sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

A Season In The Sky



Kuuntelin tämän taas, ensimmäistä kertaa aikoihin. Vaikken ole vältellyt sitä, en edes muista milloin olen kuunnellut sen viimeksi. Mummon kuolemasta tulee tänä vuonna seitsemän vuotta. Se on käsittämättömän pitkä aika. Neljäs osa koko elämästäni tähän asti, mikä tuntuu absurdilta ajatella, etenkin sitä vasten kun ihmiset horisevat siitä miten aika kuluu nopeasti. Tuntuu, että olen ollut olemassa ikuisuuden, mikä pitääkin paikkansa, koska minulla ei ole mitään referenssiä aikaan itseni ulkopuolella. Omassa tajunnassani ja sen viitekehyksessä minä olen olemassa ikuisesti, koska minulla ei ole, eikä tule olemaan mitään kokemuksellista käsitystä mistään sen ulkopuolisesta.

Mietin sitä, miten tuona talvena töistä kotiin kävellessäni kuuntelin tätä ja itkin, miten vihainen olin maailmalle, syövälle, lääkäreille, itselleni, kaikille. Miten turtaa ja voimatonta se viha oli. Ja miten se on haipunut pois nyt. Kuten muistotkin, jotka silloin tuntuivat siltä, etteivät ne unohdu koskaan. Kuolemat tuntuvat jakavan elämän osiin. Muiden ihmisten myötä me kuolemme uudestaan ja uudestaan elämämme aikana, synnymme aina uudestaan maailmaan joka ei voi olla samanlainen, kuin aika ennen noita kuolemia. Ehkä kuolemat sitä myöten osaltaan valmistelevat meidät omaamme. Se on jotain minkä meinaan unohtaa aina. On helppo haluta elää maailmassa joka on sinun. Mutta jokaisen kuoleman myötä myös maailma syntyy uudelleen. Vähitellen, se muuttuu vieraaksi ja oudoksi. Ei siksi maailmaksi johon sinä synnyit. Se on täysin erilainen jo nyt. 90-luvun alusta tuntuu olevan tähän maailmaan jo aivan huikean pitkä matka. Ja tiedän tämänkin olevan vain välivaihetta.

Olen myös viimeaikoina ajatellut sitä, että tällä teknologisella kehityksellä saattaa olla mahdollista, etten kuolekaan sanan perinteisessä merkityksessä, jos vain elän riittävän kauan. En usko, että kuolemaa pystytään kokonaan ratkaisemaan, enkä tahtoisikaan niin olevan, mutta ehkä me löydämme jonkinlaisen takaportin tai kiertotien, samaan tapaan kuin olemme löytäneet muidenkin luonnonlakien ehdottomuuksien ympärille. Toki olen koko ajan täysin valmistautunut siihen, ettei mitään tällaista tapahdu ja minä ruostun ja häviän tämän lihan mukana. Se on jotain missä minun täytyy vielä tehdä työtä. Vaikka ymmärrän, että minä olen tämä liha, enkä mitään muuta, länsimainen dualistinen kasvatus on tehnyt tuhonsa aikaisessa vaiheessa ja meinaan koko ajan erottaa itseni mieleksi ja ruumiiksi. Tiedän, ettei se ole totta. Minä olen osa tätä maailmankaikkeutta vain siksi, että olen tämä liha, kaikkien hiukkasten tanssi joka kreisibailaa ja jorailee muiden atomien kanssa, kunnes on aika sekoittaa pakka uudestaan. Sellaista se on.

Isovanhempani opettivat minut uskomaan ja kunnioittamaan luontoa. Se on kai luontaista maanviljelijöille, joiden tulo ja elämä on luonnonrytmeistä, syntymistä ja kuolemista kiinni. Olen heille ikuisesti kiitollinen kaikesta ja toivon, että voin pitää heidät mukanani tietoisuuteni sammumiseen asti. Kiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti