Viime viikot ovat olleet vahvasti nahanluonnin aikaa. Kirjoitin tästä jo yhden tekstin mutta se hävisi kai jonnekin bittiavaruuteen lopullisesti. Kirjoitan tätä myös puhelimella, joten ikävä juttu jos ja kun on tavallista enemmän kirjoitusvirheitä. Sen lisäksi, että olen Kreikan auringon jäljiltä repinyt saunan jälkeen (erittäin spirituaalinen kokemus, kun sen käy läpi vain pari kertaa vuodessa) fyysistä nahkaani koen myös, että olen tässä käynyt henkisestikin läpi jonkinlaista vanhasta ruumiista ulos ryömimisprosessia. Ne eivät koskaan ole täysin kivuttomia, mutteivät koskaan myöskään pelkästään negatiivisia.
Kuten ne jotka näitä sekoilujani ovat pitempään seuranneet ehkä muistavat, koen jonkinlaisen luomistyöni kulkevan eteenpäin opastavien eläinten kautta. Ehkä joskus teen näistä jonkinlaisen oman toteemikuvani. Jokainen eläin tuntuu opettavan minulle jonkinlaisia uusia puolia itsestäni, työstäni ja tavasta jolla hahmotan maailmaa. Olen syntynyt käärmeen vuonna, joten pienestä asti tunsin käärmeen olevan jonkinlainen henkieläin. Kun 5-vuotiaana näin naapurin tappavan kyyn, tuijotin sen mätänevää ruumista joka päivä, tietämättä oikein mitä ajatella tai tuntea. Käärme ei ollut tehnyt mitään, mutta nyt se oli muurahaisten ruokaa. Käärme oli vierelläni ensimmäiset 7 vuotta elämästäni. Sitä seurasi 7 suden vuotta, jotka olivat vainottuja, ahdistuneita ja vaikeita vuosia. Niitä seurasi 7 vapautunutta koiran vuotta, kulkemista, haahuilua, etsimistä. Siitä alkoi Aasin aika. Aasin aika on ollut erakoitumista, sisäänpäinkääntynyttä ja omaehtoista tutkiskelua. Tein ensimmäiset omat biisini 7 vuotta sitten. Nyt koen, että jotain uutta on tulossa.
Olen kuullut sen tajuntani laidalla jo jonkun aikaa, muutaman kuukauden. Käki. En vielä tiedä mitä se tarkoittaa, mutta elämän tarkoituksena onkin ottaa siitä selvää. Käki on lintu jonka monet kuulevat, mutta harvat näkevät. Ehkä tässä on kyse itsen hävittämisestä jollakin uudella tavalla. Ainakin tietyllä tavalla, koska minua on jo kauan häirinnyt se, että kun soitan J. Kill & Mr. Mulen kanssa, paino on väistämättä siinä, että se on MinäMinäMinä siinä keulilla. Se on noloa ja turhauttavaa. Käki hävittää tämän ongelman parilla tavulla. Käki voi olla vain minä, outoine rytmikkäine äänineni, tai sinfoniaorkesterin verran ihmisiä tekemässä outoja ääniä yhdessä. Käki on minulle keino hävitä. Ääneksi, näkymättömiin, piiloon huomiolta jota en tarvitse. Lisäksi se tuntuu luontevalta, koska siinä missä J. Kill & Mr. Mule on ollut minulle jonkinlainen oppimistyö, yksinäistä tekemistä, koen että nyt enemmän ja enemmän alan niittää sen hedelmää, tehdä musiikkia muidenkin ihmisten kanssa.
Ulkoisesti Käki on mielestäni yksi hienoimpia lintuja: sen värityksessä toistuvat pisteet ja viirut rytmisinä kuvioina, se on väreiltään minimalistinen ja neutraali. Käki on kuoleman ilmoittaja, josta isänikin laskeskelee jäljellä olevia vuosia, vaikkakaan se ei ole ehkä luotettavimmista päästä. Ainakin viimeksi sanoi lopettaneensa laskemisen jossain sadannen kukkumisen kohdilla. Käki tuntuu olevan yhtä rytmiä, looppia, elämän ja kuoleman rajapintaa koko lintu. Käki syntyy loisena ja elää vain, jos tappaa muut ympärillään olevat linnunpoikaset. En tiedä mitä tämä aika tuo tullessaan, mutta koen sen olevan puhdas pöytä, uusi alku.
Kuten ne jotka näitä sekoilujani ovat pitempään seuranneet ehkä muistavat, koen jonkinlaisen luomistyöni kulkevan eteenpäin opastavien eläinten kautta. Ehkä joskus teen näistä jonkinlaisen oman toteemikuvani. Jokainen eläin tuntuu opettavan minulle jonkinlaisia uusia puolia itsestäni, työstäni ja tavasta jolla hahmotan maailmaa. Olen syntynyt käärmeen vuonna, joten pienestä asti tunsin käärmeen olevan jonkinlainen henkieläin. Kun 5-vuotiaana näin naapurin tappavan kyyn, tuijotin sen mätänevää ruumista joka päivä, tietämättä oikein mitä ajatella tai tuntea. Käärme ei ollut tehnyt mitään, mutta nyt se oli muurahaisten ruokaa. Käärme oli vierelläni ensimmäiset 7 vuotta elämästäni. Sitä seurasi 7 suden vuotta, jotka olivat vainottuja, ahdistuneita ja vaikeita vuosia. Niitä seurasi 7 vapautunutta koiran vuotta, kulkemista, haahuilua, etsimistä. Siitä alkoi Aasin aika. Aasin aika on ollut erakoitumista, sisäänpäinkääntynyttä ja omaehtoista tutkiskelua. Tein ensimmäiset omat biisini 7 vuotta sitten. Nyt koen, että jotain uutta on tulossa.
Olen kuullut sen tajuntani laidalla jo jonkun aikaa, muutaman kuukauden. Käki. En vielä tiedä mitä se tarkoittaa, mutta elämän tarkoituksena onkin ottaa siitä selvää. Käki on lintu jonka monet kuulevat, mutta harvat näkevät. Ehkä tässä on kyse itsen hävittämisestä jollakin uudella tavalla. Ainakin tietyllä tavalla, koska minua on jo kauan häirinnyt se, että kun soitan J. Kill & Mr. Mulen kanssa, paino on väistämättä siinä, että se on MinäMinäMinä siinä keulilla. Se on noloa ja turhauttavaa. Käki hävittää tämän ongelman parilla tavulla. Käki voi olla vain minä, outoine rytmikkäine äänineni, tai sinfoniaorkesterin verran ihmisiä tekemässä outoja ääniä yhdessä. Käki on minulle keino hävitä. Ääneksi, näkymättömiin, piiloon huomiolta jota en tarvitse. Lisäksi se tuntuu luontevalta, koska siinä missä J. Kill & Mr. Mule on ollut minulle jonkinlainen oppimistyö, yksinäistä tekemistä, koen että nyt enemmän ja enemmän alan niittää sen hedelmää, tehdä musiikkia muidenkin ihmisten kanssa.
Ulkoisesti Käki on mielestäni yksi hienoimpia lintuja: sen värityksessä toistuvat pisteet ja viirut rytmisinä kuvioina, se on väreiltään minimalistinen ja neutraali. Käki on kuoleman ilmoittaja, josta isänikin laskeskelee jäljellä olevia vuosia, vaikkakaan se ei ole ehkä luotettavimmista päästä. Ainakin viimeksi sanoi lopettaneensa laskemisen jossain sadannen kukkumisen kohdilla. Käki tuntuu olevan yhtä rytmiä, looppia, elämän ja kuoleman rajapintaa koko lintu. Käki syntyy loisena ja elää vain, jos tappaa muut ympärillään olevat linnunpoikaset. En tiedä mitä tämä aika tuo tullessaan, mutta koen sen olevan puhdas pöytä, uusi alku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti