perjantai 23. kesäkuuta 2017

My Brain Is On Fire

Valvoin koko yön. Maalasin. Odotin. Maalasin. Odotin. Maalasin lisää. Olin valmis. Tämän koen onnistuneen. Monokromaattisuus on kiehtovaa ja se on aina kiinnostanut minua. Koen tämän olevan ensimmäinen onnistunut lähes monokromaattinen työ. Se onnistui, koska onnistuin ensimmäisessä monokromaattisessa äänimaalauksessakin. Sen kautta ymmärsin yhtä paljon kuvasta kuin äänestäkin. Ne ovat minulle sama asia. Kuten sanat ja konseptitkin. Kaikki yhtä käsitteiden ja ideoiden verkkoa, jotka ilmentävät toisiaan erilaisten symbolien ja merkitysyhteyksien kautta. Tämän jälkeen en tietenkään tahtonut vain toistaa samaa temppua, ja maalasin toisen taulun joka on ihan paska. Maalaan sen päälle, kunhan ensin kuivaa.

Aloin lukea myös Kodoa eteenpäin. Lopetin sen keväällä kun mietin, että ei ihan kauheasti nappaa lukea tekstiä, jonka olen lukenut noin miljoonan zen munkin suusta aikaisemmin. Heti seuraava siitä mihin lopetin oli nootti siitä, ettei zenin opetus ole koskaan vanha tai tuttu, tai zenistä on tullut valheellista. Jokainen hetki on uusi, jokainen oivallus on uusi. Koin itseni läksytetyksi. Nyt soi Neurosis, olen ollut hereillä 30 tuntia ja kognitiiviset toimintoni rakoilevat välillä hieman, mutta muuten olo on melko hyvä. Olen juonut tämän vuorokauden aikana neljä kuppia kahvia, kohta juon viidennen. Tämän jälkeen maalaan tauluun uuden pohjan, sen jälkeen roiskeet, sen jälkeen annan sille kasvot. Ne tulevat kuvastamaan 36. tuntiani. Toisinaan koen sen tylsäksi ja orjalliseksi, maalata kasvoja, mutta se on ehkä ennemmin tutkielma.  Tutkielma tunnetiloista, kasvoista, ihmisistä, olotiloista, omasta sisäisestä maailmasta.

Koitin etsiä Youtubesta myös jotain uutta ja kiinnostavaa Beckettiin liittyen, mutten oikeastaan löytänyt mitään. Kosuthin vähän takeltelevaa luentoa katsoin hetken aikaa, mutta se ei oikein pitänyt otteessaan, kun ukko oli ensinnäkin valmistanut koko luennon eri tilaisuuteen ja koitti lukea sen läpi sellaisenaan. Pah. Siitä jäi kuitenkin kipinä, että No's Knife olisi luettava uudestaan. Samoin kuin Molloy - Malone Dies - Unnamable trilogia. Niistä löytyi tämä arvostelu jonka olen katsonut joskus aiemminkin, mutta nämä ovat hyviä ja mielenkiintoisia, joutaa katsella useamminkin. Beckett ja zen ovat minun mielessäni jotenkin erottamattomia osasia, työkaluja, veitsiä, itsetutkiskelun välineitä jotka palauttavat takaisin siihen "kvanttimekaaniseen" epävarmuuden tilaan, jossa lopetat tietämisen ja alat taas kysellä ja etsiä, nöyrryt ja myönnät että kaikki tietosi on vain aistiesi tarjoamaa ja persoonasi kautta tulkittua informaatiota, josta jätät suurimman osan käyttämättä, koska et koe sitä tarpeelliseksi omassa viitekehyksessäsi juuri nyt.



Tahdon myös jakaa kanssanne pari asiaa. Ensinnäkin Rasmus Mäkelän valokuvat. Hän opiskelee muotoiluinstituutissa ja on ehdottomasti parhaita valokuvaajia joita olen koskaan nähnyt. Hänen kuvansa ovat puhdasta musiikkia, harmonisia ja inspiroivia, ne soivat samalla tavalla, kuin miten yritän laittaa oman musiikkinikin soimaan. Toisekseen, mikäli ette ole vielä sitä kuunnelleet tai vaikka olisittekin, Nistikon uusi albumi Väsy. Se on hieno albumi, joka tiivistää jälleen kerran itselleni sen fiiliksen, jonka Tornio kaupunkina minussa aina herättää, vaikkei siellä taida kukaan basistia lukuunottamatta enää asuakaan. Mutta kyllä sen kuulee, mistä sitä on rämmitty pois. Keväämmällä autoin Eetua ja Jussia toimittamaan ensimmäisen kuvitetun runokirjansa Huruvaaran. Tekstien valitseminen oli todella helppoa. Aina kun luin jotain karvat pystyssä, se oli ehdottomasti mukana. Ja niitä tekstejä riitti. Jotkut niistä päätyivät tällekin levylle, ja se kuvastaa niiden tunnelmia hienosti. Suosittelen kaikille. Runokirjaakin taitaa vielä saada bändiltä, jos kiinnostaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti