Lynchistä musabisnekseen.

On pitänyt kirjoittaa nyt moneen väliin, mutta on ollut sen verran kiirettä pään sisällä, ettei ole kauheasti kerennyt.  UGHin järkkäys alkaa olla täydessä huminassa ainakin facebookin keskusteluryhmien määrästä päätelleen. No, mikäs siinä, mukava säätää kunhan asiat ovat selkeitä. Tämä on ainut tyhjä päivä, ettei tarvitse ajella yhtään minnekään. Eilen istuin taas sen viitisensataa kilometriä autossa ja oli kädet juuri sen mukaiset, että on puristanut koko päivän auton rattia. Olisi ollut mukava mennä Torveenkin katselemaan kikkailumusiikkia, mutta koirien käyttäminen ja syöminen venähti sen verran pitkälle, ettei siellä ollut enää mitään katseltavaa. Joten katsoin sitten Fire Walk With Me elokuvan ensimmäistä kertaa koskaan. Olisihan se selventänyt muutamaa juttua tuota uutta tuotantokautta ajatellen, mutta ne ovat olleet niin suoria juttuja, ettei se nyt hirveän hankalaa päättelyä ole tarvinnut.  Hankala elokuva katsoa keskellä yötä ilman tekstejä, kun ensin kuiskitaan ja sitten joku Bob huutaa jostain nurkasta täysillä.

Ajattelin muutenkin tutustua Lynchin duuneihin vähän paremmin. En ole nähnyt mitään muuta kuin Twin Peaksit ja Lost Highwayn. Jotkut aina olettavat, että olisin suurikin fani tai ottanut paljonkin vaikutteita, mutta Lynch on ollut kyllä noita kokemuksia lukuunottamatta vähän etäinen juttu, vaikkakin mielenkiintoinen. Twin Peaksitkin katsoin vasta silloin pari vuotta takaperin, kun en ollut koskaan nähnyt. Nyt ajattelin pällistellä parit elokuvat lisää. Eniten minua kiinnostaa se musikaalisuus hänen tavassaan ohjata, siinä tuntuu olevan samanlainen syke (tai ennemmin sykkeeseen kyllästyminen) kuin omassakin tajunnassani on. Se on mielenkiintoinen aspekti kaikkien ristiviittausten ja muiden ohella. Kun taideteos (oli se mikä hyvänsä) viittaa omaan tulevaisuuteensa aiemmassa kohdassa itseään, se tuntuu heräävän uudella tavalla eloon. Se lakkaa olemasta jotain kaksiulotteista ja kuollutta, siitä tulee postmodernia, neliulotteista kerrontaa. Se on hieno hetki kun saavut kohtaan johon ymmärsit tekeleen johtaneen sinua koko ajan. Omanlaisensa  satori.

Olen nyt radiolle altistuessani pohtinut koko Vain Elämää-kuvion hirveyttä, joka on jäänyt minulle auki kun en ole sille oikeastaan juuri aiemmin altistunut. Ilmeisesti ne ovat Suomen kansan mielestä parasta, eikä täällä haluta kuunnella mitään muuta. Ne ovat minusta äärimmäisen kuvottavia monestakin syystä. Ensinnäkin jo siksi, että coverit ovat helpoin mahdollinen tapa lypsää punkin tavoin rahat ulos jostakin joka on jo vakiinnuttanut oman asemansa maailmassa. Se on opportunistien ja loisten maailma. Helppoa rahaa. Mikä Vain Elämäästä tekee vielä hirveämpää on se, että se myydään ihmisille ystävystyvien muusikkojen kunnianosoituksena toisilleen, mitä se saattoikin olla ensimmäisellä tuotantokaudella, mutta ainakin tässä pisteessä kuulee, että siellä on muutama jätkää tekemässä KAIKKI niistä biiseistä, ja sitten vaan vedetään arvalla että kuka tämän ölisee nauhalle. Kaikki ne biisit kuulostavat aivan samalta, kaikki koukut ja sovitukselliset ratkaisut ovat täsmälleen samoja. No surprises there.  Kone jauhaa rahaa ja muusikot lähtevät mukaan siinä toivossa, että ensi kesänä voi vetää jo jäähallikeikkaa ja saa levyt myytyä ihmisille. Toki keikalla pitää vierailla sitten puolet niistä, joiden selät on juuri taputeltu läpi. Käsittämätön ilmiö. En pidä minään, vaikken sen kummemmin vihaakaan. En jaksa käyttää aikaa ja energiaa tuollaisten juttujen miettimiseen, koska olen huomannut, että eivät ihmiset mitenkään tyhmiä ole.

Kyse on vain siitä, että kaikki tekevät bisnestä ja bisneksessä pelataan varman päälle, musiikissa ei. Kun ihmisille vie jotain meikäläisenkin musiikin kaltaista elävänä nenän eteen, sieltä tulee aina joku sanomaan, että palautitte uskon livemusiikkiin tai että juuri tuollaista sen pitää olla. Ihmisille ei vain ole tarjolla mitään muuta, kuin tuota samaa tuuttia, joka puskee ulos noita samoja asioita. Kanavat omaehtoisemmalle ilmaisulle puuttuvat, tai jos eivät totaalisesti puutu, niin tavoittavat ainakin vähemmän ihmisiä. Limuradio esimerkiksi tekee mielestäni hienoa työtä, siellä olen kuullut paljonkin sellaista uuttakin musaa, jota olen päätynyt metsästelemään enemmänkin omiin tarpeisiin. Miten tuollaiselle kampusradiollekin sitten metsästäisi kuuntelijoita? huutelemalla tässä blogissa? Ei taida levikki olla kovin suuri, vaikka mielelläni kaikkia hienoja juttuja kanssakuolevaisten kanssa jaankin. Se on ehkä vähän niissä lukijoissa. Jos heitä kiinnostaa levittää muillekin itse diggailemiaan juttuja, ne leviävät eteenpäin. Jos vain istuu hiljaa niiden kanssa, niistä tulee tällaista yksinäänhuutelua. Onneksi olen jo tottunut siihen, eikä se niin vaivaa, tiedän näiden muutamien ihmisten olevan siellä ja lukevan kyllä, aina välillä antavan jonkun elonmerkinkin. Se riittää.