Rundi takana.

Noniin. Yritän nyt kirjoittaa tuosta parin viikon seikkailusta jotain. Pakko sanoa, että kyseessä oli päräyttävin ja hienoin reissu, jonka olen soittohommissa tehnyt. Vaikka aluksi vähän jännitti, että mitä siitä tulee kun soitetaan veljeni kanssa kahdestaan improvisoitu läjä mölyä joka ilta, niin heti ensimmäinen keikka Szegedissä osoitti, että ei siinä tarvitse mitään pelätä. Sen kuin paiskoo menemään vaan. Koska tämä koko reissu tuntui olevan täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia ja oudompia ihmiskohtaloita, ajattelin purkaa tätä touhua ennemmin sitä kautta ja lisätä kuvia. Reissussa oli siis kuski, minä ja veljeni, sekä toinen Kyliga Dälen, joka koostui hienoimmista mahdollisista ihmisistä, Bendestä ja Jürgenistä, sekä tuuraavasta basistista Adamista. Päivän lojumisen ja "virkistystoiminnan" jälkeen pakattiin itsemme ja romut pakettiautoon ja lähdettiin kohti Szegediä. Paikka oli tavanomainen kellari, jollaisia on Puolassa ja Unkarissakin ilmeisesti melko paljon.

Yövyimme Davidin luona, jonne lähdimme heti soundcheckin jälkeen. Olimme törmänneet tähän kyseiseen henkilöön jo aikaisemmalla kiertueella, mutten muistanut häntä ennen kuin näin naaman. Hän asui soluasunnossa kerrostalossa, se tuntui jotenkin oudolta, kun kaikki asukkaat tuntuivat olevan niin eri puusta veistettyjä. Tunsin oloni hieman Ville Haapasaloksi ihmetellessäni siinä unkarilaisten keskusteluja ja tupakointia. Aluksi tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi isäntämme ylitsevuotavan ekstrovertissä ja intensiivisessä seurassa, mutta iltaa myöten joko totuin siihen tai hän rauhoittui, koska en tuntenut lopultakaan oloani lainkaan epämukavaksi. David tykitteli kaikenlaista grindcorea ja päänsyöntiheviä täysillä koko yön (hän on myös tehnyt kuulema yliopiston gradunsa grindcoresta, mikä on samaan aikaan cool ja aika weird.). Itse menin nukkumaan muistaakseni joskus viiden korvilla ja heräilin yhdeksän aikaan. Koska ajettavaa oli jonkin verran Romanian Timisoaraan, lähdimme ajoissa.

Romanian rajalla virkailijat kyselivät bändin nimeä, illan keikkapaikkaa ja googlettelivat aikansa. Meinasin jo saada jonkinlaisen paniikkokohtauksen ajatellessani, että kohta sieltä hyppää joku meikäläisen mesoamisteksti esiin, eikä päästä maahan, mutta lopulta ne vain luukuttivatkin siellä grindcorea puhelimesta. En tiedä oliko se sattumaa, mutta keikkapaikassa oli kuulema siviilipoliisi haistelemassa meininkiä. Keikka oli aivan hyvä vaikka toisen bändin rummut olivatkin huomattavan paljon hankalammat soittaa, kuin Benden.

Lähdimme ajamaan heti keikkojen jälkeen kohti Bukarestia, koska matka oli pitkä ja tahdoimme päästä sinne ajoissa. Bende ja Jürgen menivät etupenkille pitääkseen kuskille seuraa, mutta nukahtivat melkein heti. Minä pysyin hereillä melkein koko yön, nukahtelin ehkä silloin tällöin muutamaksi minuutiksi, mutta sen isommin en nukkunut. Yöllä satoi ja ajellessamme vuorten ja mäkien keskellä hallusinoin väsyneenä kaikennäköistä, oli mielenkiintoista nähdä asioita, jotka vain sulivat pois kun ymmärsin mitä oikeasti näin. Pääsimme Bukarestiin aamuyhdeksältä ja löysimme tämän illan keikkajärkkääjän ja majoittajan, Coron. Coro osoittautui aika äkkiä yhdeksi hienoimmista promoottereista, joita tulen elämäni aikana kohtaamaan. Hän järjesti kaiken juuri niinkuin pitää, minkä lisäksi hänen kanssaan pystyi keskustelemaan Jugoslavian sodista, romanialaisen yhteiskunnan ikävistä ja syvistä varjoista ja lähes mistä tahansa. Juteltiin pitkälle yöhön ja tajusin valvoneeni 45 tuntia putkeen mennessäni viimein nukkumaan joskus aamuyöstä. Romaniasta on pakko sanoa sen verran, että se maa ei ole yhtään sellainen, kuin täältä Suomesta käsin ehkä ajattelisi. Oikeastaan Romania saa Suomen näyttämään juuri siltä, miltä Suomesta ajattelisi Romanian ehkä näyttävän. Tiedättehän, että puisilla kottikärryillä kärrätään paskaa ympäri kylän raittia ja haitari soi. Suomi on paljon lähempänä tuota kuvaa, kuin Romania. Muutenkin tässä kiertueessa mielenkiintoista ja avartavinta oli se, etten ollut käynyt koskaan missään näissä maissa Unkaria lukuunottamatta.

Miruna Vitriol

Seuraavana päivänä lähdettiin jatkamaan matkaa kohti Bulgariaa. Se näytti aluksi vähän joltain Kouvolan kaltaiselta betonihelvetiltä. Ensimmäinen keikka soitettiin pienehkössä rajakaupungissa, Rusessa. Siinä oli hyvin vahvat venäläisvibat kaikinpuolin, yleisökin tuntui olevan päällisin puolin keski-iän myöhemmällä puolella, vanhempia hevareita, joten tällaiset sekametelisetit eivät ehkä pudonneet kaikille ihan älyttömän hyvin, mutta kyllä ne ainakin kohteliaisuuttaan nyökyttelivät mukana. Keikkajärjestäjä oli mukavan oloinen, vahvasti murtaen puhuva nainen, joka hommasi meille maailman pahimman hajuisen rumpumaton, se oli niin homeessa, että pelättiin sen tarttuvan kaikkiin kamoihinkin. Yövyttiin jollakin järkkääjän ystävällä, bulgarialaisessa lähiössä, kerrostalossa, jossa nukuin lattialla torakoiden kanssa.

Seuraavana ajeltiin Sofiaan, jossa oltiin suht ajoissa. Niin ajoissa, että ehdin katsoa kuinka jo toista kertaa sinä päivänä päissään olevat unkarilaiset pyörivät ympäri kyliä. Kun oltiin pyöritty aikamme, mentiin keikkapaikalle, jossa meitä odottivat aplodit. Ilmeisesti siellä oltiin koko ajan odoteltu paiseissa, että koko ilta joudutaan perumaan, kun bändit eivät ilmesty paikalle. Eipä siinä, kellään ei tuntunut olevan oikein mitään käsitystä siitä mitä bändejä ja minkä maalaisia bändejä sinne oikein oli pyydettykään. Keikkajärkkääjä oli todella outo, helvetin iso hevari, joka oli sanojensa mukaan kokki, mutta jonka käsitys salaatista tarkoitti tomaattia ja kurkkua. Keikkapaikkana oli sentään hieno baari, skeittirampissa soittaminen oli kaikkinensa aika 5/5 bisneksiä. Ihmiset olivat mukavia ja aivan päinvastoin eiliseen nähden paikalla oli lähinnä nuoria. Siitä tuli hyvä fiilis. Kaikki piti kuulema saada taputeltua ennen yhtätöistä, lämppärinä ollut vanhojen ukkojen hevibändi soitti vähän vajaan tunnin, minkä rinnalla meidän parinkymmenen minuutin pyristelyt olivat aika lyhyitä. Eniten kuumotti kuitenkin se, että majoituimme järkkärille. Hän asui vaimonsa kanssa opiskelijatalossa, kämpästä huokui se vastaava neuvostofiilis kuin aiemmastakin. Järkkäri haukkui kaikki kreikkalaiset ällöttäviksi homoiksi ja haukkui homoja muutenkin koko ajan, joka vitutti aika huolella. Oli se aamulla melko ihmeissään, kun lähdettiin jo ennen yhdeksää liikkeelle ihan vain päästäksemme pois sieltä. Bulgariasta jäi hitusen paska maku, vaikka sielläkin toki oli paljon mukaviakin ihmisiä. Toisaalta se tuntui olevan nimenomaan koko Balkanin alueen ydin ja olennaisin osa balkanilaista kokemusta. Lähinnä tuo yksi ihminen onnistui ehkä värittämään turhankin paljon koko Bulgariaa omalla olemuksellaan. Sitäkin vasten mietti vain enemmän jo tässä vaiheessa, että kylläpä sitä on tullut nähtyä kaikennäköistä ihmiskohtaloa tällä reissulla. Enpä tiennyt, että vielä ihmeempiä juttuja oli luvassa.

Tykittelimme suorilta Thessalonikiin, Kreikkaan ja päätimme mennä katsomaan merta. Heti ensimmäinen asia jonka näimme oli rantaan huuhtoutuva kuollut rotta. Nauratti. Lähdimme jonkinajan hengailun jälkeen keikkapaikalle, joka oli hieman vaikea löytää, mutta löytyi kuitenkin. Siinä missä eilen kaikki piti saada hoidettua pois alta ennen yhtätoista, tänään kukaan ei edes miettinyt soundcheckejä ennen sitä. Kun Suomessa sanotaan, että porukka tulee kahdentoista jälkeen, tiedän sen olevan valhe. Siitä syystä yllätyinkin paljon, kun paikkaan alkoi valua porukkaa. Soitettiin yksi parhaista keikoista. Majoituttiin keikkajärkkääjien Martinan ja Melinnan (en ole aivan varma nimen kirjoitusasusta) kommuuninomaiseen kämppään. Näin valveuneni. Seuraavana aamuna juotiin kahvia ja hikisimmät kävivät suihkussa. Kaikki olivat niin ystävällisiä ja Kreikka niin hieno paikka, että sinne mennään kyllä varmasti uudestaankin. Se tuntui vähän kuin Saksan utopistiselta, mukavalta versiolta. Saksassa meinaa aina olla omat epämääräiset insinöörimäiset nihkeytensä, tuolla niistä ei tarvinnut kärsiä. Meillä oli pari välipäivää, joten lähdimme katsomaan merta. Näimme taas kuolleita rottia. Paljon kuolleita rottia. Saimme myös kulkukoiran joukkoomme, se seurasi varmaan kilometrin verran meitä ympäriinsä. Eksyimme ja tutustuimme Thessalonikiin. Hieno paikka. Nyt voin jo väittää tuntevani sen nurkan, jossa pyörimme.

Toisena päivänä lähdimme ajamaan etelään, vaikka se olikin pieni koukkaus väärään suuntaan, mutta se oli tehtävä päästäksemme rantaan, josta näkisi muutakin kuin kuolleita rottia. Päästiin johonkin turistikylään, mutta kun sesonki ei ala vielä kuukausiin, oli ranta melko autio. Löydettiin sieltä sellainen privaatimpi paikka ja päätettiin nukkua siellä. Minun ja Eetun kauhuksi siellä pyöri suomalaisperhe, mutta onneksi ne menivät pois. Lopulta saatiin olla rauhassa. Katsottiin auringonlasku, sekoiltiin kuun valossa ja nautittiin olostamme. Olihan se nyt aivan saatanan hienoa. Nukkumaan käydessä tuijotella vaan rajatonta tähtitaivasta ja kaikkea ihmisten avaruusromua ja lentokoneita. Se tuntui jotenkin vaan niin syvältä. Täydelliseltä ja haikealtakin. Heräsin aamulla kuuden korvilla, juuri sopivasti katsomaan, kuinka aurinko nousee palavana kehänä vuorten takaa. Helvetti että se oli hienoa.

Tälle päivälle oli tiedossa kevyt 700 kilometrin ajo, mutta se meni oikeastaan yllättävän kivuttomasti. Makedonian rajakaan ei ollut kauhean paha, mutta Serbian rajalla ei paljoa naurattanut, kun vahvasti murtaen puhuva poliisi käskee jättämään auton siihen ja seuraamaan pieneen koppiin, jossa tehtiin ruumiintarkastus. Onkaloihin ei sentään menty, mikä oli koko porukalle lopulta pieni pettymys. Lopuksi ukko suoritti samanlaisen tarkastuksen pakulle, kunhan kulutti aikaa ja penkoi laukkuja, muttei kuitenkaan edes vilkaissut takaosastoon, jossa kaikki soittoromut ja makuupussit olivat. Hyvin oltaisiin voitu kuljettaa huumeita täynnä olevia pakolaisia maahan. Naurettiin että olisi pitänyt vaatia, että tarkistus suoritetaan Serbian kaltaisen valtion arvolle sopivalla tavalla, eikä tuollatavalla juostenkusten, saatana. Lopultakin olimme kuitenkin niin onnellisia siitä, että pääsimme jatkaamaan matkaa, ettei paljoa viivytelty rajalla.

Vähänkin syvemmälle maahan ajaessa kyllä kävi äkkiä selväksi, mikä on homman nimi. 90-luvun sotien jäljet tuntuivat tuoreilta, taloja ilman ikkunoita, rapistuneita hökkeleitä, kesken jääneitä uudelleenrakennusyrityksiä... Tuntui jotenkin vitun tyhmältä, että länsimaat itkevät ja vaahtoavat vieläkin toisesta maailmansodasta. On helppo sotia, jos siihen on rahaa, ja uudelleenrakennuskin käy helpommin, kun voi rinkirunkaten hustlata entisille vihollisille sitä sun tätä ja nousta siitä suosta. On eri asia sotia köyhässä maassa, jossa ei ole varaa rakentaa oikein mitään. Oli selvää, että serbialaiset olivat melko köyhää noin keskimäärin, mutta oli myös silmiinpistävää, ettei se ollut mikään ankeuden ja kurjuuden tyyssija. Ihmiset vaikuttivat oikeasti onnelliselta, kun ympärillä ei ollut systeemeitä tai rakenteita, jotka vahtisivat heitä joka hetki. Saavuttiin Drumin eteen sitä ensin tajuamatta. Ovesta pölähti iloinen, laiha ja paidaton hahmo, jonka me kaikki tuomitsimme varmasti ensin epämääräiseksi hörhöksi, kunnes tajusimme hänen viittovan meitä sisään paikkaan. Kylä näytti mielestäni joltain Serbialaiselta Pertunmaalta, ja keikkapaikka toi mieleeni vahvasti navetan, mutta hyvällä tavalla. Se oli viihtyisä paikka, jossa paikan pyörittäjä myös asui. Hän eli yksinkertaisesti ja vaikutti onnelliselta, kertoi miten onnellinen on siitä että saa järkätä keikkoja tähän paikkaan, vaikkei kyläläiset näekään sen arvoa kuten kaikkialta muualta tulevat. Ja totta kyllä, harvassa paikassa on mahdollisuus vetää sään salliessa puutarhassa. Lisäksi tekeillä oli ylävintti, jonne oli tarkoitus viritellä tulevaisuudessa jotain myös. Pidin tuosta ihmisestä heti alusta lähtien paljon. Elämänilo vain säteili ulos sellaisella voimalla, ettei edes kaltaiseni sosiaalinen musta aukko saanut sitä hävitettyä. Keikka oli mielenkiintoinen. Rummut eivät pysyneet paikallaan yhtään, mistä syystä hakkasin niitä vain lujempaa, mikki pyöri ständissä ja roikkui suunnilleen kaulassa koko ajan, mutta siitä huolimatta keikka oli aivan täydellinen. Sen jälkeen oli tyhjä olo ja ruoka maistui. Nukuttiin takahuoneessa ja seuraavana aamuna hyvästelimme tämän onnellisen miehen ja jätimme hänet leikkimään poikansa kanssa puutarhaan.

Edessä oli viimeinen keikka Novi Sadissa, jonne ajeltiin aika äkkiä. Aikaa oli, joten käytiin läheisen joen rannalla lojumassa taas. Oli hämmentävää kävellä kaupungin läpi, kun lähiöt tuntuivat aivan elävästi 90-luvun Suomelta, se tuntui sellaiselta suomalaiselta utopialta, jossa kaikki toimi, nuorille oli harrastusmahdollisuuksia ja ihmiset vaikuttivat elävän elämäänsä ilman sen suurempaa tarvetta kytätä katkerana kaikkien muiden asioita. Toisin kuin vaikka Romaniassa, jossa kyräiltiin paljonkin meidän peräämme. Keikkapaikka oli Suburbia, jota pyöritti vanhempi, monille suomalaisille bändeillekin tuttu krustiukko, en muista hänenkään nimeään niin en ala edes arvailla. Hän oli kuitenkin sympaattisen oloinen, minkä lisäksi hän tiesi mitä oli tekemässä tuolla miksauspuolella ja antoi soittaa riittävän lujaa. Soitettiin itseasiassa niin lujaa, että bassonuppi tippui kaapin päältä ja DI-boksi taisi mennä rikki. Oli kuitenkin hauskaa ja ehkä omaksi onnekseni paras keikka tällä rundilla. Siihen oli hyvä lopettaa. Jatkot kestivät oikeastaan koko yön, menin nukkumaan kuudelta ja heräsin virkeänä kahdeksalta. Pakattiin kamat autoon ja yhdentoista korvilla taidettiin lähteä ajamaan takaisin kohti Budapestia. Purettiin romut, hyvästeltiin kuski, Adam ja Jürgen ja mentiin Bendelle lojumaan. Saman tien koko tämä vajaa pariviikkoinen tuntui yhdeltä aikakuplalta, kaikki ne loputtomat tunnit ja pitkät päivät unelta, se oli todella outo tunne. Syötiin, kuunneltiin musiikkia ja otettiin iisisti. Eilen tultiin takaisin Suomeen. Ostin Harvestmanin uuden levyn bandcampista, ettei lentäminen vituttaisi ihan niin paljon, mutta edes se ei voinut täysin ehkäistä sitä suurt ärsyyntymistä, jota tunnen lentäessä muita ihmisiä kohtaan. Ei se nyt kuitenkaan mikään Tukholman lautta ole.Äiti tuli hakemaan lentokentältä, menin  kyydillä Pertunmaalle avaamaan pankkitunnuksia, jotka onnistuin sohlaamaan kiinni, kun Terhi kysyi salasanaa. 7 vuotta se on tullut suoraan selkärangasta, mutta nyt kun sitä kysyttiin, se hävisi mielestäni totaalisesti. Nyt on sitten kuitenkin uudet tunnukset, ja kai se elämä tästä vähän kerrallaan taas asettuu. Tänään käytiin Cédrikin kanssa vähän soittelemassa kitaroita, viritettiin ne avoimeen D-molliin, jolla tein tämän levyn, ja mietittiin, että tällä täytyy kyllä jossain välissä tehdä ihan bändilevykin.