunut minulta, eikä minulle luontaiselta, mutta onnekseni tajuan tehdä eron ja vetää itseni irti aina toisinaan. EI on tärkein veitsi, jonka ihminen voi koskaan omaksua.

Siitä pääsinkin kätevällä aasinsillalla siihen, että luin tänään taas tämän jutun Samuel Beckettistä. Olen kirjoittajan kanssa ehdottoman samaa mieltä siitä, että lyhytproosa on trilogian ja Godot'n ohella hänen tärkeimpiä töitään. Ihmiset pelkäävät lyhytproosaa. Sitä ei pidetä oikeana taiteena kustantamoissa, eikä sitä ymmärretä oikein muutenkaan, vaikka siihen saa ladattua parhaimmillaan enemmän voimaa ja sisältöä, kuin 800 sivun romaaniin. Lyhytproosalla maalataan ja tuhotaan maailmoja, omia suljettuja systeemejä, sen voima on nimenomaan rajaamisessa, asioiden karsimisessa. Ei ole tarvetta huonontaa ydintä 130 lisäsivulla. Beckett oli tässä vielä omassa luokassaan. Hän sanoi eläessään toisinaan viimeisen työnsä olevan lopulta yksi tyhjä sivu, sen zenimpään asenteeseen ei nähdäkseni voi päästäkään. Samuel Beckett on minulle synonyymi zenille sen puhtaimmassa, pakottamattomassa muodossa. Teksti on puhdasta kielellistä tajuntaa, pulputusta sellaisena kuin aivot sen suoltavat, jatkuvaa tarkistamista, korjaamista, vanhan päälle rakentamista, kaiken romuttamista, alusta aloittamista, odotusta, tylsyyttä, jännitettä joka jää täyttymättä. Antikliimaksia. Elämää joka virtaa hiljalleen ohi.

Seuraavana uudelleenlukuun lähtee ehdottomasti No's Knife. Olisi tuossa kaikenlaista muutakin kesken, mutta lukeminen on meinannut muuten jäädä vähemmälle viime aikoina, kun on niin paljon jotain koko ajan. Tänään sain sentään myytyä parit taulut ja pärjään taas hetken aikaa eteenpäin.  Tekisi mieli pystyä tekemään taas helpommin noita DIY-CD painoksia noista ambientimmista levyistä, pitäisi saada sen verran rahaa ettei Ameriikan postimaksut kaada koko helvetin venettä. Kai se pitäisi sota tulla, että nuo kaikki hinnat tulisi alas rytinällä, mutta ei siinäkään toisaalta ole järkeä, kun nekin sotivat koko ajan jossain. Rauhottuisvat, saatana. Hengittäkää välillä. Istukaa alas ja olkaa hiljaa.

Toivoa valaan vatsassa.

Heräsin taas jotenkin siihen ajatukseen, että koko olemassaoloni tuntuu jotenkin todella absurdilta. Niin tarkoituksenmukaiselta ja deterministiseltä, ettei se meinaa mahtua maailmankuvaani kaoottisesta ja täysin sattumanvaraisesta maailmankaikkeudesta. Tuntuu, etten olisi voinut mitenkään syntyä tähän maailmaan yhtään aikaisemmin tai myöhemmin. Synnyin 1900-luvun lopun jälkiteollisen maailman viimeisiin vuosiin näkemään, mitä historia oli, jotta ymmärtäisin miten valtava ero sillä on tähän maailmaan, joka muuttui kymmenessä vuodessa totaalisesti, ja joka tulee muuttumaan seuraavina vuosina vielä nopeammin ja väkivaltaisemmin. Synnyin näkemään maailman, jossa kuumoteltiin ydinsotaa enemmän, kuin ilmastonmuutosta, mutta näin miten äkisti tajuttiin ilmastonmuutoksen todellinen vaara. Olen nähnyt sen myös omassa elämässäni ja ympäristössäni käytännössä, ymmärtänyt miten vakava asia se todella on. Digitaalinen maailma kehittyy niin nopeaa tahtia, että se tuntuu tyhjiökuplalta, joka nielaisee tämän maailman kokonaan sisäänsä. Sen kehitys herättää minussa ehkä tarpeetontakin toivoa, mutta annan sen kukkia toistaiseksi.

Kun tätä miettii, tuntuu kaikkeus todella deterministiseltä paikalta. Ja niinhän se toisaalta onkin. Kaikki aika on aika-avaruudessa olemassa koko ajan, ja sen näkeminen ja kokeminen on vain etäisyydestä kiinni. 28 valovuotta poispäin ja voisin katsella kuinka minut laitetaan keskoskaappiin hengittelemään. Nyt tuli äkisti mieleen, olisiko mahdollista vaikuttaa tuohon menneisyyteen, jos kykenisi huutamaan välittömästi tuonne 28 valovuoden päähän, vai onko kyse vain menneisyyden valon kaiusta, joka tulee nähtäväksi jälkijunassa. Luultavasti niin. Siitä huolimatta, näin tässä ollaan, kaikkeuden armoilla, päivien hakatessa tajuntaan kuin aallot kalliota vasten, maapallon lipuessa läpi avaruuden, avaruuden lipuessa hiljalleen kohti väistämätöntä lämpökuolemaa.

Tuntuu, etten olisi voinut syntyä mihinkään muuhun historian kohtaan. En olisi voinut syntyä yhtään aiemmin. Minun täytyi syntyä tähän, Beckettin ja Dalín, Bukowskin ja Burroughsin kuolemien risteykseen, jotta voisin kiinnostua heistä riittävästi ohjautuakseni kohti omaa ääntäni, joka olisi missä tahansa muussa kohdassa mennyt ohi. Tämä kaikki on väistämätöntä, jotta asiat tulevat olemaan juuri niinkuin niiden tulee olla.  Subjektiivisessa olemassaolossani tämä kaikki on ollut välttämätöntä. Ja jotta joku toinen voi syntyä minun kuolemani risteykseen täyttämään oman tarkoituksensa, tämä kaikki on välttämätöntä. Merityksetöntä, mutta välttämätöntä. Kaikkeus on hölmö paikka täynnä vielä hölmömpää toivoa. Ei sille mitään voi, siinä on pakko elää, koska mitään muutakaan täällä ei ole tarjolla.

Ilon ja onnen päivä

Tämä päivä toi elämääni suuren ilon, niin sanoinkuvaamattoman suuren, ettei sitä voi kukaan käsittääkään äkkiseltään. Nimittäin sen, että veljeni lainasi minulle bluetooth-kuulokkeet. Se tunne, kun minun ei tarvinnut miettiä miten päin puhelin pyörii taskussa, että rikkinäinen kuulokeliitäntä ei taas kohise tai pätki, minun ei tarvitse koko ajan availla näppäinlukkoa jatkaakseni katkeilevaa toistoa, minun ei tarvitse ostaa uutta puhelinta noin pienen asian takia, eikä tarvitse enää stressata ja sekoilla mitään. Aivan välittömästi stressitaso laski nollaan, tuntui että kuukausia jatkunut ahdistus valahti niskasta ja musiikin mukana laulaminen ja tanssiminen lisääntyivät välittömästi. Se on jo jotain. Helposti 50 euron arvoista. Tiedä sitten kuinka nopeasti nämä hajoavat, mutta en keksi mikä niissä äkkiseltään voisi hajota, kun johdot niistä aina hajoaa.

Toinen ilon aihe oli siinäkin, että lähikaupoista saa vihdoin ja viimein seitania järkevään hintaan. Viisi euroa noin hyvästä seitanista ei ole todellakaan liikaa, kunhan on rahaa ostaa sitä. Meinaa olla vähän tiukkaa, mikä hankaloittaa monia asioita. Etenkin kun tekisi mieli tehdä hieman lisää taidejuttuja, eivätkä niiden materiaalit ole ilmaisia. Ajattelin ostaa pari kuparilevyä grafiikanvedoksia varten ja ehkä koittaa maksaa aikaisemmat pronssivalut, kehdatakseni miettiä tuleviakin valuja. Pronssihommia tahdon tehdä todellakin niin paljon kuin mahdollista, koska koko se touhu vaikutti täydelliseltä henkiseltä rituaalilta. Siihen pitää keskittyä täydellisesti. Siinä pitää olla olemassa täydellä voimalla. Se on rituaali, ei sitä oikein muutenkaan voi selittää.

Tässä on jonkinlainen luonnos tai tutkielma painosta veistosta varten. Tein jo proton muottiakin varten, mutta voi olla, ettei sitä ihan hetkeen pääse tekemään. Katselin instagramissa jonkun kuvanveistäjän jättiläismäisiä pronssiveistoksia ja haveilin siitä, että voisin joskus tehdä sellaisia itsekin. Koen, että kaikista näistä sohlailuista lähimpänä itseäni on kuvanveisto, koska lapsena aloin ensimmäisenä räpeltää muovailuvahan kanssa. Tietty veistoksellisuus on läsnä piirrustuksissa ja tauluissakin, liikkeen ja painon käsitteet, lihan ja luun kompositiot, ne ovat olleet aina merkittävässä osassa kuvia, vaikken olekaan hyvä piirtämään ihmistä anatomisesti, vaan ennemmin psykologisesti. Anatominen ihmiskuva ei ole itsestäni edes kovin kiinnostava, siitä syystä elävän mallin piirtäminen ei ole koskaan napannut. Piirrän ihmisen paremmin henkisen kuvani pohjalta, kuin mallista. Ennemmin ideasta, kuin lihasta. Mutta sen te kai jo arvasittekin.

ramblings...

Tänään on tullut lähinnä kieriskeltyä rahattomuudessa ja syötyä piirtelyn ohessa. Näin tosin internetissä kuvan, jossa veljeni leuhottelee keikkaliksan kanssa, eli kaipa sitä voisi huomenna karhuta siitäkin oman osansa sitten, niin ei tarvitse ihan kylkiluita vielä rapsutella. Muuten päivä on ollut hitaan puoleinen, sitä on miettinyt paljonkin sitä, miten mukava oli taas olla hissukseen metsässä. Se on välttämätöntä. Toivon pääseväni pian metsään uudestaan, koska muuten ei taas pälli kestä tätä örbän siti laiffii. Tai lähinnä ihmisiä, joita vasten tuntea oma "outoutensa". Maailma on kauneimmillaan siinä neljän-viiden välissä aamulla, kun aurinko nousee ja kukaan ei ole vielä missään kertomassa mikä siinä kaikessa on muka vikana. Ihmisillä on tarve laittaa asioita laatikoihin ja hankaloittaa niitä sanallistamalla. Minustakin on leivottu jotain uutta Dalía viisitoista vuotiaasta asti, eipä ole vielä tilillä näkynyt.

Pari piirrustusta sitä sai tänään sohlailtua, muutaman tekstin lisäksi. Tekisi mieli tehdä toinen Tyhjien Ruumiiden Huuto, mutta skannerin paskuus on melkein raivostuttavaa jo ennen kuin olen yrittänyt kopioida mitään. Kai sitä voisi tykitellä ne koneella valmiiksi, skannata ja taittaa uudestaan, mikä tuntuu ehkä vähän tyhmältä, mutta mahdollistaisi toki kaikenlaista digikollaasikikkailua myös. Eikä ainakaan menisi yli rajojen. Pitää katsella ja kokeilla kaikenlaista. Rahaa voisi olla enemmän, mutta eipä se maailmankaikkeudesta lopu, niin kauan kuin makaa pohjalla, se valuu jossain vaiheessa väistämättä päälle. Jos joku tahtoo ostaa tauluja tai tarvitsee levyn kansia, nyt olisi hyvä väli.

Metsästä drag queeneihin, drag queeneista soittamiseen ja soittamisesta itsemurhiin.

Eilen käytiin ajelemassa autolla metsään ja yövyttiin koirien kanssa laavulla. Helposti se ei käynyt, koska joka puolella tuntui olevan ihmisiä, leirintäalueita ja karavaanareita, ajatuskin ihmisten kanssa heilumisesta ahdisti niin paljon, että kierrettiin lopulta parisenkymmentä kilometriä päästäksemme jonnekin syrjään, missä ei ole ketään. Se kannatti. Löydettiin laavu ja jäätiin yöksi, oli helvetin kylmä suomalainen kesäyö, mutta muuten oikein mukavaa. Koiratkin tuntuivat nauttivan.

Puhelimella otettuja kuvia nyt ei toki kauheasti kannata venytellä, etteivät repeä, eivätkä ne kerro asioiden todellisesta luonteesta ja valon laadusta mitään, mutta oli mukava vain olla. Muutama tunti ilman kaiken painoa, sellaisessa hiljaisuudessa, että päässä kohisi. Toki tottuessa kaikki samat tutut äänet, ihmiset, kaukainen liikenne ja muu melu voimistui, mutta se ensimmäinen hetki, kun seisoi täydellisessä hiljaisuudessa oli jokseenkin korvaamaton ja tärkeä. Suurin vaiva tuntui olevan vieroitusoireet RuPaul's Drag Racesta, biisit ja parhaat palat tuntuivat soivan päässä repeatilla hiljaisuudessa. Jos ette ole katsoneet, se on paras tositv-ohjelma, joka on koskaan tehty. Vaikka se on kilpailu, sen pääpaino ei monestikaan ole muiden tönimisessä, vaan anteeksipyynnöissä, hyväksynnän saamisessa, rakkaudessa ja itsensä ihmisyyden arvoiseksi tuntemisessa. Ei mitään pieniä teemoja tositv-kilpailulle, jonka keskiössä on, että miehet vetävät mekot päälle. Välillä muodonmuutos on häkellyttävän totaalinen, näkee selkeästi, miten rooli vapauttaa todellisen ihmisen kuorestaan, ja muuttaakin itseasiassa "todellisen minän" pelkäksi rooliksi. Nämä ovat minulle mielenkiintoisia juttuja.

Selvittyämme metsästä ja vieroitusoireista ajoimme Tampereen kautta Lahteen. Kerkesin juoda kahvit kotona, minkä jälkeen lähdettiin roudaamaan romuja Seipääseen. Helppo homma, tultiin pois ja valmistauduttiin rauhassa. Keikka oli siis duohommia, kukaan ei tunnu oikein kässäävän sitä ennen kuin kokee sen. Sen jälkeen sitä ei tarvitsekaan selitellä. Homma menee kyllä jakeluun niille, jotka ovat yhtä vinksahtaneita, kuin mekin. Ihmiset tulivat selittämään miten meni tunteisiin ja käytiin syvällä, ja joku tokaisi, että "Jumalia!". Nauratti ja vitutti ja hävetti vähän samaan aikaan. Mietin, että tässäpä on jumala, jonka olemassaolosta ei tiedä kukaan. Obskuuria, undergroundinkin mittasuhteissa pienimuotoista pohjaliejua vahtiva jumala, joka repii itsensä palasiksi ilta illan jälkeen kolmelle ihmiselle, eikä lopultakaan saavuta sillä oikein mitään. Taidetta itseinhosta, ahdistuksesta ja jatkuvasta epäonnistumisesta ja kyvyttömyydestä ilmaista haluttuja tunteita liian syvästi, turhien sanojen loputonta myllytystä tyhjyydelle, joka ei vastaa..

Tämä pisti miettimään jokseenkin paljon myös juuri ilmoitettua Chester Benningtonin itsemurhaa. Aivan samat naamat, jotka ovat vuosia haukkuneet Linkin Parkia aivan väsähtäneeksi ja turhaksi stadionbändiksi julistavat kilpaa, miten Hybrid Theory oli suuri vaikutin herkässä iässä. Newsflash, sukupolvikokemukset monesti ovat, eikä niiltä välty kukaan, en edes minä. Chester Bennington oli aina mielestäni hieno laulaja täysin väärässä bändissä, mutta se ei nyt ole relevantti asia tätä pohtiessa. Se mikä minua vituttaa on se, että itsemurha tuntuu olevan ainoa todellinen tie arvostukseen. Kuolema ylipäätään. Toki ymmärrän sen, että siinä ihmisen elämä tulee valmiiksi ja määritetyksi ja altistuu täten vielä kuolevien arvioille, mutta siitä huolimatta tuntuu jokseenkin järjettömältä, etteivät ihmiset osaa antaa ansaittua arvostusta millekään sellaiselle, joka on vielä elossa.  Toki taiteilijat voivat tulla suosituiksi, mutta sekään ei lopulta tarkoita muuta, kuin että useampi ihminen osaa yhdistää nimen ja naaman ne kohdatessaan. Ja siihen nähden, miten mitättömästä asiasta on kyse, sen tuoma painolasti tuntuu olevan aivan järjetön. Internetin laidalta vihaa, halveksuntaa ja ties mitä kommentteja, jotka harvemmin liittyvät mihinkään muuhun kuin omaan katkeruuteen ja tyytymättömyyteen. Vaikka sanoisi muuta, taiteellista työtä taiteellisista ja itseilmaisullisista lähtökohdista tekevät ihmiset ovat herkkiä ja tavallisesti mieleen jäävät juuri nämä asiat. Vaikka minä en anna muiden sanomisille juurikaan painoa, olen toki hetkellisesti tahtonut polttaa jonkun kodin paskan levyarvostelun takia. Sitten tulee tajuamisen toinen aalto, joka ymmärtää kaiken subjektiivisuuden ja merkityssuhteiden ja henkilökohtaisten symbolien myriadien eri yhdistelmien keskinäiset vaikutukset, ja tajuaa, että ei tietenkään jokainen ihminen koe hengentuotettasi yhtä syvästi kuin sinä itse. Mutta kaikki eivät käsittele asiaa näin. Monet taiteellista työtä tekevät painivat jatkuvien epävarmuuksien ja mielenterveysongelmien kanssa, ja tällaisilla asioilla on aina oma painonsa siinä kupissa. En tiedä kyseisen henkilön mielenterveyden tilasta kovinkaan paljoa, mutta jo lehtitiedot maalaavat sitä samaa, tuttua kuvaa. Toivoisin vain, että ihmiset oppisivat kaiken sössöttämisen sijaan keskittymään jakamaan keskenään niitä asioita, joista nauttivat ja jotka resonoivat omassa sielussa, ja tämä maailma olisi paljon kauniimpi paikka, huomattavasti pienemmillä itsemurhamäärillä.

Vaikka olen itse aina sanonut, että elämä pitää katsoa sen luonnolliseen loppuun asti, koska mitään muutakaan ei ole tarjolla, yllätin itsenikin taannoin puhuessani isän kanssa puhelimessa. Sanoin, että tulkoon niin monta vuotta kun on tulossa, saahan tämän napista pois päältä jos alkaa liikaa vituttaa. Se oli hämmentävää, koska ennen en ollut väläyttänyt itsemurhan vaihtoehtoa edes leikilläni tai sivulauseessa.  Nyt se mulahti suustani ja piti miettiä, mitä olen siitä mieltä. En ole aikeissa tappaa itseäni, koska koen, että kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta tämä universumi on aivan järjettömän hieno olemisen muoto, ja jos tässä nyt hetken aikaan värähdellään ahdistuneena, niin värähdellään vaan. Mahtuu sinne väliin hetkellistä iloakin. Mutten usko, että tämä tulee tästä ainakaan helpottamaan ajan kanssa. Avain on lähinnä siinä, että mikään ei muutu, vaikkei mikään pysy samanakaan. Aika kuluu, vaihdut toiseksi ihmiseksi niin fyysisesti, kuin henkisestikin, mutta silti olet sama tietoisuus tekemässä täsmälleen samoja asioita. Kusemassa, paskantamassa, syömässä, soittamassa ja kokemassa niitä ikuisia satoreita, joita joka ikinen soittimeen tarttumisen kerta tarjoaa. Ne ovat niitä asioita, jotka pitävät minut täällä. Ne pienet satorit, se ikuinen tajuaminen, jonka loppumisesta minulla ei tule olemaan kokemusta kuitenkaan.. Se ei tee lähestyvästä varjosta yhtään vähemmän ahdistavaa. Mutta se tekee odotuksesta merkittävämpää.

Taide ja viihde.

Ostin viikonloppuna Swansin The Great Annihilatorin uusintapainoksen lähinnä siksi, että sen mukana tuli Giran Drainlands, mutta kylläpä sitä on tullut pitkästä aikaa enemmän kuunneltua The Great Annihilatoria ja todettua, että tämänkin Swans-levyn alitajuinen vaikutus itseen on vahva. Nämä ovat lyhyempään mittaan puristettuja jännitteitä, aivan kuin kokoelma kiristettyjä jousia, jännite joka ei purkaudu, jatkuva puristus joka ei johda mihinkään. Siinä on jotain samanlaista, kuin omassa musiikissanikin ja monissa muissa jutuissa joista pidän. Täyttymättömyys. Se on ehkä se  avainajatus. Odotus, jonka täyttymys on kiinni täysin sattuman oikusta, aivan kuten elämässäkin. Kun katsoo liikaa elokuvia tai kuuntelee kolmen minuutin pop-lauluja, oppii ajattelemaan niin, että kaikessa pitää olla kliimaksi. Todellisuudessa elämässä ei välttämättä koskaan ole sellaista dramaattista rakennetta, kuin mieli on opetettu havaitsemaan. Joissain toki on, muttei läheskään kaikissa. Näin sen ajattelen olevan musiikissakin. Jotkut biisit napsahtavat paikalleen, räjähtävät tai muljahtavat uomaansa, jotkut taas eivät. Tällainen musiikki kuvaa nähdäkseni elämää todenmukaisemmin, kuin väkisin lyhyeen formaattiin ahdettu kasa kliseitä.

Toki rajanveto on siinäkin, tahdotko olla taiteilija vai viihdyttäjä. Tämä dualistinen kahtiajako muusikolle väistämättä asetetaan eteen, vaikkei se raja olisikaan niin selkeä. Minun kohdallani se jako on äkkiseltään selkeä, koska en ole hauska, ja ne asiat mitä minä pidän hauskoina eivät ole hauskoja kovinkaan monen muun ihmisen mielestä. Siitä huolimatta etenkin Cut To Fit-keikoista kaikkein hauskimpia ovat juuri ne, kun juttelen yleisölle mitä sattuu. En esitä mitään puolivillaista stand up rutiinia. Mutta kun lasken irti siitä puolesta, joka kiristelee hampaita ja muistelee joka ikisen sanan kirjoitushetkeä niitä huutaessaan ja annan itseni olla oma itseni siellä välissä, huomaan rentoutuvani paljonkin. Ja se taas luo jonkinlaisen kontrastisen jännitteen näiden kahden ulottuvuuden välille, joka herättää yleisön ruokkimaan koko tilannetta omalla energiallaan. Siitä eteenpäin kaikki helpottuu. Sen muistaminen on vain toisinaan hankalaa, koska vihaan niitä bändejä, jotka jäävät vetelemään jotain vaivaannuttavan paskaa lavamaneeriaan läpi vain siksi, että ovat nähneet jostain Stam1nan tai Devin Townsendin hassutteluvideoista, että sellainen kuuluu olla. Se on raivostuttavaa. Ja se raivo taas, etenkin jos tuollaisia bändejä katsoo parit ennen omaa vetoa, saa minut paahtamaan koko setin läpi niin nopeasti, kuin vain pääsee.

Perjantaina päästäänkin oikein tuplajännän äärelle. Soitetaan Eetun kanssa ensimmäinen duo Cut To Fit-veto Lahdessa, koskaan, mikä on jo itsessään jännittävää. Sen lisäksi on tietysti se, että vedetään tämä keikka sporttibaari Seipäässä, jossa en ole koskaan käynytkään, mutta josta olen kuullut lähinnä kauhutarinoita. Odotan mielenkiinnolla mitä siitä seuraa, safkat on ainakin luvattu, eli homman nimi on jo lähtökohtaisesti 5/5. Saunakin kuulema on, mutta en ole riittävän ekstrovertti sellaiseen touhuun bändien kanssa, joita en tunne. Himaan suihkuun ja nukkumaan. Huomenna käydään kuitenkin ensin tämän pienen perheemme kanssa vähän telttailemassa, ellei keli ole aivan hanurista koko aikaa.  Viikonlopun jälkeen palaankin Helsinkiin. Niin joo, onhan tässä tullut parit maalattuakin.

Oxide Flower

Satan Returns on the Side of a Rusty Car

Odottelen jo tulevia Käki keikkoja, jos on ideoita niiden suhteen niin saa paiskata sähköpostilla päin näköä.

Lisää sielumutaa.

Pari päivää on mennyt aikalailla lähinnä piirtäessä ja maalatessa, ahdistuksen kanssa pyöriessä ja näissä peruskuvioissa. Ei minulla nytkään ole sen enempää asiaa, ajattelin vain jakaa tämän duunin nyt. Kokoa on 260 senttimetriä, eivätkä nämä kuvat tee sille ehkä juurikaan oikeutta, mutta koittakaa selvitä.

Junk Magic

Tein tässä vielä toisen levyllisen vaeltelua. Tämä tuli ulos todella vapautuneesti ja hienosti, ajattelin, että nämä saattavat olla sellaista musiikkia, josta kukaan ei tajua oikein mitään tai joka ei toimi kenellekään, mutta josta minä pidän todella paljon. Minulle nämä ovat kauniita ääniä, sellaisia jotka harhailevat jossain mielen käytävillä vailla sen selkeämpää suuntaa, harhailevat aikansa kunnes löytävät tien ulos, jonnekin muualle. Nämä ovat romua, jota kukaan muu ei tahdo, joten ne tulevat minun luokseni, minun tajuntaani ja pääsevät ulos sen kummemmin yrittämättä, ilman suurta vaivaa.

Tällaisen soittaminen tuntuu siltä, että maailmassa on edes yksi asia, jossa voin olla edes auttavasti hyvä. Osaan hypnotisoida, rakentaa äänimaailmoja tyhjästä ja sitten hukuttaa ne siihen samaan tyhjään, tämä on ainut duuni jonka voisin kuvitella osaavani huutamisen ohella, harmi vain ettei kummastakaan luultavasti koskaan makseta minulle liksaa. Eikä sen ole niin väliksikään, kunhan pysyn jotenkin päin hengissä. Voin myös tehdä mitä tahansa duunia, johon ei sisälly töiden keksimistä, vaan tekemistä, ja kun työt on tehty, lähdetään vetämään, eikä jäädä vahtimaan kellokortteja. Se on turhauttavinta mitä voin kuvitella.

Yritin tehdä enemmänkin musiikkia, mutta pitää osata myös tunnistaa, milloin käsistä alkaa valua vain paskaa ja lopettaa siihen. Tämän jälkeen se raja tuli vastaan. Aika siivota romut pois jaloista ja katsella vaikka studioduunivideoita youtubesta vaihteeksi. Niistäkin oppii kyllä melko tehokkaasti kaikenlaista näistä duuneista tekemisen ja mikittämisen ohella. Jos jotain olen oppinut, niin rumpumikittämisen. Osaan pistää täyden läjän mikkejä, mutta myös kolmen-neljän mikin systeemeitä ja jopa vähän tajuan niiden equttamisestakin jotain. Tai ylipäätään tuntuu, että ymmärrän nyt, mitä työkaluilla oikeasti kuuluu tehdä sen sijaan, että lätkin niitä vain sokkona vähän joka puolelle. Kai siitä jotain hyötyä on tulevaisuutta ajatellen.

Lauantaina soitetaan pitkästä aikaa Cut To Fitin kanssa. Sopenkorvessa soitetaan Teurastamohässäköissä, meidän soittoaika on kai varttia vaille seitsemän, mutta on siellä bändejä jo kahdestatoista eteenpäin. Omat eväät mukaan, hyvä tulee.

Circles of Death

kun antaa mielensä harhailla, jotain tällaista sieltä tulee ulos. Tiedän, että volumetasoissa ja muissa vastaavissa jutuissa on heittoja, mutten jaksanut antaa sen häiritä itseäni, koska en jostain syystä nyt vain oikein käsitä tuota Reaperin ja pöydän välistä volume-eroa, tai mitä voisin tehdä asialle ilman, että koko paska menee aivan stereomurolle, mikä olisi vielä ärsyttävämpää, kuin laittaa vähän volumea. En tiedä ketään, joka kuuntelisi stereoillaan musiikkia koko ajan täysillä, joten pieni volumenosto ei tapa ketään, sitä varten se nappi kai on olemassa. Jostain syystä olen viimeaikoina mieltynyt hiljaisempiin miksauksiin, näemmä. On enemmän varaa dynamiikalle, kun ei aja kaikkea jonkun masterkompressorin läpi että saa siihen lisää desibelejä. Kovemmat jutut tulee kovempaa, koska ne on soitettu kovempaa. Muuten hissutellaan. Tai en tiedä. Ehkä nyt vain teen tällaista musiikkia ja siihen se sopii. Olipa kuitenkin kiva soittaa kitaraa.

Sen sijaan jos voisin jättää viimeöisen kahvipannun juomatta, varmaan tekisin niin. En tiedä johtuiko se kahvista vai vanhasta maidosta, mutta sen jälkeen oli jotenkin vahvasti sellainen olo, että ruumissa oleminen ahdisti, etenkin kun koitti käydä nukkumaan. Se tuntui raskaalta, kuvottavalta ja vieraalta tilalta. Etenkin, kun ajatuksena oli, että tätä tämä taas tulee olemaan sitten tappiin asti. Se on inhimmillisten olotilojen isoin ongelma; ne tuntuvat aina niin lopullisilta, vaikka ne kuinka tietäisi täysin väliaikaisiksi ja ohimeneviksi. Se on tyhmää, kun kuitenkin ymmärtää asioiden todellisen tilan, mutta on joka hetki olemassa vain siinä tilassa, missä sattuu olemaan, eikä mitään muuta ole olemassa. Se on masennuksenkin ahdistavimpia puolia. Ja toivon vittumaisimpia puolia.

En tiedä miten älykäs sijoitus se on, mutta lauantaina ostan sellon, kun kerta halvalla saan. Aion opetella suhistelemaan ja kolistelemaan siitä jonkinlaista ambienttia ulos Käki-tarpeisiin. Kiinnostaa koko ajan enemmän äänet, joilla ei ole alkua tai loppua sillä tavalla, kuin kitaralla on. Toisaalta se on pakottanut miettimään uusia lähestymistapoja kitaransoittoon, joita olen mielestäni löytänyt paljonkin. En väitä, että olisin keksinyt pyörää uudestaan, mutta ainakin olen keksinyt kaikki juttuni itse ja vahingossa. Siksi ne ovatkin niin rakkaita ja löytämisen riemu on ollut vahva. Vielä kun olisi parempi rumpali, niin voisi ehkä tehdä jotain oikeitakin juttuja itsekseen. Tällaiseen triphoptykitykseen kun pystyisi, olisin onnellinen.

Junkyard Shaman

Vaikka kuinka yritän kuristaa luovuuttani ja olla maailmassa muiden ehdoilla, tiedän etten pysty siihen. Oli kyse sitten musiikista tai mistä tahansa muusta. Käki on yritykseni pystyä sellaiseen harvempaan tahtiin ja keskittyneempään juttuun. Siitä huolimatta mieli on kuin kiehuva kattila täynnä akkuhappoa. Se ei vaan lopu. Nytkin tunnen valtavan määrän musiikkia, kuulen sen päässäni valtavana äänenä jonka täytyy päästä kohta pois. Siitä syystä päätin, että tämä J. Kill & Mr. Mule-bandcamp tulee olemaan yhä toiminnassa, eräänlaisena sielun kaatopaikkana.  Tiedän, tiedän, nämä ovat impulsiivisia aikoja ja teen hetken mielijohteesta mitä sattuu. Mutta asiat muljuvat koko ajan mukavampaan ja selkeämpään päin. Toivottavasti.

Tiedän, että kohta on taas tungettava jotain sinne kuitenkin. Minulla on tälläkin hetkellä valmiina ainakin muutaman biisin verran yhdentekevää melankolista kitarapoppia, päästä tuntuu tulevan ulos jonkinlaista kitarahissuttelua, February Experimental Album Writing Month jututkin ovat vielä laittamatta tuonne ja ties mitä muutakin. "jazz-levyn" sentään vedin pois, kun ymmärsin itsekin miten paska se oikein oli. Etenkin, kun joku maksoi siitä jo kolme euroa, oli pakko ottaa se alas ja todeta, että ei helvetti, eihän kenenkään tästä nyt maksaa pitänyt.



Kuuntelen nyt kirjoittamiseni taustalla tätä. Kun kerta aloin sohlata tuon bandcampin kanssa, on sama kai kuunnellakin jotain. Ei minulla ole mitään sellaista teennäistä periaatetta, että "en koskaan kuuntele vanhaa musiikkiani", niinkuin jokainen artisti sössöttää. Sitä ei vain tule kuunneltua, koska menee eteenpäin. Siitä huolimatta kuuntelen omaa musiikkiani, etenkin uusia juttuja aina paljonkin, koska olen ensisijaisesti tehnyt sen ilmaisemaan omia tunteitani ja ajatuksiani. En osaa suhtautua siihen niin, että "ai saatana kun soitan hyvin", etenkin kaikissa Cédrikin kanssa tehdyissä jutuissa meidän kummankaan on jopa mahdoton sanoa, mikä ääni tulee kummankin kitarasta, ja se niissä onkin parasta. Siinä kuuntelee enemmän sitä mielten saumatonta sulautumista, sitä yhteyttä joka on toiseen ihmiseen, ja ihmettelee miten se voi toimia niin hyvin. Sitä samaa ovat ihmetelleet kai oikeastaan kaikki nekin, jotka ovat nähneet tuota sekoilua livenä. Se vain toimii. En sano sitä kuulostaakseni jotenkin mulkulta, vaan siksi, että olen onnellinen siitä, että se toimii. Voi luottaa siihen, ettei tarvitse ajatella mitään. Eetun ja Liskon kanssa on löytynyt myös se rytmiryhmä, joka osaa toimia ilman ajatusta ja mieltä. Vaikken uskonut, että veljeni tällaiselle touhulle syttyisikään, oli mukava nähdä, että hänkin oikeasti pitää siitä. Käki on hieno juttu kaikkinensa, ja siitä tulee vielä hienompi ajan kanssa. Kaikkien aikataulujen napsahtelua odotellessani jatkan omaa romupihan shamanismiani kaiken sivussa..

Aika ja hullutus.

UGH meni hyvissä merkeissä ja melkolailla suunnitelmien mukaan. Ihmisillä oli mukavaa, bändit soitti musiikkia silloin kun piti ja lopettivatkin ajallaan. Kaikki tuossa oli juuri sitä, mitä olen Lahteen aina toivonut ja tämä tuntuu siltä, että koko homma on jonkinlainen uusi alku tämänkin kaupungin kulttuurielämässä. Kesanto on paikkana loistava ja toivon, että siellä voisi ehkä jatkossa järjestää pienempiäkin keikkoja ja ihmiset löytäisivät paikalle. Alustvaa puhetta oli ainakin muutaman tunnin Käki-keikasta, saisi kerrankin järjestää jotain omalla aikataululla, eikä rajoittaa sitä touhua siihen kolmeen varttiin, joka monesti annetaan.  Muutenkin Käki-keikkoja olisi mukava soitella paljonkin lisää, minkä mittaisia vaan, tuolla bändiporukalla etenkin. Eli tullaan mihin vaan, jaadijaadijaa.

Olen nyt pällistellyt kolme tuotantokautta 12 Monkeysia ja jään odottamaan viimeistä. Hyvä sarja, vaikka tällä tuotantokaudella oli yksi jakso johon oli tungettu väkinäistä "comic reliefiä" jakson täydeltä, mutta toisaalta kai ihan hyvä, että se jäi tuohon yhteen jaksoon. Ei oikein sovi touhun yleissävyyn. Toki nyt loppua kohden alkaa käydä vähän niin, että kuviot suurenee ja ote lipeää hieman, koska rajaus muuttuu laajemmaksi, jolloin yksittäisten asioiden merkitys pienenee. Hieno tapa silti jotenkin yhdistää vuosisatoja läpi leikkaava ihmiskunnan mielenvikaisuuden historia ajan lineaarisuuden rikkoontumiseen. Mielestäni se on jotenkin omiaan näyttämään asioiden toisenkin puolen, siinä missä "hulluus" on aina nähty jotenkin huonolla tavalla poikkeavana ja yhteiskunnan valtarakenteita vastaan sotivana statuksena, ei uskalleta kovinkaan isosti huudella sitä, että se tuntuu monesti myös lahjalta. Ainakin omalla kohdallani voin allekirjoittaa sen täysin. Mietin kiertueella takaisiin Unkariin ajellessa, maalaiskyliä pakun ikkunasta tuijottaessani, että olenhan minä nyt varmasti monella mittarilla aivan seinähullu. Masentunut, ahdistunut, maaninen, intensiivinen, äkkipikaisuuden ja äärimmäisen kärsivällisyyden ääripäiden välissä heilahteleva ja pakkomielteinen luomistyöni suhteen, mutta hyvin vähän kiinnostunut mistään muusta ihmisiin sitovasta toiminnasta. Mutta myös tuossa hetkessä ymmärsin, ettei sillä ole minulle mitään väliä. Hulluus on sana, jota muut ihmiset tarvitsevat ja käyttävät, jotkut kärkkäämmin kuin toiset. Olen kuullut sen liitettävän itseeni usein, ei vain vitsillä, vaan lähes järjestään lapsesta asti itseäni kuvaavana adjektiivina. Se menettää merkityksensä ja voimansa, kun sitä hoetaan. Teini-iässä se saattoi vielä tuntuakin jossain, eristävänä seinänä itsen ja muiden välissä, mutta sitäkin suurempi seinä oli se, että olin selvinpäin kaikkien muiden ryypätessä ja vongatessa "elämänsä parhaat vuodet". Aivan paskoja vuosia ne olivat. Kukaan ei osannut puhua mistään muusta, kuin ryyppäämisestä tai pillusta, vaikkei kukaan ollut pillua nähnytkään.

Toisekseen lineaarisen aikakäsityksen hajoaminen sen kuvaajana toimii mielestäni tuossa sarjassa hyvin sellaisen tilan kuvaajana tai aiheuttajana. Toki koen ajan pääasiassa eteenpäin kulkevana, huomaan olevani illasta iltaan tässä näin, mutta kun observoi riittävästi tietoisuuttaan sen erilaisissa tiloissa, oppii observoimaan myös aikakäsitystään, ja se on kaikkea muuta kuin tasainen. Se on ennemmin kuin kuplia täynnä oleva neste, tai ennemmin kahden eri nesteen sekoitus, joka muljahtelee tilasta toiseen. Sen observointi kullakin hetkellä on luultavasti vuosien harjoituksen tulos, pystyn sanomaan miltä aika tuntuu, mikä voi kuulostaa järjettömältä, mutta sitä se onkin, joten en edes yritä järkeistää sitä. Se muljahtelee ja valuu. Uskon kyllä, ettei tässä varsinaisesti ole mitään ihmeellistä, kaikki kokevat ajan erilailla eri hetkinä, mutta on eri asia miten tottunut on sen oman mielensä observointiin ja näiden havaintojen käsittelyyn. Lineaarisuus hajoaa toisinaan. Saat jonkinlaisia välähdyksiä siitä miten kaikki aika on koko ajan samaan aikaan olemassa kaikkialla maailmankaikkeudessa. Ne tuntuvat ilkeinä muljahduksina mahan pohjassa ja suljet ne ulos mahdollisimman nopeasti. On hyvä, että ihminen on tässä arkitietoisuutensa tilassa suurimman osan ajasta. On hyvä, ettei oleminen ole aina niin saatanan intensiivistä. Koska se on lopulta melko ahdistavaa. Migreenikohtaukset tuntuvat sytyttävän tällaisia hajoamisia toisinaan. Onneksi niitä on nykyään vähän harvemmin, vaikka päänsärkyä tuntuu olevan sitäkin useammin. Sellaista elämä on. Hulluutta ja päänsärkyä, peli, josta tiedät jo miten häviät sen, mutta joudut silti pelaamaan sen loppuun asti, koska ei ole olemassa mitään muuta kuin lauta ja nappulat. Siitä syystä kieltäydyn parhaani mukaan pelaamasta ja keskityn vangitsemaan aikaa ääniksi. Tässä on todisteita näistä äänenvangintaprosesseista.

Käki - tripla-albumi

Olen viime päivät keskittynyt lähinnä UGH-hommien säätämiseen, huomenna on h-hetki ja sitten saa hengittää ainakin sunnuntain aivan rauhassa. Eilen kerettiin kuitenkin kokeilla miten Käki lähtee lentoon bändimuodossa ja se kaikki oli niin täydellistä, että tästä muotoutui helvetin hyvä ja ehjä syy tehdä triplalevy. Koska sellaisen painaminen maksaisi aivan saatanasti, on tässä nyt totaalisen digitaalinen julkaisu. Lataus on ilmainen, mutta jos on paypal ja tahtoo tätä sekoilua tukea, niin saa siitä jotain maksaa jos siltä tuntuu. Kansitaiteet tulee jokaisen levyn mukana ja muutenkin yritin tehdä tuosta sellaisen kokonaisuuden, että siinä olisi jotain ideaa. Näissä tulee mielestäni todellakin ilmi se, että kyse on ääni-installaatiosta, ei bändistä perinteisessä muodossa.


Katoa

Ensimmäinen levy, tämä on se jonka tein yksin eristyksessä. Olen siihen tyytyväinen, koska se tuntuu tavallaan ainakin minun päässäni selkeälle jatkumolle Ruostuvasta Maailmasta eteenpäin. Tie ulos. Keino kadota. Se synnytti myös jonkinlaisen arkkityypin siitä, mitä tahdon Käellä tehdä.


Huku

Tämä on ensimmäinen sessio bändimuotoisena. Se onnistui heittämällä juuri niin kuin visioin koko asian päässäni. Cédrik kitarassa, veljeni bassossa ja Liskomies rummuissa. Lahen superkokoonpano siis. Tämä on vain yksinkertaisesti täydellinen jengi. En keksi mitään pahaa sanottavaa mistään. Oli parasta jossain vaiheessa vilkaista ylös ja tajuta, että kaikki tuijottavat tyhjään, omaan sisäiseen avaruuteensa ennemmin, kuin mihinkään paikkaan. Tiesi, että kaikki tajuavat mistä on kyse. Jengi jolla kaikki futaa, ja joihin kaikkiin minulla on syvä henkinen yhteys ja joita kohtaan minulla on sanoinkuvaamattoman syvä kunnioitus. Olen kiitollinen siitä, että saan olla olemassa ihan jo siksi, että saan soittaa näiden ihmisten kanssa. Nyt olisi myös tarkoitus saada syksy täyteen keikkoja, eli jos tiedät jotain paikkoja ja bileitä, voi vedellä hihasta. Mahdutaan vaikka olkkariin.


Valu

Tämä on eräänlainen zeniläinen kenttä-äänite, annettiin ajatusten harhailla kitarat kädessä samalla kun juotiin kahvia ja istuskeltiin, kaikki mitä tulee, tulee. Sytkärit, kaljatölkit, ulkona ajelevat autot, kaikki juuri sellaisena kuin se tuona hetkenä oli. Laitan näistä sessioista pari videotakin youtubeen jossain vaiheessa, kun kerta tuli kuvattuakin pikkupätkiä.

Suosittelen lataamaan ne kaikki, kuuntelemaan omassa rauhassa, ja mikäli pidätte niistä, jakakaa ne muiden ihmisten kanssa joiden voisitte kuvitella pitävän niistä. Musiikki on tehty jaettavaksi ja se on kaunein asia, mitä meillä tässä ruostuvassa maailmassa on olemassa. Ihmisyyden kokemus, välitettynä suoraan tajunnasta toiseen. Se on hieno ja kaunis asia. Siihen tämä kaikki tähtää. Se on joillekin perinteisen musiikin kahleista lujasti kiinni pitävälle liian hidasta, liian tylsää ja hahmotonta, amatöörimäisesti tuotettua, mutta se on juuri sellaista, kuin miltä minä haluan sen kuulostavan. Elävältä. Hiomattomalta, kahlitsemattomalta. Siltä, ettei se ole hallinnassa, koska hallinta on kuitenkin vain illuusio, kun musiikista on kyse. Sitä ei voi vangita. Se on kokemuksellista taidetta. Se syntyy resonanssissa, kun kuulija ja lähettäjä värähtelevät samalla taajuudella niin voimakkaasti, että se tuntuu jyrisyttävän maailman perustuksia ja sielun rakenteita. Silloin musiikki toimii. Sellaista sen pitäisi mielestäni aina olla.

12 Monkeys.

Olen katsonut nyt puolitoista tuotantokautta 12 Monkeys-sarjaa. Elokuva on yksi ehkä parhaista elokuvista, joita näin jossain vaikutukselle alttiissa ja jatkuvassa pärähtämisvaarassa olevassa iässä. Vaikka tämä tuntui alkavan melko perinteisellä "hei, mää tulin tulevaisuudesta ja tiedän kaiken muttei oo aikaa selittää mitään, vaan murahtelen epämääräisesti!"-setupilla, käännettiin se melko äkkiä päälaelleen näyttämällä päähenkilölle, ettei hän tiedä omastakaan tulevaisuudestaan juuri mitään. Tai menneisyydestä, joka on hänen tulevaisuutensa. Ja juuri siinä onkin tämän touhun hienous, aikamatkailua joka on limittynyt absoluuttisella ja terävällä tarkkuudella omiksi kehikseen. Aivan kuten Dirk Gentlyssäkin, koen että tällainen science fiction on minulle mielenkiintoista. Enemmän aikaa, todellisuuden ja tietoisuuden rajapintojen ronkkimista, vähemmän avaruudessa lentelyä ja teknologian ihmesovellutuksia.

Toki tässä on käsikirjoitettu jotain lähes savolaisen tuntuisella käppäisyydellä, heti kun joku sanoo että eihän se nyt niin mene tai ei tarvita sitä mukaan, niin puolen minuutin päästä asiat menee juuri niin päin vittua tai puuttuvaa asiaa tarvitaan. Siitä huolimatta tässä on jotain, joka saa tuntemaan niin vahvasti, että tuollaiset ohittaa. Melankolinen ja nihilistinen maailma joka tuntuu voivan luhistua jokaisesta muutoksesta totaalisesti kasaan, siinä on jotain mikä saa minut toteamaan, että tässä ollaan jonkin pohjimmiltaan aidon äärellä. Sama tunne tulee Rick & Mortyn kanssa. Sen tekijä jakaa täsmälleen samat ajatukset ja ahdistuksen, jota olen kantanut mukanani koko olemassaoloni. Nämä tekeleet resonoivat sielussani aina, oli niiden toteutuksen laatu mikä tahansa. Se on kuin mittari, joka kertoo minulle, kun olen tekemisissä samansieluisen ihmisen kanssa. Se taas tuntuu ajatuksena melko jungilaiselta, ammenta henki samasta arkkityyppisestä lähteestä, samasta ideasta. Oikeastaan se käänty vielä buddhistiseksi ajatukseksi kun ymmärtää meidän kaikkien olevan yksi ja sama asia eri puolilta tarkasteltuna.

Se mikä tässä on mielenkiintoinen ajatus on idea siitä, että siinä missä ihmiset kokevat ja tarvitsevat aikaa elämänsä kokemiseen ja hahmottamiseen, aika tarvitsee meitä ajatteluun. Aika on todistettu suhteelliseksi ajat sitten, mutta sen lisäksi on ajateltu sen olevan riippuvainen ja suhteellinen tietoisuuteen nähden. Ehkä sitä ei sovi rajoittaa ihmiseen, vaan kaikkeen tiedostavaan ja elävään, mutta onhan se sikäli totta, että aikaa ei varsinaisesti ole olemasa ilman kokijaa. Voi olla tapahtumia, mutta niillä ei ole minkäänlaista merkitystä ilman kokijaa. Niitä ei ole olemassa ilman aistivia, ajassa toimivia olentoja. Maailma loppuu viimeisen elävän olennon sulkiessa silmänsä. Tai niin minä asian näen. Entä jos kaiken elämän kuoltua jossain muussa kaikkeuden kolkassa syntyy elämää? Onko se tietoisuuden ja ajan näkökulmasta silmänräpäys, kuin lyhyt tajuttomuuden tila, välähdys tyhjää kahden valon välissä, päinvastainen kuolema? Ehkä ei, koska elämä ei synny välähtäen, vaan kehittyy hitaasti, aivan kuten ihmiselämäkin. Ei ole ensimmäistä muistoa, on hitaasti rakentuva kokemusten massa joka alkaa määrittää minää, ja jota kautta minä alkaa määrittää maailmaa. Mutta suurimmale osalle teistä tämä on kai yhdentekevää, eikä sillä minullekaan niin suuri väli ole. Jatkan tämän katsomista ja jätän teidät sen pariin, mitä ikinä teittekään ennen tätä.

Neurosis

Tämä ilta oli hieno. Todistin keikan, joka sai minut pohtimaan kaikkea sitä, mitä olen tuon yhtyeen kanssa käynyt läpi tämän ajanjakson aikana, joka on ollut puolet elämästäni, jonka aikana olen haudannut tärkeitä ihmisiä ja selvinnyt siitä lähes yksinomaan näiden ihmisten luoman musiikin kautta. Se on aika suuri ajatus tajuttavaksi. Sitten tulee valtava melu, bändin verran ihmisiä soittamassa yhtä ääntä, joka kasvaa paljon suuremmaksi kuin osiensa summa, enkä mieti enää mitään. Se oli täydellistä. Näiden ihmisten musiikki on vaikuttanut henkiseen kasvuuni ja muuttanut koko maailmankuvaani. Tai ehkä se ei niinkään muuttanut sitä. Ehkä se kolahti niin kovaa siksi, että se sopi niin täydellisesti maailmankuvaani, siihen jonka olin kehittänyt ihan itsekseni pikkukylässä kasvaessani, lukematta vielä yhtään länsimaisen psykologian tai filosofian merkkiteosta, istumalla metsissä hiljaa.

Neurosiksessa on voimakas yhteys luontoon ja musiikin luonnollisuuteen. Se aaltoilee, kasvaa ja kulkee, se on puhtaasti transsendenttia voimaa. Ja tuossa voimassa minä uin, en tiedä miten kauan, koska minulla ei ollut pienintäkään tarvetta vilkuilla puhelinta koko tuona aikana. Hyvä että muistin oman ruumiini olemassaolon. Kuulo tuntui tosin pelaavan. Ennen keikkaa sain kuunnella takana seisovien ihmisten kommenttiraitaa, sitä tuntuu tapahtuvan joka helvetin keikalla ja mietin mikseivät ihmiset voisi suhtautua touhuun vastaavalla hartaudella ja pitää päänsä kiinni, kun jotain tällaista on tarjolla. Samoin ihmetyttää tyypit, jotka tulevat oikeasti 30 vuotta vanhan, juuri uuden levyn julkaisseen yhtyeen keikalle kitisemään, että "soittaisivatpa vanhoja biisejä". Omasta mielestäni, olkoonkin, että Lostit ja Locust Starit ovat polttaneet jälkensä hermoratoihini ja niiden kokeminen livenä tuntui hienolta, uudet biisit soivat kyllä huomattavan paljon paremmin, osin luultavasti erivireisistä soittimista johtuen, mutta myös siksi, että bändillä tuntui olevan enemmän intoa niiden soittamiseen. Kohokohtana oli kuitenkin itselleni At The End Of The Road, ehkä vähän yllättäen itsellenikin, koska siinä koko bändi todella soi yhtenä suurena äänenä, valtavalla volyymillä, mikä oli vain järjettömän hieno kokemus. Mielelläni olisin kuullut lisääkin Given To The Risingilta, mutta ehkä joskus toiste sitten.

Myös Dark Buddha Rising oli positiivinen yllätys. Ostin Inversumin ehkä vuosi sitten, ja silloin se tuntui menevät vähän ohi, mutta pitääpä ottaa se uudelleen kuunteluun. Ostin myös Darkmandahlin, josko tämä tästä aukeaisi. Livenä ainakin pidin siitä, vaikka välillä tuntui, että instrumentaalina se voisi toimia paremmin, mutta se taas johtuu kai vaan siitä, että on itse viimevuosina soittanut niin paljon instrumentaalimusaa. Luultavasti sitten kaipaisi vain lauluja siihen. Hieno ilta, joka tapauksessa.

American Anarchist

Katsoin tuossa dokumentin American Anarchist. Se oli helvetin hyvä, suosittelen sitä kaikille. William ja Ochan Powellin haastattelun ympärillä pyörivä dokumentti kertoo Williamin 19-vuotiaana kirjoittamasta Anarkistin keittokirjasta, jonka itsekin luin samanikäisenä, vihaisena ja voimattomana nuorena miehenä. Siksi tuntui jotenkin vaikuttavalta nähdä, että tuokin mies oli opettamassa tunneälyä kouluissa ja auttamassa nuoria joilla on oppimisvaikeuksia. Tuli heti olo, että tämän minä tunnistan. Saman vihan, joka vähän kerrallaan huomaa oman turhuutensa, muuttuu myötätunnoksi ja ohjautuu vihaksi yhteiskunnan ja ihmisten rakentamia syrjäyttäviä rakenteita vastaan. Impotentista ja lyhytnäköisestä vihasta voimaksi, joka muuttaa maailmaa ja auttaa ihmisiä. Haastattelija ei tuntunut ymmärtävän tästä mitään. Hän koitti saada Powellin koko ajan kärsimään menneisyytensä varjoista ja maalata kuvaa katumuksesta. Jotenkin tuntui ettei hänen päähänsä mahtunut, että se sama voima joka tahtoi jakaa armeijalla ja muilla väkivaltaan erikoistuneilla ryhmillä olevan informaation kaikille ihmisille, että kenttä olisi tasainen, pystyy auttamaan ihmisiä ja tekemään maailmasta paremman paikan. Olkoonkin, että häiriintyneet yksilöt ovat käyttäneet tuon kirjan oppeja aika tehokkaasti ja tuhoisasti hyväkseen.

Powell vaikutti älykkäältä ihmiseltä, hän katui kirjaa muttei aivan ymmärrettävästi ottanut vastuuta sen soveltamisesta. Nuorissa vihaisissa miehissä on sellainen juttu, että heitä kiehtoo "siistin" kuuloiset jutut. Se on tukahdutettua tai kahlittua seksuaalista energiaa, turhautumista oman voimattomuuden edessä, pakkoa vakuuttaa kaikki siitä että pystyn muuttamaan maailmaa suuntaan tai toiseen.

Kun aika kuluu, käy vihan kantaminen vaikeammaksi. Alkaa nähdä maailmasta muita puolia, ymmärtää oman mittasuhteensa muiden ihmisten välises vuorovaikutuksensa ja tajuaa, ettei maailma ole vain täynnä paskaa, vaikka sinä oletkin. Siinä kohtaa viha muuttaa kohdetta. Näkee ihmiset jotka on ohjattu sivuun omasta elämästään, huijattu mukaan tykinruoaksi ja poljettu maahan vain siksi, ettei tasapäistävä systeemi tahdo käyttää sitä potentiaalia joka heillä on. Sitten voi ohjautua sinne spektrin toiseen päähän. Myötätunto on se voima, joka ottaa vihaa kädestä ja rauhoittaa sen. Myötätunto on se voima joka tekee todelliset vallankumoukset. Myötätunto on se tila, jolla meidän pitää kohdata toisemme.

Tahdoin kirjoittaa Powellillekin kaiken tämän, mutta minulle selvisi, että hän kuoli sydänkohtaukseen lähes vuosi sitten. Se tuntui hetkellisesti turhauttavalta. Tiedän miten paljon tuntemattomien ihmisten viesteissä on voimaa valaa uskoa omaan tekemiseen, ja minulla oli sellainen tunne, ettei hän juurikaan sellaista postia saanut. Sääli, mutta tämä dokumentti on mielestäni ohjaajan äänestä huolimatta hieno ja ihmisen kokoinen kuva juuri tästä voimasta, josta nytkin kirjoitin.

Päivä se oli tämäkin.

Vieläkin on tullut lilluttua vähän eilisen jälkilämmöissä, minkä lisäksi kävin aarteenmetsästämässä romua veljeni kämpillä. Piti lähteä tänään Helsinkiin, mutta menenkin huomenna, kun ei ole vielä akuutti tarve olla siellä. Sen sijaan päätin ottaa huomiseksi agendaksi romupiharundin, jotta saadaan tämä soitinrakennusura lähtemään kunnolla käyntiin.  Olisin tänään jo vähän väkerrellyt, mutten kuollaksenikaan muista mihin olen laittanut jouset. Pitää jatkaa etsintöjä ja ihmettelyjä, mutta huomenna aikomuksena on ainakin löytää vaikka mitä mielenkiintoista.

Sain myös raavittua Käki-porukan kasaan (noh, melko pitkälti se on aivan sama muulijengi, mutta rumpali vaihtuu ja koko touhu vaihtuu ehkä enemmän perkussio- ja kolistelupainotteisemmaksi.) ja ensi viikolla on ensimmäinen yritys veistellä patsaita puhtaasta äänestä. Odotukset on aika helvetin korkealla, koska rytmiryhmä on räppipäätä, ja jos niissä blöjäröijissä on jotain hyvää, niin se, että tajuavat rytmin ja sykkeen päälle ja osaavat pitää saman loopin päällä puoli tuntia. En tahdo tähän touhuun täysillä hakkaavia hevirumpaleita tai mitään muitakaan sellaisia tyyppejä, jotka eivät tajua mistä siinä on kyse. Ja kun luottorumpali vaihtaa paikkakuntaa, on parempi keksiä jotain. Tästä tulee kyllä tajuttoman hyvä. Tiedän sen jo nyt. Silti on kyllä pidettävä aina vapaus vetää noita kahden kitaran hommia. On niissä vaan oma juttunsa. Vapaus kaikesta ylimääräisestä, rytmistä ja muusta, se on pelkkää aistimista ja kommunikaatiota puhtaimmillaan. Hienoa touhua.

Eilisen seurauksena kuljen ympäri kämppää soittamassa kaikkia metalliesineitä jousella. Ne äänet ovat vain helvetin kauniita ja mielenkiintoisia. Maailma tarvitsee lisää metalliin ääntä, kirskuntaa, vingahduksia, eläviä ääniä. Ne ovat mielenkiintoisia ääniä. Niistä minä nautin. Tästäkin syystä tuo keikka oli äärettömän hieno; se inspiroi etsimään uutta suuntaa, mursi patoutuman ja näytti uuden polun jota kulkea ainakin jonkin aikaa. Katsotaan kauan tämä innostus kestää, mutta toivon sen kantavan kauemmin, kuin kolme päivää. Tässä voisi nyt iltapuhteikseen katsella vaikka elokuvan tai pari, jos vaikka inspiroituisi johonkin muuhunkin touhuun siinä samalla. Kai sitä joskus pitää syödäkin taas. Kehä kiertää.

Käki kuoriutui ja heräilee vähitellen.

Kotka oli mielenkiintoinen. Se oli kuin psykedeelit, koko ajan ihanuuden  ja kauneuden sekä uhkaavan ja ahdistavankin, vaanivan tunteen rajalla keikkuva veto. Se oli hienoa. Se oli puhdistavaa. Viisi ihmistä suuressa salissa, säkkituoleja ja jokainen sai olla miten tahtoi. Kaksi tuntia soittamista meni todella nopeasti. Hauskaa on se, miten nämä keikat alkavatkin vähitellen ja varkain, hiipien tajuntaan. Aletaan siinä vähän tsekkailla kamoja ja joskus vartin päästä huomataan, että tässähän rullaillaan jo ihan täysillä mukana. Ensimmäinen tunti menee tavallisesti fiiliksen haistelussa. Rakentamisessa ja pystyttämisessä. Toisella tunnilla alkaa tapahtua, palaset kasvavat kiinteästi omille paikoilleen ja koko homma muodostuu itseään suuremmaksi. Siitäkin syystä kutsun sitä installaatioksi. Se on tila-aika-juttu. Itse itseensä kasvava. Siitä syystä sellaiset perus 30-40 minuutin soittoajat ovat tällä jutulla vähän hankalia. Se vaatii oman tilansa. Se opettaa minulle joka kerta jotain uutta itsestään, nytkin paljon. Tämä oli selkeästi purkautumaa kaikesta tästä mitä olen viime päivinä käynyt läpi muodossa tai toisessa. Seuraavana aletaan rakentaa omia soittimia. Sellaisia, jotka soveltuvat nimenomaan tuohon juttuun. Muitakin jousella soitettavia, kuin kitarat ja peltikulhot.

Nyt on mukava vain olla. Istua tietokoneella kun koiratkin ovat lopettaneet sekoilun, vähän aikaa vain hengitellä paikallaan ja olla miettimättä yhtään mitään. Puhdas ja tyhjä. Se on aivan hyvä tila, vaikka siinä jääkin aina tunne siitä, että pitäisi päästä soittamaan lisää. Kaikki keikat silti synnyttävät aina uusia keikkoja. Niin tämäkin. Syksymmällä tullaan Tampereelle, ehkä pariinkin kertaan jos kaikki menee kivasti. Ja luultavasti muuallakin. Kohta saatan laittaa tuon yhden levyn jakoon, jos en keksi minne sitä muka tyrkyttäisi. Se on kyllä juuri sellainen, kuin millaisen haluan Käestä bändimuotoon. Hämyistä, liejuista, usvaista, olematta yhtään heviä millään tavalla. Etenkään black metallia. Voi luoja että se on väsynyttä musaa. Kai silläkin oma arvonsa ihmiskunnan kulttuurikehityksessä on, mutta minulle iso osa siitä on vain voimatonta läpsyttelyä ja lapsellista provosointia. Etenkin jälkimmäistä. Ei kaikki siitä toki paskaa ole, mutta iso osa on. Tai ei paskaakaan, yhdentekevää vain. Ihan sama minulle.

On vain olo, että nyt pitää rakennella juttuja. Soittimia, valoja, kaikenlaista romusta. Into on kova ja oppi tulee siinä sivussa. Koko ajan enemmän tuntuu olevan vallalla vain se, että tarvitsisin tilan, työvälineitä ja rauhaa, jotta voin väkerrellä omiani ja katsoa mitä kaikkea sitä saa aikaiseksi kun vain alkaa rakennella kaikenmaailman helvetinkoneita ja katsoo mitä tapahtuu. Parikin soitin ajatusta on nyt jo olemassa. Olisi siistiä saada jotain jo ensi viikonlopuksi, UGHiin mukaan. Toivotaan parasta, pelätään pahinta. Tässä on juliste, jonka väkersin omin pikku kätösin.

Ylös, ulos ja tyhjyyteen.

Katsoin Eraserheadin. Olihan se ihan hieno, mutta ehkä vuosien odotus ja muun maailman hype oli taas rakentanut päähäni kuvan jostain äärettömän suuresta, jostain sellaisesta mitä ei voi ylittää. Mukavasti oli Burroughsinomaisia sävyjä kuitenkin paljon, Lynchille tyypillisesti kaksi kolmasosaa maalattiin kuvilla ja kolmasosa trippailtiin, olkoonkin, että tämä teos on varmaan niitä jotka ovat vakiinnuttaneet ja synnyttäneet koko sen tyylin, johon voi edes viitata. Hieno elokuva kaikkinensa, vaikkei ihan pystynyt mahdottomien odotusteni tasolle elämäänkään.

Tuli myös maalattua ja tehtyä juliste UGHia varten.  Olen molempiin tyytyväinen, mutta etenkin tähän tauluun. Nyt minulle alkaa vähitellen hahmottua, kuinka viime vuosi, Ruostuva Maailma / Palava Mieli lopettivat yhden aikakauden ja aloittivat toisen. En usko, että tämä on kovin iloista seurattavaa, ainakaan toistaiseksi. See for yourself.

I Want To Get Out Of Here...

Tuntuu siltä, että Beckett on ollut oikeassa aivan kaikessa. Täällä ollaan kaulaa myöten paskassa lauleskelemassa, odottamassa loppuratkaisua jonka kaikki jo tietävät, eikä mitään yllättävää tapahdu. Me olemme tässä, loputtomassa pysähtyneessä tilanteessa, ei punchlinea, ei loppua. Jännitteitä, jotka eivät johda elokuvista ja kulttuurista tuttuihin lopputaisteluihin, ei ylösnousemusta tai ragnarokia, vain hiljainen hiipuminen, kaikkeuden lämpökuolema ja merkityksetön olemassaolo. Haluaisin päästä irti tästä todellisuudesta, mutta sen ulkopuolella ei ole mitään. Ikuinen eristys, jota seuraa ikuinen tyhjyys. Ei mitään uutta auringon alla, mutta aina toisinaan se vain hiipii päällimmäiseksi asiaksi mieleen. Huomenna saa kuitenkin soittaa, mikä yleensä helpottaa vähän. Ainakin hetkellisesti. Siitä tulee mielenkiintoinen keikka, oli siellä ketään katsomassa tai ei. Luultavasti ei ole. Yleensä ei ole. Siihenkin tottuu. Kaikkeen tottuu. Siitä tulee osa sitä samaa harmaata seinää ajan kanssa. Nyt taidan koittaa nukkua vähän.