Uusin Twin Peaks-jakso olikin sitten sellainen pankin räjäyttäjä, että katsoin sen kahdesti. Se oli etenkin äänimaailmansa puolesta aivan täydellinen jakso. Sen enempiä spoilaamatta, kannattipa katsoa tätäkin sarjaa. Tuntui siltä, että kerrankin joku pystyi kuvaamaan aivotoimintaani jotenkin realistisella tavalla. Suretti myös, että kuin minulle tehty mutaspurgun rooli on mennyt tuossa sivusuun, kun ei se Lynchin David laittanut viestiä, että hei, tuletko esittämään mutaspurgua. Jostain syystä koko tästä kaudesta minulle tulee koko ajan vahvasti mieleen Lynchin albumi The Air Is On Fire, mikä on varmaan ihan luonnollista kaikkea ajatellen. Itseasiassa nyt kun kuuntelen tätä, tajusin pätkän soineen eilisen jakson taustallakin, eli osuin fiiliksessäni oikeaan. Se on samalla tavalla häiriintyneen hiljainen, mitä vastenkin juuri viime jakson hyökkäävyys tuntui korostuvan. Se oli hienoa. Se toi mieleeni toisen yhtä hienon kohtauksen, nimittäin Breaking Badin Crawl Space-kohtauksen, jossa Walt sekoaa. Katsoin sen äsken ja itkin oikeasti ilosta, koska se on kaunein ja paras kohtaus mitä elokuviin tai televisiosarjaan on koskaan tehty. Tästä puuttuu pari minuuttia intensiivisempää juoksentelua alusta mikä on sääli, minkä lisäksi tämän kohtauksen teho korostuu todellakin kunnolla vasta kun on katsonut 40 minuuttia hiljaista murahtelua ja vaivaantuneita katseita, mutta siitä huolimatta tämä tuntuu koko kehossa ja sielussa niin hyvältä, että kylmät väreet ovat tsunameita. Tuo biisikin on itsessään täydellinen ja äänisuunnittelusta rapsuu 100/5. Unohdin miten paljon rakastan sekoamista ja sekoavien ihmisten tarjoamia samastumiskokemuksia, joten kaipa tuo on katsottava uudestaan jossain vaiheessa.
Tämän iltaa olen nauhoitellut kitaraa ja hälyääniä elektronisten pohjien päälle. Ask and you shall receive, I guess. Vähän häiritsee, kun ei ole omat kamat mukana, niillä soittaminen olisi vielä kivempaa, mutta kyllä noistakin nyt jotain tulee. On mukava lähestyä kitaransoittoa ihan eri kantilta, pitkälti improvisaation ja sen hakkaamisen kannalta. Sitä elää enemmän sykkeen ja taustan mukana, etenkin kun soitin kaikki sisään kuuntelematta biisiä kymmentä sekuntia pitempään etukäteen. Siinä ajassa tiesin jo, onko tämä biisi johon voin työntää jotain vai ei. Neljä kerkesin duunailla. Tätä touhua saattaa olla tarjolla livenäkin jossain vaiheessa. Ehkä jo perjantaina Tirrassa, kun siellä ei kuulema ollut mitään ohjelmaa ja minullakaan ei ole tekemistä. Nukkuakin pitäisi kai joskus
Viimeyönäkään uni ei tullut. Makasin ja pyörin, onneksi puolisoanikaan ei juuri nukuttanut, joten juteltiin sitten vain. Olen niin onnellinen siitä, että minulla on elämässäni ihminen, jolle voi selittää ihan mitä vain, jonka kanssa voi naureskella helvetin pöljille jutuille ja joka ymmärtää ahdistustani, muttei ainakaan samassa suhteessa jaa sitä. Toisaalta kun kummallakin on omat ahdistuksensa, elämä on jonkinlaisessa huojuvassa tasapainossa. Se ei kuitenkaan pelastanut minua siltä faktalta, että katsoin kelloa neljältä, kun herätys oli kahdeksalta. Nukahdin, mutta heräsin ainakin viiden jälkeen, kuuden jälkeen ja lopulta puoli kahdeksalta. En siis nukkunut.
Saim totaalisen Babylon-simulaattorin ajaessani Helsingin kehätiellä univajeessa, kuunnellessani radio Suolipoppia. Miksi radiossa on töissä lähinnä ihmisiä, jotka eivät osaa puhua? Suomen hauskin radio-ohjelmakaan ei pitäisi tarkoittaa sitä, että juontajat nauravat studiossa omille jutuilleen. Minkä lisäksi minulla nousi mieleeni muutamia nootteja nykymusiikkia, muusikoita ja radiota kohtaan. Ensinnäkin, Antti Tuiskulle, Vaikka elämä on julmaa, on maailmassa muitakin, varsin valideja tapoja saada rahaa kuin tverkkaaminen. Oikeastaan voisin kuvitella, että ansaintakeinona se on huonoimmasta päästä. Mikael Gabriel on käsittämätön nuori siinä mielessä, että sen konformistisempaa räppäriä en ole varmaan koskaan kuullut. Muutama vuosi sitten haastattelussa hän kertoi hittibiisinsä Älä Herätä Mua Unesta kertovan siitä, kun ei vaan haluu kohdata todellisuutta. Sitä missä on välillä vähän ikävää. Pumpuliin vaan, siellä sitä on kiva pitää päätä piilossa. Tässä kappaleessa puhuttiin siitä miten on nähty miehen naista lyövän ja miten oltiin puuttumatta siihen tilanteeseen, ihan kuin se olisi se mitä kovat jätkät tekee, koska tää elämä on raffiii shittii. Samaa konformistista paskaa. "Ei se ole minun asia, en minä puutu". Se asenne, joka antaa paskan levitä maailmassa, koska puuttuu munat olla itse sitä vastaan. Sivuhuomautuksena Lauri Tähkälle, että nuorisoidolin räpit eivät ehkä ihan sovi keski-ikäisen miehen suuhun, mutta toisaalta se on enemmän tämän perkeleen vain elämää-maan vika. Mielestäni yksi muusikon keskeisiä ohjenuoria pitäisi olla sama ohje, jonka näin taannoin vessassa termostaatin kyljessä: DO NOT COVER! Tuntuu, että suomalainen musiikkibisnes on tällä hetkellä niin aivokuollutta touhua kuin voi vain olla. Aijoo, pisteet Robinille, en kyllä ole varma oliko se hänen biisinsä, mutta päättelin niin. Laulu, jossa oltiin tarjoamassa jätetylle kaverille olkapäätä ilman mitään kuvottavaa räppikoukkua, jolla koitettaisiin vain uida liiveihin.....Sen biisin perään tulikin sitten Cheekkiä keuhkoamassa ämmistä ja radio meni viimein kiinni. Pitäisi olla aina stereopiuha mukana, ettei tarvitse kärsiä tuollaisesta paskasta. Miten ihmiset pystyy siihen päivittäin? Hyi saatana. Joka autossa pitäisi vähintään olla hätätapauksia varten yksi Merzbow CD jolla päänsä voi pestä puhtaaksi tuollaisesta paskasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti