Lynchistä musabisnekseen.

On pitänyt kirjoittaa nyt moneen väliin, mutta on ollut sen verran kiirettä pään sisällä, ettei ole kauheasti kerennyt.  UGHin järkkäys alkaa olla täydessä huminassa ainakin facebookin keskusteluryhmien määrästä päätelleen. No, mikäs siinä, mukava säätää kunhan asiat ovat selkeitä. Tämä on ainut tyhjä päivä, ettei tarvitse ajella yhtään minnekään. Eilen istuin taas sen viitisensataa kilometriä autossa ja oli kädet juuri sen mukaiset, että on puristanut koko päivän auton rattia. Olisi ollut mukava mennä Torveenkin katselemaan kikkailumusiikkia, mutta koirien käyttäminen ja syöminen venähti sen verran pitkälle, ettei siellä ollut enää mitään katseltavaa. Joten katsoin sitten Fire Walk With Me elokuvan ensimmäistä kertaa koskaan. Olisihan se selventänyt muutamaa juttua tuota uutta tuotantokautta ajatellen, mutta ne ovat olleet niin suoria juttuja, ettei se nyt hirveän hankalaa päättelyä ole tarvinnut.  Hankala elokuva katsoa keskellä yötä ilman tekstejä, kun ensin kuiskitaan ja sitten joku Bob huutaa jostain nurkasta täysillä.

Ajattelin muutenkin tutustua Lynchin duuneihin vähän paremmin. En ole nähnyt mitään muuta kuin Twin Peaksit ja Lost Highwayn. Jotkut aina olettavat, että olisin suurikin fani tai ottanut paljonkin vaikutteita, mutta Lynch on ollut kyllä noita kokemuksia lukuunottamatta vähän etäinen juttu, vaikkakin mielenkiintoinen. Twin Peaksitkin katsoin vasta silloin pari vuotta takaperin, kun en ollut koskaan nähnyt. Nyt ajattelin pällistellä parit elokuvat lisää. Eniten minua kiinnostaa se musikaalisuus hänen tavassaan ohjata, siinä tuntuu olevan samanlainen syke (tai ennemmin sykkeeseen kyllästyminen) kuin omassakin tajunnassani on. Se on mielenkiintoinen aspekti kaikkien ristiviittausten ja muiden ohella. Kun taideteos (oli se mikä hyvänsä) viittaa omaan tulevaisuuteensa aiemmassa kohdassa itseään, se tuntuu heräävän uudella tavalla eloon. Se lakkaa olemasta jotain kaksiulotteista ja kuollutta, siitä tulee postmodernia, neliulotteista kerrontaa. Se on hieno hetki kun saavut kohtaan johon ymmärsit tekeleen johtaneen sinua koko ajan. Omanlaisensa  satori.

Olen nyt radiolle altistuessani pohtinut koko Vain Elämää-kuvion hirveyttä, joka on jäänyt minulle auki kun en ole sille oikeastaan juuri aiemmin altistunut. Ilmeisesti ne ovat Suomen kansan mielestä parasta, eikä täällä haluta kuunnella mitään muuta. Ne ovat minusta äärimmäisen kuvottavia monestakin syystä. Ensinnäkin jo siksi, että coverit ovat helpoin mahdollinen tapa lypsää punkin tavoin rahat ulos jostakin joka on jo vakiinnuttanut oman asemansa maailmassa. Se on opportunistien ja loisten maailma. Helppoa rahaa. Mikä Vain Elämäästä tekee vielä hirveämpää on se, että se myydään ihmisille ystävystyvien muusikkojen kunnianosoituksena toisilleen, mitä se saattoikin olla ensimmäisellä tuotantokaudella, mutta ainakin tässä pisteessä kuulee, että siellä on muutama jätkää tekemässä KAIKKI niistä biiseistä, ja sitten vaan vedetään arvalla että kuka tämän ölisee nauhalle. Kaikki ne biisit kuulostavat aivan samalta, kaikki koukut ja sovitukselliset ratkaisut ovat täsmälleen samoja. No surprises there.  Kone jauhaa rahaa ja muusikot lähtevät mukaan siinä toivossa, että ensi kesänä voi vetää jo jäähallikeikkaa ja saa levyt myytyä ihmisille. Toki keikalla pitää vierailla sitten puolet niistä, joiden selät on juuri taputeltu läpi. Käsittämätön ilmiö. En pidä minään, vaikken sen kummemmin vihaakaan. En jaksa käyttää aikaa ja energiaa tuollaisten juttujen miettimiseen, koska olen huomannut, että eivät ihmiset mitenkään tyhmiä ole.

Kyse on vain siitä, että kaikki tekevät bisnestä ja bisneksessä pelataan varman päälle, musiikissa ei. Kun ihmisille vie jotain meikäläisenkin musiikin kaltaista elävänä nenän eteen, sieltä tulee aina joku sanomaan, että palautitte uskon livemusiikkiin tai että juuri tuollaista sen pitää olla. Ihmisille ei vain ole tarjolla mitään muuta, kuin tuota samaa tuuttia, joka puskee ulos noita samoja asioita. Kanavat omaehtoisemmalle ilmaisulle puuttuvat, tai jos eivät totaalisesti puutu, niin tavoittavat ainakin vähemmän ihmisiä. Limuradio esimerkiksi tekee mielestäni hienoa työtä, siellä olen kuullut paljonkin sellaista uuttakin musaa, jota olen päätynyt metsästelemään enemmänkin omiin tarpeisiin. Miten tuollaiselle kampusradiollekin sitten metsästäisi kuuntelijoita? huutelemalla tässä blogissa? Ei taida levikki olla kovin suuri, vaikka mielelläni kaikkia hienoja juttuja kanssakuolevaisten kanssa jaankin. Se on ehkä vähän niissä lukijoissa. Jos heitä kiinnostaa levittää muillekin itse diggailemiaan juttuja, ne leviävät eteenpäin. Jos vain istuu hiljaa niiden kanssa, niistä tulee tällaista yksinäänhuutelua. Onneksi olen jo tottunut siihen, eikä se niin vaivaa, tiedän näiden muutamien ihmisten olevan siellä ja lukevan kyllä, aina välillä antavan jonkun elonmerkinkin. Se riittää.

Twin Peaksia, unettomuutta, elektronista musaa ja suolipop

Uusin Twin Peaks-jakso olikin sitten sellainen pankin räjäyttäjä, että katsoin sen kahdesti. Se oli etenkin äänimaailmansa puolesta aivan täydellinen jakso. Sen enempiä spoilaamatta, kannattipa katsoa tätäkin sarjaa. Tuntui siltä, että kerrankin joku pystyi kuvaamaan aivotoimintaani jotenkin realistisella tavalla. Suretti myös, että kuin minulle tehty mutaspurgun rooli on mennyt tuossa sivusuun, kun ei se Lynchin David laittanut viestiä, että hei, tuletko esittämään mutaspurgua.  Jostain syystä koko tästä kaudesta minulle tulee koko ajan vahvasti mieleen Lynchin albumi The Air Is On Fire, mikä on varmaan ihan luonnollista kaikkea ajatellen. Itseasiassa nyt kun kuuntelen tätä, tajusin pätkän soineen eilisen jakson taustallakin, eli osuin fiiliksessäni oikeaan. Se on samalla tavalla häiriintyneen hiljainen, mitä vastenkin juuri viime jakson hyökkäävyys tuntui korostuvan. Se oli hienoa. Se toi mieleeni toisen yhtä hienon kohtauksen, nimittäin Breaking Badin Crawl Space-kohtauksen, jossa Walt sekoaa. Katsoin sen äsken ja itkin oikeasti ilosta, koska se on kaunein ja paras kohtaus mitä elokuviin tai televisiosarjaan on koskaan tehty.  Tästä puuttuu pari minuuttia intensiivisempää juoksentelua alusta mikä on sääli, minkä lisäksi tämän kohtauksen teho korostuu todellakin kunnolla vasta kun on katsonut 40 minuuttia hiljaista murahtelua ja vaivaantuneita katseita, mutta siitä huolimatta tämä tuntuu koko kehossa ja sielussa niin hyvältä, että kylmät väreet ovat tsunameita. Tuo biisikin on itsessään täydellinen ja äänisuunnittelusta rapsuu 100/5. Unohdin miten paljon rakastan sekoamista ja sekoavien ihmisten tarjoamia samastumiskokemuksia, joten kaipa tuo on katsottava uudestaan jossain vaiheessa.



Tämän iltaa olen nauhoitellut kitaraa ja hälyääniä elektronisten pohjien päälle. Ask and you shall receive, I guess. Vähän häiritsee, kun ei ole omat kamat mukana, niillä soittaminen olisi vielä kivempaa, mutta kyllä noistakin nyt jotain tulee. On mukava lähestyä kitaransoittoa ihan eri kantilta, pitkälti improvisaation ja sen hakkaamisen kannalta. Sitä elää enemmän sykkeen ja taustan mukana, etenkin kun soitin kaikki sisään kuuntelematta biisiä kymmentä sekuntia pitempään etukäteen. Siinä ajassa tiesin jo, onko tämä biisi johon voin työntää jotain vai ei. Neljä kerkesin duunailla. Tätä touhua saattaa olla tarjolla livenäkin jossain vaiheessa. Ehkä jo perjantaina Tirrassa, kun siellä ei kuulema ollut mitään ohjelmaa ja minullakaan ei ole tekemistä. Nukkuakin pitäisi kai joskus

Viimeyönäkään uni ei tullut. Makasin ja pyörin, onneksi puolisoanikaan ei juuri nukuttanut, joten juteltiin sitten vain. Olen niin onnellinen siitä, että minulla on elämässäni ihminen, jolle voi selittää ihan mitä vain, jonka kanssa voi naureskella helvetin pöljille jutuille ja joka ymmärtää ahdistustani, muttei ainakaan samassa suhteessa jaa sitä. Toisaalta kun kummallakin on omat ahdistuksensa, elämä on jonkinlaisessa huojuvassa tasapainossa. Se ei kuitenkaan pelastanut minua siltä faktalta, että katsoin kelloa neljältä, kun herätys oli kahdeksalta. Nukahdin, mutta heräsin ainakin viiden jälkeen, kuuden jälkeen ja lopulta puoli kahdeksalta. En siis nukkunut.

Saim totaalisen Babylon-simulaattorin ajaessani Helsingin kehätiellä univajeessa, kuunnellessani radio Suolipoppia. Miksi radiossa on töissä lähinnä ihmisiä, jotka eivät osaa puhua? Suomen hauskin radio-ohjelmakaan ei pitäisi tarkoittaa sitä, että juontajat nauravat studiossa omille jutuilleen. Minkä lisäksi minulla nousi mieleeni muutamia nootteja nykymusiikkia, muusikoita ja radiota kohtaan. Ensinnäkin, Antti Tuiskulle, Vaikka elämä on julmaa, on maailmassa muitakin, varsin valideja tapoja saada rahaa kuin tverkkaaminen. Oikeastaan voisin kuvitella, että ansaintakeinona se on huonoimmasta päästä.  Mikael Gabriel on käsittämätön nuori siinä mielessä, että sen konformistisempaa räppäriä en ole varmaan koskaan kuullut. Muutama vuosi sitten haastattelussa hän kertoi hittibiisinsä Älä Herätä Mua Unesta kertovan siitä, kun ei vaan haluu kohdata todellisuutta. Sitä missä on välillä vähän ikävää. Pumpuliin vaan, siellä sitä on kiva pitää päätä piilossa. Tässä kappaleessa puhuttiin siitä miten on nähty miehen naista lyövän ja miten oltiin puuttumatta siihen tilanteeseen, ihan kuin se olisi se mitä kovat jätkät tekee, koska tää elämä on raffiii shittii. Samaa konformistista paskaa. "Ei se ole minun asia, en minä puutu". Se asenne, joka antaa paskan levitä maailmassa, koska puuttuu munat olla itse sitä vastaan. Sivuhuomautuksena Lauri Tähkälle, että nuorisoidolin räpit eivät ehkä ihan sovi keski-ikäisen miehen suuhun, mutta toisaalta se on enemmän tämän perkeleen vain elämää-maan vika. Mielestäni yksi muusikon keskeisiä ohjenuoria pitäisi olla sama ohje, jonka näin taannoin vessassa termostaatin kyljessä: DO NOT COVER!  Tuntuu, että suomalainen musiikkibisnes on tällä hetkellä niin aivokuollutta touhua kuin voi vain olla. Aijoo, pisteet Robinille, en kyllä ole varma oliko se hänen biisinsä, mutta päättelin niin. Laulu, jossa oltiin tarjoamassa jätetylle kaverille olkapäätä ilman mitään kuvottavaa räppikoukkua, jolla koitettaisiin vain uida liiveihin.....Sen biisin perään tulikin sitten Cheekkiä keuhkoamassa ämmistä ja radio meni viimein kiinni. Pitäisi olla aina stereopiuha mukana, ettei tarvitse kärsiä tuollaisesta paskasta. Miten ihmiset pystyy siihen päivittäin? Hyi saatana. Joka autossa pitäisi vähintään olla hätätapauksia varten yksi Merzbow CD jolla päänsä voi pestä puhtaaksi tuollaisesta paskasta.

Kiirettä pitää.

Tästä alkaa yksi hankalimmista viikoista hetkeen. Noin kirjoittaessani ymmärrän, ettei tänä vuonna tunnu muunlaisia oikein olleenkaan, mutta onneksi hankaluus on lähinnä aikataulullista ja rahallista sorttia, ei siis mitään mitä ei voisi kiertää ja suunnitella riittävän hyvin. Meille tuli viikoksi hoitokoira, mikä tarkoittaa että saan torstaista eteenpäin jonglöörata kahden koiran kanssa yksin. Tähän tietysti tuo oman hankaluutensa se, että pitää käydä töissä Helsingissä ja lauantaina keikalla Kotkassa.  Siitä tuleekin mielenkiintoinen keikka Keltaisella Talolla, "pitkästä aikaa" ihan vain kaksi kitaraa ja romut. Otankin niitä niin paljon mukaan kuin vaan saan mahtumaan, koska onhan metallikulhot ja pannut aina mielenkiintoisempia soittimia kuin kitara. Soitto alkaa kuudelta, varmaan pari tuntia jaksetaan sekoilla mikäli vanhat merkit pitää paikkaansa. Tervetuloa käymään, kyseessä on ilmainen tapahtuma, otan toki levyjä ja muuta mukaan jos tekee mieli tukea bensoja himaan päin.

Saan ehkä My Brain Is On Firenkin myytyä. Pitäisiköhän alkaa kuskailla taulujakin keikalle myyntiin. Merchpöytään iskee vaan "levyt vitosen, taulut satasen". Tuskinpa kukaan muu kuin Andy McCoy kanniskelee riitäviä rahoja aina taskussaan. Tuotakaan vitsiä ei varmaan muista enää kukaan. Aika kuluu, meemit vaihtuu. Kesantokin lähenee. Tein sille juuri videotervehdyksen, joka varmaan päätyy imeskelemään eetteriä huomenissa. Linkitän sen sitten. Tässä on nyt paljonkin mielenkiintoisia keikkoja tiedossa, sellaisia joilla pääsee vähän sekoittelemaan pakkaa ja katsomaan mitä tapahtuu. Siitä minä pidän, niinkuin ehkä arvaatte.

Nyt pitäisi nukkua, huomenna lähden ajelemaan taas hyvissä ajoin kohti pääkaupunkia, jossa väännän taas studiohommia melkeen kaksi vuorokautta putkeen. Tällainen työtahti sopii minulle paljon kasista neljään vuoroja paremmin, koska iso osa duuneista on aina ajatustyötä ja oman työflown  parantamista, mikä vaatii pitemmän paneutumisen, pari kahvibreikkiä ja kokeiluja. Se ei voi olla hätäilty ja kellokortitettu homma. Torstaina saan sitten istua koko päivän auton ratissa, perjantain ajattelin viettää horisontaaliasennossa koirien kanssa sohvalla. Ainakin näillä näkymin. Tietystikään en osaa olla paikallani, mutta ihmisellä pitää olla fantasioita. Sellaisia arkisen terveellisiä fantasioita, joissa  ei ole mitään suuruudenhullua tai ihmeellistä. Väliaikaismaaleja.

Kodoakin lueskelin junassa. Nyt tuntuu hölmöltä, että olin jättämässä sitä kesken. Siinä on paljon ajateltavaa, sellaistakin mikä vähän ihmetyttää, mutta myös sellaista, joka tuntuu syventävän omiakin ajatuksia jonkun verran. Mielenkiintoinen kirja, suosittelen kaikille. Jos ei joku ole aikaisemmin pysynyt kärryillä, niin siis Sawaki Kodon Yhtä Tyhjän Kanssa. En osaa sanoa siitä nyt sen enempiä. Kannattaa lukea. Viimeaikoina lukeminen tuntuu vaan kääntyneen päässäni hivenen ahdistavaksi touhuksi, koska luen näemmä lähinnä kuolleita ihmisiä, enkä voi olla ajattelematta, että mitä jakoja meillä muilla on tässä maailmassa, kun nämäkin ovat kuolleet. Ei niin mitään. Aina toisinaan ahdistus tuntuu kuristavan ilon ulos kaikesta. Viimeaikoina on ollut vähän sellainen kausi. Ehkä kirjoitan siitä lisää joku toinen yö. Nyt menen nukkumaan. Hyvää yötä.

A Season In The Sky

Kuuntelin tämän taas, ensimmäistä kertaa aikoihin. Vaikken ole vältellyt sitä, en edes muista milloin olen kuunnellut sen viimeksi. Mummon kuolemasta tulee tänä vuonna seitsemän vuotta. Se on käsittämättömän pitkä aika. Neljäs osa koko elämästäni tähän asti, mikä tuntuu absurdilta ajatella, etenkin sitä vasten kun ihmiset horisevat siitä miten aika kuluu nopeasti. Tuntuu, että olen ollut olemassa ikuisuuden, mikä pitääkin paikkansa, koska minulla ei ole mitään referenssiä aikaan itseni ulkopuolella. Omassa tajunnassani ja sen viitekehyksessä minä olen olemassa ikuisesti, koska minulla ei ole, eikä tule olemaan mitään kokemuksellista käsitystä mistään sen ulkopuolisesta.

Mietin sitä, miten tuona talvena töistä kotiin kävellessäni kuuntelin tätä ja itkin, miten vihainen olin maailmalle, syövälle, lääkäreille, itselleni, kaikille. Miten turtaa ja voimatonta se viha oli. Ja miten se on haipunut pois nyt. Kuten muistotkin, jotka silloin tuntuivat siltä, etteivät ne unohdu koskaan. Kuolemat tuntuvat jakavan elämän osiin. Muiden ihmisten myötä me kuolemme uudestaan ja uudestaan elämämme aikana, synnymme aina uudestaan maailmaan joka ei voi olla samanlainen, kuin aika ennen noita kuolemia. Ehkä kuolemat sitä myöten osaltaan valmistelevat meidät omaamme. Se on jotain minkä meinaan unohtaa aina. On helppo haluta elää maailmassa joka on sinun. Mutta jokaisen kuoleman myötä myös maailma syntyy uudelleen. Vähitellen, se muuttuu vieraaksi ja oudoksi. Ei siksi maailmaksi johon sinä synnyit. Se on täysin erilainen jo nyt. 90-luvun alusta tuntuu olevan tähän maailmaan jo aivan huikean pitkä matka. Ja tiedän tämänkin olevan vain välivaihetta.

Olen myös viimeaikoina ajatellut sitä, että tällä teknologisella kehityksellä saattaa olla mahdollista, etten kuolekaan sanan perinteisessä merkityksessä, jos vain elän riittävän kauan. En usko, että kuolemaa pystytään kokonaan ratkaisemaan, enkä tahtoisikaan niin olevan, mutta ehkä me löydämme jonkinlaisen takaportin tai kiertotien, samaan tapaan kuin olemme löytäneet muidenkin luonnonlakien ehdottomuuksien ympärille. Toki olen koko ajan täysin valmistautunut siihen, ettei mitään tällaista tapahdu ja minä ruostun ja häviän tämän lihan mukana. Se on jotain missä minun täytyy vielä tehdä työtä. Vaikka ymmärrän, että minä olen tämä liha, enkä mitään muuta, länsimainen dualistinen kasvatus on tehnyt tuhonsa aikaisessa vaiheessa ja meinaan koko ajan erottaa itseni mieleksi ja ruumiiksi. Tiedän, ettei se ole totta. Minä olen osa tätä maailmankaikkeutta vain siksi, että olen tämä liha, kaikkien hiukkasten tanssi joka kreisibailaa ja jorailee muiden atomien kanssa, kunnes on aika sekoittaa pakka uudestaan. Sellaista se on.

Isovanhempani opettivat minut uskomaan ja kunnioittamaan luontoa. Se on kai luontaista maanviljelijöille, joiden tulo ja elämä on luonnonrytmeistä, syntymistä ja kuolemista kiinni. Olen heille ikuisesti kiitollinen kaikesta ja toivon, että voin pitää heidät mukanani tietoisuuteni sammumiseen asti. Kiitos.

Taidepaskaa

Valvoin 38 tuntia ja nukuin 9 tuntia. Nyt olen taas valvonut tänne jonnekin aamuviiden korville. Tämän taulun maalasin siinä pari tuntia ennen nukkumaanmenoa loppuun, olen siihen tyytyväinen ja tuntuu, että opin nyt jokaisella taululla jotain merkittävällä tavoin uutta. Lisäksi tämä todellakin sai vangittua sen olotilan, joka minulla psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena juuri tuolla hetkellä oli.

36th Hour

Sen jälkeen aloin maalailla viimeistä tyhjää pohjaa. Sekin piti maalata muutamaan kertaan päälle, ennen kuin tajusin mikä on tämän taulun homman nimi. Laittaessani ruokaa uuniin satuin huomaamaan ruosteisen pellin hellan päällä, tuntui että sen ruostejäljet pilkkasivat kaikkea tätä tekstuuripohjaista maalaamista, luonto näytti osaavansa tämänkin homman niin paljon paremmin, ettei kannata edes yrittää. Hieno homma luonnolle, juu, mutta se ei helpota omaa luomisen tuskaani yhtään, että joku on minua parempi jossain. Ei se sitä vahvistakaan. Minulle on aivan sama muut tekevät, kyse on vain siitä mitä saan tehdä itse omin käsin. Paino juuri sillä käsin tekemisellä.

Saatana Ilmestyy Ruosteisen Auton Kylkeen

Huomasin, että ilmeisesti Saatana näyttää mielestäni aika paljon Marcel Duchampilta, alitajuisesti. Kuva on otettu yöllä, värit ovat ehkä hieman ruosteisemmat, oranssinruskeat oikeasti. Tai en tiedä. Nämä kaksi työtä ovat kuitenkin minulle kaikkein mieluisimmassa väriskaalassa. Tuntuu, että ne soivat samassa skaalassa kuin tuo levykin, minkä tein tällä viikolla. Yleinen tunnelma on sama. Se on hienoa, pikkuhiljaa opin yhdistelemään näitä näkyjäni paremmin. Olen monesti sanonut, että minua harmittaa etten osaa maalata kuten piirrän ja piirtää kuten maalaan. Tahtoisin maalata helvetin tarkkoja ja yksityiskohtaisia näkyjä, ja piirtää graafisia juttuja. Mutta nyt pakka tuntuu sekoittuneen uudella tavalla. Olen tyytyväinen siitä, että nämä ovat selkeästi eri asioita jotka palvelevat eri tarkoituksia.

Katsoin myös vihdoin nuo tähän mennessä tulleet Twin Peaks-jaksot. Pidin niistä. Pidin siitä kärsivällisyydestä, jolla ne on ohjattu ja leikattu. Melkein tuli jo Prisman liukuhihnafeedi mieleen miettiessäni, laitetaanko minut todella katsomaan, kun joku jäbä lakaisee koko baarin lattian puhtaaksi. Toisen (tai kolmannen, miten sen nyt jakaa) jakson alkuvartti tuntui jotenkin olevan pullollaan viittauksia Beckettiin, en tiedä olivatko ne vain minun päässäni, mutta se on käytännössä aivan sama asia. Vähän ehkä kaipaisi enemmän Bedelomentin noir jazz-suteja ja kitaroita, mutta toisaalta sen ymmärtää, kun noir on muutenkin jäänyt sinne menneisyyteen. Se sopi murhamysteeriin, tässä ollaan selkeämmin ambientkuumotusten linjalla. Odottelen kyllä jatkoa mielissäni, ymmärrän että jotkut odottivat ehkä lisää samaa vanhaa tai kokevat kerronnan hitaaksi, mutta maailma ei tarvitse enää yhtään hoputtamista tai nopeatempoista massojen viihdytystä. Lisää täysin vapaata "taidepaskaa" kehiin vaan.

My Brain Is On Fire

Valvoin koko yön. Maalasin. Odotin. Maalasin. Odotin. Maalasin lisää. Olin valmis. Tämän koen onnistuneen. Monokromaattisuus on kiehtovaa ja se on aina kiinnostanut minua. Koen tämän olevan ensimmäinen onnistunut lähes monokromaattinen työ. Se onnistui, koska onnistuin ensimmäisessä monokromaattisessa äänimaalauksessakin. Sen kautta ymmärsin yhtä paljon kuvasta kuin äänestäkin. Ne ovat minulle sama asia. Kuten sanat ja konseptitkin. Kaikki yhtä käsitteiden ja ideoiden verkkoa, jotka ilmentävät toisiaan erilaisten symbolien ja merkitysyhteyksien kautta. Tämän jälkeen en tietenkään tahtonut vain toistaa samaa temppua, ja maalasin toisen taulun joka on ihan paska. Maalaan sen päälle, kunhan ensin kuivaa.

Aloin lukea myös Kodoa eteenpäin. Lopetin sen keväällä kun mietin, että ei ihan kauheasti nappaa lukea tekstiä, jonka olen lukenut noin miljoonan zen munkin suusta aikaisemmin. Heti seuraava siitä mihin lopetin oli nootti siitä, ettei zenin opetus ole koskaan vanha tai tuttu, tai zenistä on tullut valheellista. Jokainen hetki on uusi, jokainen oivallus on uusi. Koin itseni läksytetyksi. Nyt soi Neurosis, olen ollut hereillä 30 tuntia ja kognitiiviset toimintoni rakoilevat välillä hieman, mutta muuten olo on melko hyvä. Olen juonut tämän vuorokauden aikana neljä kuppia kahvia, kohta juon viidennen. Tämän jälkeen maalaan tauluun uuden pohjan, sen jälkeen roiskeet, sen jälkeen annan sille kasvot. Ne tulevat kuvastamaan 36. tuntiani. Toisinaan koen sen tylsäksi ja orjalliseksi, maalata kasvoja, mutta se on ehkä ennemmin tutkielma.  Tutkielma tunnetiloista, kasvoista, ihmisistä, olotiloista, omasta sisäisestä maailmasta.

Koitin etsiä Youtubesta myös jotain uutta ja kiinnostavaa Beckettiin liittyen, mutten oikeastaan löytänyt mitään. Kosuthin vähän takeltelevaa luentoa katsoin hetken aikaa, mutta se ei oikein pitänyt otteessaan, kun ukko oli ensinnäkin valmistanut koko luennon eri tilaisuuteen ja koitti lukea sen läpi sellaisenaan. Pah. Siitä jäi kuitenkin kipinä, että No's Knife olisi luettava uudestaan. Samoin kuin Molloy - Malone Dies - Unnamable trilogia. Niistä löytyi tämä arvostelu jonka olen katsonut joskus aiemminkin, mutta nämä ovat hyviä ja mielenkiintoisia, joutaa katsella useamminkin. Beckett ja zen ovat minun mielessäni jotenkin erottamattomia osasia, työkaluja, veitsiä, itsetutkiskelun välineitä jotka palauttavat takaisin siihen "kvanttimekaaniseen" epävarmuuden tilaan, jossa lopetat tietämisen ja alat taas kysellä ja etsiä, nöyrryt ja myönnät että kaikki tietosi on vain aistiesi tarjoamaa ja persoonasi kautta tulkittua informaatiota, josta jätät suurimman osan käyttämättä, koska et koe sitä tarpeelliseksi omassa viitekehyksessäsi juuri nyt.



Tahdon myös jakaa kanssanne pari asiaa. Ensinnäkin Rasmus Mäkelän valokuvat. Hän opiskelee muotoiluinstituutissa ja on ehdottomasti parhaita valokuvaajia joita olen koskaan nähnyt. Hänen kuvansa ovat puhdasta musiikkia, harmonisia ja inspiroivia, ne soivat samalla tavalla, kuin miten yritän laittaa oman musiikkinikin soimaan. Toisekseen, mikäli ette ole vielä sitä kuunnelleet tai vaikka olisittekin, Nistikon uusi albumi Väsy. Se on hieno albumi, joka tiivistää jälleen kerran itselleni sen fiiliksen, jonka Tornio kaupunkina minussa aina herättää, vaikkei siellä taida kukaan basistia lukuunottamatta enää asuakaan. Mutta kyllä sen kuulee, mistä sitä on rämmitty pois. Keväämmällä autoin Eetua ja Jussia toimittamaan ensimmäisen kuvitetun runokirjansa Huruvaaran. Tekstien valitseminen oli todella helppoa. Aina kun luin jotain karvat pystyssä, se oli ehdottomasti mukana. Ja niitä tekstejä riitti. Jotkut niistä päätyivät tällekin levylle, ja se kuvastaa niiden tunnelmia hienosti. Suosittelen kaikille. Runokirjaakin taitaa vielä saada bändiltä, jos kiinnostaa.

Kirjoittamisen hienous.

Lahteen saapuminen oli pieni kulttuurishokki sikäli, että täällähän on lehdet puissa ja kesä käynnissä melkolailla täydellä voimalla. Kun elää elämäänsä kellarissa ja näkee auringonvaloa ehkä 20 minuuttia päivässä, sadekin tuntuu kaikessa luonnollisuudessaan ihmeelliseltä. En silti kadu tuota rupeamaa, koska se synnytti levyn, joka tuntuu omassa erikoisuudessaan merkittävältä ja hienolta. Jopa niin hienolta, että koitan tyrkyttää sitä ehkä joillekin levy-yhtiöille ennen sen julkaisua, vaikken oikein tiedäkään minne sitä työntäisi. Öisin on mukava etsiskellä juuri jotain tuollaista ja kirjoitella saatteitakin.

Kirjoitin myös kirjeen Peter Dolvingille, koska näkyi internetissä valittelevan sitä, että on päässyt irtautumaan maailmasta ja ihmisistä. Minä pidän kirjeiden kirjoittelusta ihan noin muutenkin, koska ne ovat taas sellainen kommunikaation muoto johon syventyy aivan eri tavalla kuin vaikka tähän internetissä sössöttämiseen. Siitä syystä kirjoitan kaikki saatteetkin aina käsin, jos se on mahdollista. Enkä ole tainnut koskaan kirjoittaa kahta lähellekään samanlaista saatetta, eri ihmisille tai medioille painottaa eri asioita vähän senkin mukaan, minne se on menossa. Esimerkiksi tutummille arvostelijoille voi suorilta jo jatkaa siitä mihin jäi edellisellä kerralla. Toisinaan teksti alkaa viedä itseään ja pitää ruveta laittamaan stoppia siinä vaiheessa kun molemmat puolet paperista on käytetty. Ihmiset kirjoittelevat tänäpäivänä aivan liian vähän kirjeitä. Tai mitään käsin muutenkaan. On tuskallista katsoa miten vaikeaa kirjoittaminen tuntuu niin monelle olevan heti, kun pitää ottaa kynä käteen. Tekee mieli vain ottaa kynä pois ja kirjoittaa itse.

Nyt pitäisi saada selkä venymään vähän, kun viettää isoimman osan valveillaoloajasta kyyryssä soittamassa tai miksaamassa alkaa se melko äkkiä käydä jumittamaan. Juuri näin ne rasitusvammat alkavat, eli parempi koittaa katkaista kierre ajoissa. Tuntuu, että lihasmassaakin on hävinnyt viimeaikoina syystä tai toisesta melko paljon, kun kitararomujen kanniskelukin tuntuu raskaalta. Ehkä se on alettava pitää tästä lihavankilasta taas vähän parempaa huolta. Saa sitten katella sitä vähän pitempään.

....jokin herää.

Minusta on aina äärettömän hienoa musiikkia vääntäessä nähdä asioiden luonnollinen progressio. Siitä syystä jaan kanssannekin juttuja, jotka eivät välttämättä ole maailman omaperäisimmästä tai parhaasta tai mielenkiintoisimmasta päästä, koska uskon teidänkin huomaavan miten jokin tietty juttu sillä levyllä kasvoi päässä ajatuksen tasolla, konseptina tai yksittäisen biisin elementtinä kokonaiseksi uudeksi levyksi tai ainakin merkittävään rooliin sillä. Tänään tein jotain sellaista, joka ei olisi ollut mahdollista ilman tuota nimenomaista räpellystä, koska se viritti minut oikeaan tekemisen tilaan, työtahtiin. Tämä levy on juuri sitä mitä haluan aina saavuttaa ja onnistun niin harvoin.

Yksinäisyys ja eristys ovat hyviä asioita. Ne tekevät ihmeitä luovuudelle. Ainakin minun taiteessani ne tuntuvat jalostavan tietynlaista mielenvikaisuutta, Monet kavahtavat sitä, mutta minulle se on aina ollut se tila, mitä kohti menen sitten täydellä voimalla kun näen, että se on edessä. Se on se syy miksi epäilinkin, etteivät huumeet sopisi minulle, ja näiden vähien kokeilujeni jälkeen voin sanoa olleeni myös aika tasan oikeassa siinä asiassa. Olettaisin ihmisten syövän huumeita, jotta heillä olisi kivaa. Minä ajauduin väistämättä ikäviin trippeihin ja menin niitä kohti. Se on toki ihan mielenkiintoista, mutta aika äkkiä sekin käy vaan helvetin tylsäksi, koska se on aina samaa ja tiedät jo, että muutamassa tunnissa sekin helpottaa ja palaat vähitellen normaaliin olotilaasi, joka on aina miellyttävämpi, vaikka paperilla tämä olikin muka hyvä ajatus. Mieleni on kuitenkin huomattavan paljon vinksahtaneempi paikka selvinpäin. Ja siitä tämä levy on mielestäni myös aika helvetin hieno osoitus. Kuulette sen ehkä huomenna, tai joskus tässä välipäivinä.

On olemassa musiikkia, jota ei vain voi tehdä päivällä. Se ei ole mahdollista, koska mielen täytyy laskeutua eräänlaiseen subliminaaliseen tilaan, jossa se on vastaanottavaisempi. Lisäksi tarvitaan rauha tehdä asioita juuri niinkuin tahtoo, nopeasti ja tehokkaasti. Ykkösellä purkkiin. Silloin tulee parasta jälkeä. Jos alkaa hieroa liiaksi, turhautuu omaan kyvyttömyyteensä eikä saa lopultakaan yhtään mitään aikaiseksi. Silloin on parempi vain koittaa tehdä jotain muuta, koska eihän se nyt voi aina lähteä täysillä tuokaan homma. Mutta tällaisessa ympäristössä, kunhan ensin räpeltää kaiken paskan ulos systeemistä, pystyy saavuttamaan jotain oikeasti hienoakin. Kuulette sitten.

Käki - Käet Eivät Ole Sitä Miltä Näyttävät

Kokeilin sitten jazzin tekemistä. Tiedän, etten ole kauhean hyvä rumpali, minkä lisäksi tein isoimman osan näistä jutuista rummut edellä, mikä on aina vähän tyhmää. Mieluiten soittaisin kaiken livenä muiden ihmisten kanssa, koska niin ei voi mennä vikaan. En koe nauhoittaneeni yhtään paskaa levyä livenä, mutta montakin erikseen nauhoitettuna. Yksin ei vain voi venyä ihan jokaiseen soittimeen samaan aikaan. Siitä huolimatta pidän tuosta tällaisena kokeiluna ja sukelluksena omalaatuiseen maailmaan.

Eihän se nimittäin kuitenkaan jatsia ole, vaikka niin ajattelinkin päässäni. En tiedä miksi sitä kutsuisi, mutta jonkinlaista vainoharhaisen agentin noir-musiikkia. Burroughsin huumesekoilut tulevat aina mieleen tällaisista jutuista. Lisäksi pääsin yksin kokeileman Hämyissä bändimuotoista melua, jotain mihin tahdon sukeltaa syvemmällekin Käki-porukalla kunhan se muotoutuu soittojen myötä jotenkin vakituisempaan tilaan.  Noita voi ajatella ehkä jonkinlaisina tallenteina teemoista, sellaisia juttuja, joita saatan ehkä joskus joidenkin soittajien kanssa laajentaa ja kokeilla paremmin.

On hauskaa nähdä miten nopeasti oppii nauhoittamisesta ja miksaamisesta ja vähän kaikesta, kun vaan duunaa ja keskittyy samaan asiaan koko ajan. Kaikki valveillaoloaika tulee puljailtua äänen kanssa, eikä häiriötekijöitä juurikaan ole. Nyt katson Steve Albinin Masterclassia äänittämisestä ja tämä on vain hienoa kuunneltavaa ihan vain jo Albinin yleisnihilistisen suhtautumisen vuoksi. Siinä on sellainen ääni-ihminen, joka on minun kirjoissani tehnyt parhaat levyt. Eli Nirvanan In Uteron ja uudemmat Neurosis-levyt. Niillä pärjäisin vaikka maailman tappiin asti ja varmaan pitemmällekin. Mistä tulikin mieleen, että jos joku tahtoisi ostaa taulun, niin minä voisin ravita sieluani ja ostaa lipun Neurosiksen keikalle, joka on oikeastaan lähempänä kuin ajattelinkaan sen ehkä olevan.

Ostitte tai ette, tuossa nyt kuitenkin on yömyöhään tai aamuvarhaiseen hämyilymusiikkia, jazzia sellaisena kuin minä sen päässäni koen. Tosin nämä ovat melko nopeita, koska hitaita juttuja on vaikeampi pitää kasassa. Mitä enemmän on ihmisiä, sitä hiljaisemmin on mahdollista soittaa. Olisikin mielenkiintoista ja mukavaa soittaa jonkun jazz-porukan kanssa ihan vain omaksi iloksi. Samoin elektroniseen musaan olisi mukava päästä tekemään kitarahälyääniä. Kaikki musiikki kiinnostaa nyt lähtökohtaisesti aika paljon, kun siihen saa keskittyä. Jos on mielessä jotain yhteisprojekteja tai featti-hommia, niin aika äkkiä niitä tässä saa nauhoiteltua kaiken muun ohessa.

Kirjoituksia kellarista.

Ei se tämäkään päivä mikään ihan hiekkaan kuseksimispäivä ollut, vaikka aluksi vähän siltä tuntuikin. Käytin iltapäivän nauhoittaen helvetisti kaikenlaista, kunnes biisi tuntui olevan aivan tukossa ja pilalla. Sitten vaan otin melkein kaiken siitä pois, ja siellä alla olikin aivan eri biisi odottamassa, sellainen jonka kanssa pystyi vielä tekemäänkin jotain. Siitä tuli melko hyvä. Se tarvitsee vain ympärilleen tietynlaisen levyn. Ei ihan minkä tahansa. Se on selkeää Käki-kampetta.  Siitä puheenollen, soitellaan nyt ilmeisesti Kotkan Keltaisessa Talossa 1.7. Sikäli kiva, että vaikka oli puhettakin, en koskaan kerennyt soittaa alkuperäisessä Tampereen vastaavassa. Mukava olla mukana edes tässä. Ja pääsee soittelemaan pitkästä aikaa looppisekoilua ja voi ottaa kaikenlaista romua mukaan.

Noin muuten olen tehnyt jotain, mikä on päässäni työnimellä "kesämusaa". En oikein tiedä mitä se on, jotain silokkipoppia kai, jousikaikua ja vähän postrock-fiiliksiä ihan perus pop-biiseissä ja kaavoissa, ilman mitään sen ihmeempiä kikkoja. Tahdoin rumpuihin mahdollisimman rumpukoneenomaista fiilistä, joka rikkoontuisi vain silloin tällöin filleistä, mutta enhän minä nyt sellainen soittaja ole. Huojuu ja laahaa, mutta ei se juuri haittaa. Ihan sympaattisen oloista räpellystä. En vain oikein tiedä mitä teen näillä  biiseillä. Tässä on periaatteessa joku stoner-bluesimpi juttu, vähän dronempi ja vakavampi juttu, nuo kesäpoppibiisit ja kai tuossa on jotain muutakin joka ei oikein löydä omaa kontekstiaan vielä tässä yhteydessä. Haluaisin lisäksi tehdä elektrojazz levyn. Olen miettinyt nyt paljonkin tätä soitto-orientaatiotani ja ymmärtänyt, että vaikken ole musiikkina pitänyt sitä oikeastaan koskaan yhtään minään, on soittotapani lähempänä klassista musiikkia kuin pop-musiikkia sikäli, että minulle se tunteen ja ilmaisun muoto on tärkeämpi kuin riffin oikein soittaminen. Samoin taas jazzista se ammentaa kai sitten vahvan improvisaatiopohjan kautta. Siitä syystä olisi mukava tehdä levy, jolla voi tutkia myös noita puolia omassa soitossaan paremmin. Tai oikeastaan tuota klassisemman ilmaisun puolta olen tutkinut vähän koko ajan, kaiken dronen muodossa.

Eiköhän tässä kesällä kerkeä touhuta kaikenlaista. Pitää vaan aina välillä tajuta käydä pihallakin, kun meinaa niin helposti jäädä tänne omaan olotilaansa vääntämään kaikenlaista. Toisaalta se menee toimivasta ihmiskokeesta. Kesä kellarissa yksin musiikin kanssa. Kuinka nopeasti sitä sekoaa. Olen huomannut jo, että unettomuus tuo aivan erilailla vainoharhoja ja kuviteltuja olentoja esiin, kun on eristyksissä ihmisistä, pimeässä pommisuojakäytävässä jossa kuuluu epämääräinen piip-ääni aina silloin tällöin. Mielikuvitus täyttää aukot ja yhtäkkiä sitä ei olekaan niin yksinäinen olo, mutta toivoo että olisi. Joku varmaan sekoaisi, mutta minä otan vainoharhani huvin ja urheilun merkeissä.  Nyt, hyvää yötä.

Musiikki teki tehtävänsä taas.

Tämä on ollut hyvä päivä. Tai ilta. Tai yö. Käytiin nauhoittelemassa yhteen proggikseen rumpuja, minkä jälkeen jäin treenikselle ähertämään ja nauhoittelemaan itsekseni. Sain aikaan kolme biisiä jotain epämääräistä jousikaikuysäripoppia kai. Ja bluesia. Aina tulee bluesia. Erona tällä kertaa se, että käytin vain kolmea mikkiä rumpuihin. Jostain syystä pidän siitä, kun mikittää rumpuja vähemmän paljon enemmän, kuin siitä, että lähimikittää jokaisen rummun erikseen. Siinä kuviossa on jotenkin liikaa osia, kaikki vuodot kertautuvat ja kasvavat. Saahan siitä pron kuuloista ja toki se moneen musiikkiin toimii ihan erilailla, mutta meikäläisen tarpeisiin saa mukavamman ja hienomman soundin saa vähemmillä mikeillä. Rumpujen soittaminen taas tuntui lähtevän yllättävänkin hyvin, vaikka vähän meinaa komppi aina huojahtaa kun en kuule mitä olen räpeltänyt kitaralla, kun ilman klikkiä tietysti kaiken soitan. Mutta kiihtymiset ja venymiset ovat elävää musiikkia, se ei haittaa kunhan kaikki instrumentit venyvät mukana.

Aluksi ajattelin, että näistä tulee jotain ihan yhdentekevää sontaa jota kukaan ei kuule ikinä, mutta alkaa tässä räpeltäessä jokin sellainen punainen lanka löytyä, että kyllä näistä vielä levyn tekee. Epämääräisen postrock-stoner ysäripop levyn.  On jännä tunne, kun alkaa tehdä jotain mitä kohtaan ei tunne mitään suurempaa, mutta huomaakin kasvavansa siihen kiinni ajan kuluessa. Outo fiilis, mutta toisaalta tervetullut. Musiikki on liimaa tai jesaria, joka voi korjata sielun kuin sielun tuosta vaan. Se on hienoimpia puolia siinä. Tänäänkin se on tehnyt tehtäväänsä erittäin tehokkaasti. Tuloksia voi kuunnella alta. En tiedä onko se vielä lopullinen vai ei, vähän huvittaisi laulaa ehkä, mutta tiedän että vihaisin sitä päätöstä vain jälkeenpäin. Ehkä keksin jotain yhtä nerokasta kuin Loiriplukari.



Nyt lähinnä mietin, että pitäisikö käydä pihalla kävelemässä ja kuuntelemassa tämän yön tekeleet vielä ajatuksen kanssa. Toisaalta voisi nukkua tässä vaan pari tuntia, mutta ulkona voisi olla ihan kivan näköistä, auringon nousua ja muuta sellaista hippisontaa. Ehkä nopea kävelylenkki vain. Sitten nukkumaan.

Junamatkakirjoitus, pitkästä aikaa

Istun junassa. Kuuntelen Mount Eerien A Crow Looked At Me -levyä taas ja tämä on yksinkertaisesti niin kaunis levy ettei mitään järkeä. Tämän jälkeen kuuntelen Harvestmanin Music For Monolithsia, joka on myös kaunis levy. Kuten ehkä on tullut selväksi, pidän teoksista jotka hiljentävät totaalisesti. Se on se sama vaikutus jonka toivon myös musiikillani olevan, ja jonka olen onnekseni saanut todistaa joka kerta kun soitan livenä. Pidän siitä. Ihmisten rauhoittamisesta. Mielen hiljentämisestä. Se on kaunista ja hyvää. Jos voi tarjota ihmiselle pienen tauon siitä melusta joka pään sisällä vallitsee, se on vain hyvä ja kaunis asia. Tai ainakin minun pääni on täynnä melua. Enkä usko olevani mitenkään erityislaatuinen tai muutenkaan ihmeellinen joten uskon, että muidenkin päät ovat. Toivon myös, että muut ihmiset saavat musiikkini ja muiden tekemisteni kautta jonkinlaisen vastaavan tauon tai lohdun kanssakuolevaisuudesta, kuin minä saan sen tekemisestä.

Helsinki odottaa taas. Ajattelin soitella kaduillakin kun kerkeän. Omaksi ilokseni lähinnä. Siinä löytää aina silloin tällöin jotain uutta, jota ei muuten löydy. Vaikka ensimmäinen puoli tuntia meneekin taas totutellessa ja räpeltäessä. Ajattelin vain varoittaa, että jos liikutta Helsingissä, saatatte törmätä minuun. Saa väistääkin.

Ajattelin ottaa kirjoittamisen taas vähän aktiivisemmin työn alle, se on jäänyt nyt vähän liiaksikin. Sen on huomannut. Pari kertaa vuorokaudessa tahti on aivan hyvä tasapainon kannalta.

Käki - Eksy

Tässä on taas pari päivää mennyt niin, etten oikein tiedä mikä on missä ja mikä kuuluisi työntää minne. Kirjoittaminen tuntuu jokseenkin hankalalta, vaikka tiedän, että tarvitsisin sitä paljonkin. Tuntuu, että pitää huutaa koko ajan johonkin suuntaan, mieluiten kitaralla, kaikuluodata maailmaa ja yrittää löytää ne ihmiset joiden kanssa minun kuuluisi vielä tehdä musiikkia. Kaipa niitä löytyykin. Tänäänkin sain soittaa helvetin hyvän, sielun puhdistavan ja kaikinpuolin täydellisen keikan viideltä iltapäivältä sikäli parhaalla porukalla, että muuten koko jengi oli tuttua, mutta rumpali oli taas villi kortti joka hyppäsi puikkoihin puolen tunnin varoitusajalla. Hyvin sopi mukaan, tajusi meikäläisen epämääräiset merkitkin helvetin hyvin ja ymmärsi mikä on homman nimi, vaikkei ollut kai kuullut nuottiakaan tuota kamaa etukäteen. Onneksi tuollaisiakin ihmisiä on, viime aikoina on tuntunut siltä, ettei maailmassa ole olemassa yhtään rumpalia, johon ei liittyisi jonkinlaista hankaluutta, olkoonkin sitten vain aikataulujen täysinäisyys tai jokin muu tekijä, joka estää soittamisen.

Tuossa yllä on nyt ensimmäinen Käki-levy. En väitä keksineeni omaa pyörääni uudestaan. Tahdon vain aloittaa alusta. Ilman noiden ziljoonien levyjen painoa. Sitä, joka johtaa siihen että jos joku puolituttu ehdottaa meitä keikalle, järkkääjä käy kuuntelemassa yhden levyn akustista himmailua ja toteaa, että eihän tämä sovi tänne stoner-pörinän sekaan. Tämä päivä oli myös J. Kill & Mr. Mulen kuolema. Tästä lähtien kaikki nuo keikat soitetaan Käki-nimellä, koska tämä on jo ylittänyt sen pisteen, jossa se on vain minun olohuoneprojektini. Nyt tämä on oikea elävä kollektiivi, olkoonkin, ettei se 80 % ajasta sisällä ketään muuta kuin minut ja korkeintaan Cédrikin. En epäile, etteikö tuokin bandcamp olisi kohta jo tukossa kaikenlaisia epämääräisiä livekokeiluja, mutta ainakaan siellä ei ole kaikkea sitä, millä aloitin tämän touhun. Kuten joskus pari vuotta sittenkin sanoin, minusta tuntuu, että J. Kill & Mr. Mule on jonkinlainen oppityö matkalla kohti jotain oikeaa. Tämä on se asia, joka kasvaa ulos tuosta opista. Ainoat poikkeukset ovat levyt Saatana Saa Aina Omansa,  Lopun Ajan Kansan Lauluja ja Ruostuva Maailma/ Palava Mieli. Nämä kolme albumia muodostavat jonkinlaisen oman kokonaisuutensa.

Oloni on vähän kevyempi, mutta tunnen tämän homman olevan silti vielä pahasti kesken. Kyllä se sieltä löytää itsensä, kun vain saisi soittaa mahdollisimman paljon livenä. Käki soittaa ensimmäisen keikkansa Kesannon UGH-tapahtumassa lauantaina 8.7. Huomenna palaan taas Helsinkiin asumaan studiolle. Jos joku tahtoo ostaa runoja tai yllä mainittuja levyjä, minulla on niitä mukanani. Lopun Ajan Kansan Lauluja on vain kolme kappaletta, nämäkin löysin jostain laatikon pohjilta, eli ne alkaa olla kohta loppu. Ruostuva Maailma / Palava Mieli sai uusimmassa Infernossa jälleen mieltä erittäinkin paljon lämmittävän arvostelun. On vain jotenkin ihmeellistä, miten kaikista lähettämistäni kappaleista ainoastaan kolme on tähän mennessä päätyneet arvosteluun asti. Se on aika turhauttavaa. Siksi, että ne eivät ensinnäkään ole minulle ilmaisia. Toisekseen minua ei vaivaisi yhtään lukea vaikka jotain "ihan paska, en panis"-arvosteluakaan. Tahtoisin vain tietää, että ne kappaleet ovat saavuttaneet ne ihmiset, joille ne on lähetetty, ja että ne ovat tulleet kuunnelluksi ajatuksen kanssa. Mutta kai tällainen nobody voidaan sysätä lootan pohjalle vaan. Ihan sama se kai kuitenkin on. Tässä on uusin maalaukseni Painajainen (Nähtynä Edestä Päin).

Painajainen (Nähtynä Edestä Päin)

Pyristelen ansassa,toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä, aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa, toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa,toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä, aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa, toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa,toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä, aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa, toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa,toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä, aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa, toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa,toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä, aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa, toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa,toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä, aina tätä eikä mitään muuta, pyristelen ansassa, toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, roikotan itseäni löysässä hirressä ja odotan tämän kaiken olevan jotain epätodellista unta, mutta tämä on tätä aina tätä eikä mitään muuta,pyristelen ansassa, toistan itseäni, toistan samoja asioita jotka eivät johda mihinkään, mikään ei etene, mutta etenee kuitenkin.

Käki herää.

Viime viikot ovat olleet vahvasti nahanluonnin aikaa. Kirjoitin tästä jo yhden tekstin mutta se hävisi kai jonnekin bittiavaruuteen lopullisesti. Kirjoitan tätä myös puhelimella, joten ikävä juttu jos ja kun on tavallista enemmän kirjoitusvirheitä. Sen lisäksi, että olen Kreikan auringon jäljiltä repinyt saunan jälkeen (erittäin spirituaalinen kokemus, kun sen käy läpi vain pari kertaa vuodessa) fyysistä nahkaani koen myös, että olen tässä käynyt henkisestikin läpi jonkinlaista vanhasta ruumiista ulos ryömimisprosessia. Ne eivät koskaan ole täysin kivuttomia, mutteivät koskaan myöskään pelkästään negatiivisia.

Kuten ne jotka näitä sekoilujani ovat pitempään seuranneet ehkä muistavat, koen jonkinlaisen luomistyöni kulkevan eteenpäin opastavien eläinten kautta. Ehkä joskus teen näistä jonkinlaisen oman toteemikuvani. Jokainen eläin tuntuu opettavan minulle jonkinlaisia uusia puolia itsestäni, työstäni ja tavasta jolla hahmotan maailmaa. Olen syntynyt käärmeen vuonna, joten pienestä asti tunsin käärmeen olevan jonkinlainen henkieläin. Kun 5-vuotiaana näin naapurin tappavan kyyn, tuijotin sen mätänevää ruumista joka päivä, tietämättä oikein mitä ajatella tai tuntea. Käärme ei ollut tehnyt mitään, mutta nyt se oli muurahaisten ruokaa. Käärme oli vierelläni ensimmäiset 7 vuotta elämästäni. Sitä seurasi 7 suden vuotta, jotka olivat vainottuja, ahdistuneita ja vaikeita vuosia. Niitä seurasi 7 vapautunutta koiran vuotta, kulkemista, haahuilua, etsimistä. Siitä alkoi Aasin aika. Aasin aika on ollut erakoitumista, sisäänpäinkääntynyttä ja omaehtoista tutkiskelua. Tein ensimmäiset omat biisini 7 vuotta sitten. Nyt koen, että jotain uutta on tulossa.

Olen kuullut sen tajuntani laidalla jo jonkun aikaa, muutaman kuukauden. Käki. En vielä tiedä mitä se tarkoittaa, mutta elämän tarkoituksena onkin ottaa siitä selvää. Käki on lintu jonka monet kuulevat, mutta harvat näkevät. Ehkä tässä on kyse itsen hävittämisestä jollakin uudella tavalla. Ainakin tietyllä tavalla, koska minua on jo kauan häirinnyt se, että kun soitan J. Kill & Mr. Mulen kanssa, paino on väistämättä siinä, että se on MinäMinäMinä siinä keulilla. Se on noloa ja turhauttavaa. Käki hävittää tämän ongelman parilla tavulla. Käki voi olla vain minä, outoine rytmikkäine äänineni, tai sinfoniaorkesterin verran ihmisiä tekemässä outoja ääniä yhdessä. Käki on minulle keino hävitä. Ääneksi, näkymättömiin, piiloon huomiolta jota en tarvitse. Lisäksi se tuntuu luontevalta, koska siinä missä J. Kill & Mr. Mule on ollut minulle jonkinlainen oppimistyö, yksinäistä tekemistä, koen että nyt enemmän ja enemmän alan niittää sen hedelmää, tehdä musiikkia muidenkin ihmisten kanssa.

Ulkoisesti Käki on mielestäni yksi hienoimpia lintuja: sen värityksessä toistuvat pisteet ja viirut rytmisinä kuvioina, se on väreiltään minimalistinen ja neutraali. Käki on kuoleman ilmoittaja, josta isänikin laskeskelee jäljellä olevia vuosia, vaikkakaan se ei ole ehkä luotettavimmista päästä. Ainakin viimeksi sanoi lopettaneensa laskemisen jossain sadannen kukkumisen kohdilla. Käki tuntuu olevan yhtä rytmiä, looppia, elämän ja kuoleman rajapintaa koko lintu. Käki syntyy loisena ja elää vain, jos tappaa muut ympärillään olevat linnunpoikaset. En tiedä mitä tämä aika tuo tullessaan, mutta koen sen olevan puhdas pöytä, uusi alku.

Oppipoika-aika alkaa.

Aloitin tänään työharjoittelun ja pääsin heti duunailemaan kaikenlaisia käytännön juttuja, joita oppii vain tekemällä, kuten rumpujen täysmikittäminen ja miksaaminen, sellaisella vähän ammattimaisemmalla otteella, kuin kolmen mikin ristiinräiskimisellä ja miksaamisella. Toki pidän siitä paljon enemmän, kuin hifistelystä, mutta tämä on vähän sellaista yleissivistystä, ettei tarpeen vaatiessa mene joskus sitten sormi ihan totaalisen suuhun. Uutta infoa tuli sen verran, että hetken aikaa saa sulatella, mutta sain tuossa nauhoiteltua vähän kitaroitakin jo, että on jotain mitä räpläillä huomenissakin. Pitää kohta varmaan nukkuakin pari tuntia, ettei mene 24 tuntisiksi päiviksi.

Tällainen touhu on mielenkiintoista, koska olen aina tykännyt studiohommien vakoilusta ja ihmettelystä. Olen katsonut about jokaisen making of dokumentin joka on vastaan kävellyt ja jossa on ollut pienikään mahdollisuus minkäänlaiseen omalaatuiseen touhuiluun. Eli siis aika monet hevilevyjen jynkytyskitaranauhoitukset on jääneet katsomatta, koska niissä harvemmin pyörää keksitään. Toisaalta vaikkapa suomalaisissa puulaakihevistudiodokkareissa on sitten taas omanlaisensa viihdearvo, ja tehtiinhän me yksi sellainen suhteellisen turha studioraportti itsekin. Eipäs kun kaksi. Kadun molempia.Sitä aina ajattelee, että nyt saadaan jotain tärkeää kuvattua, mutta sitten kaikki keskittyminen menee oikeasti nauhoittamiseen ja talteen jää vaan pari tyhjän nauramista kuuntelupuolelta ja niistä sitten koostaa pari vaivaannuttavaa minuuttia.

Kesän "asun" nyt sitten kai enimmäkseen Helsingissä. En suoraan sanottuna pidä tästä kaupungista kovinkaan paljoa, vaikka täällä paljon kavereita ja tärkeitä ihmisiä asuukin. Ei pidä siis ottaa minään henkilökohtaisena loukkauksena, etten pidä kaupungista. Suomessa vain on paljon miellyttävämpiäkin kaupunkeja. jos nyt esimerkiksi vertaan sitä, miten hankala minun oli löytää Lauttasaareen menevä bussi verrattuna siihen, että navigoin meidät aivan ummikkona Budapestin julkisliikenteellä lentokentälle, niin onhan tämä vähän tyhmästi järjestetty. Tai ei ihan vähänkään. Mutta toisaalta nyt kun tiedän mistä bussi lähtee, ei siinä ole mitään ongelmaa. Eli ehkä se vain nälkäisenä kiukutti. Kynnetkin olisi pitänyt leikata. Harmin paikka. Nyt ehkä nukun vähän.

Rundi takana.

Noniin. Yritän nyt kirjoittaa tuosta parin viikon seikkailusta jotain. Pakko sanoa, että kyseessä oli päräyttävin ja hienoin reissu, jonka olen soittohommissa tehnyt. Vaikka aluksi vähän jännitti, että mitä siitä tulee kun soitetaan veljeni kanssa kahdestaan improvisoitu läjä mölyä joka ilta, niin heti ensimmäinen keikka Szegedissä osoitti, että ei siinä tarvitse mitään pelätä. Sen kuin paiskoo menemään vaan. Koska tämä koko reissu tuntui olevan täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia ja oudompia ihmiskohtaloita, ajattelin purkaa tätä touhua ennemmin sitä kautta ja lisätä kuvia. Reissussa oli siis kuski, minä ja veljeni, sekä toinen Kyliga Dälen, joka koostui hienoimmista mahdollisista ihmisistä, Bendestä ja Jürgenistä, sekä tuuraavasta basistista Adamista. Päivän lojumisen ja "virkistystoiminnan" jälkeen pakattiin itsemme ja romut pakettiautoon ja lähdettiin kohti Szegediä. Paikka oli tavanomainen kellari, jollaisia on Puolassa ja Unkarissakin ilmeisesti melko paljon.

Yövyimme Davidin luona, jonne lähdimme heti soundcheckin jälkeen. Olimme törmänneet tähän kyseiseen henkilöön jo aikaisemmalla kiertueella, mutten muistanut häntä ennen kuin näin naaman. Hän asui soluasunnossa kerrostalossa, se tuntui jotenkin oudolta, kun kaikki asukkaat tuntuivat olevan niin eri puusta veistettyjä. Tunsin oloni hieman Ville Haapasaloksi ihmetellessäni siinä unkarilaisten keskusteluja ja tupakointia. Aluksi tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi isäntämme ylitsevuotavan ekstrovertissä ja intensiivisessä seurassa, mutta iltaa myöten joko totuin siihen tai hän rauhoittui, koska en tuntenut lopultakaan oloani lainkaan epämukavaksi. David tykitteli kaikenlaista grindcorea ja päänsyöntiheviä täysillä koko yön (hän on myös tehnyt kuulema yliopiston gradunsa grindcoresta, mikä on samaan aikaan cool ja aika weird.). Itse menin nukkumaan muistaakseni joskus viiden korvilla ja heräilin yhdeksän aikaan. Koska ajettavaa oli jonkin verran Romanian Timisoaraan, lähdimme ajoissa.

Romanian rajalla virkailijat kyselivät bändin nimeä, illan keikkapaikkaa ja googlettelivat aikansa. Meinasin jo saada jonkinlaisen paniikkokohtauksen ajatellessani, että kohta sieltä hyppää joku meikäläisen mesoamisteksti esiin, eikä päästä maahan, mutta lopulta ne vain luukuttivatkin siellä grindcorea puhelimesta. En tiedä oliko se sattumaa, mutta keikkapaikassa oli kuulema siviilipoliisi haistelemassa meininkiä. Keikka oli aivan hyvä vaikka toisen bändin rummut olivatkin huomattavan paljon hankalammat soittaa, kuin Benden.

Lähdimme ajamaan heti keikkojen jälkeen kohti Bukarestia, koska matka oli pitkä ja tahdoimme päästä sinne ajoissa. Bende ja Jürgen menivät etupenkille pitääkseen kuskille seuraa, mutta nukahtivat melkein heti. Minä pysyin hereillä melkein koko yön, nukahtelin ehkä silloin tällöin muutamaksi minuutiksi, mutta sen isommin en nukkunut. Yöllä satoi ja ajellessamme vuorten ja mäkien keskellä hallusinoin väsyneenä kaikennäköistä, oli mielenkiintoista nähdä asioita, jotka vain sulivat pois kun ymmärsin mitä oikeasti näin. Pääsimme Bukarestiin aamuyhdeksältä ja löysimme tämän illan keikkajärkkääjän ja majoittajan, Coron. Coro osoittautui aika äkkiä yhdeksi hienoimmista promoottereista, joita tulen elämäni aikana kohtaamaan. Hän järjesti kaiken juuri niinkuin pitää, minkä lisäksi hänen kanssaan pystyi keskustelemaan Jugoslavian sodista, romanialaisen yhteiskunnan ikävistä ja syvistä varjoista ja lähes mistä tahansa. Juteltiin pitkälle yöhön ja tajusin valvoneeni 45 tuntia putkeen mennessäni viimein nukkumaan joskus aamuyöstä. Romaniasta on pakko sanoa sen verran, että se maa ei ole yhtään sellainen, kuin täältä Suomesta käsin ehkä ajattelisi. Oikeastaan Romania saa Suomen näyttämään juuri siltä, miltä Suomesta ajattelisi Romanian ehkä näyttävän. Tiedättehän, että puisilla kottikärryillä kärrätään paskaa ympäri kylän raittia ja haitari soi. Suomi on paljon lähempänä tuota kuvaa, kuin Romania. Muutenkin tässä kiertueessa mielenkiintoista ja avartavinta oli se, etten ollut käynyt koskaan missään näissä maissa Unkaria lukuunottamatta.

Miruna Vitriol

Seuraavana päivänä lähdettiin jatkamaan matkaa kohti Bulgariaa. Se näytti aluksi vähän joltain Kouvolan kaltaiselta betonihelvetiltä. Ensimmäinen keikka soitettiin pienehkössä rajakaupungissa, Rusessa. Siinä oli hyvin vahvat venäläisvibat kaikinpuolin, yleisökin tuntui olevan päällisin puolin keski-iän myöhemmällä puolella, vanhempia hevareita, joten tällaiset sekametelisetit eivät ehkä pudonneet kaikille ihan älyttömän hyvin, mutta kyllä ne ainakin kohteliaisuuttaan nyökyttelivät mukana. Keikkajärjestäjä oli mukavan oloinen, vahvasti murtaen puhuva nainen, joka hommasi meille maailman pahimman hajuisen rumpumaton, se oli niin homeessa, että pelättiin sen tarttuvan kaikkiin kamoihinkin. Yövyttiin jollakin järkkääjän ystävällä, bulgarialaisessa lähiössä, kerrostalossa, jossa nukuin lattialla torakoiden kanssa.

Seuraavana ajeltiin Sofiaan, jossa oltiin suht ajoissa. Niin ajoissa, että ehdin katsoa kuinka jo toista kertaa sinä päivänä päissään olevat unkarilaiset pyörivät ympäri kyliä. Kun oltiin pyöritty aikamme, mentiin keikkapaikalle, jossa meitä odottivat aplodit. Ilmeisesti siellä oltiin koko ajan odoteltu paiseissa, että koko ilta joudutaan perumaan, kun bändit eivät ilmesty paikalle. Eipä siinä, kellään ei tuntunut olevan oikein mitään käsitystä siitä mitä bändejä ja minkä maalaisia bändejä sinne oikein oli pyydettykään. Keikkajärkkääjä oli todella outo, helvetin iso hevari, joka oli sanojensa mukaan kokki, mutta jonka käsitys salaatista tarkoitti tomaattia ja kurkkua. Keikkapaikkana oli sentään hieno baari, skeittirampissa soittaminen oli kaikkinensa aika 5/5 bisneksiä. Ihmiset olivat mukavia ja aivan päinvastoin eiliseen nähden paikalla oli lähinnä nuoria. Siitä tuli hyvä fiilis. Kaikki piti kuulema saada taputeltua ennen yhtätöistä, lämppärinä ollut vanhojen ukkojen hevibändi soitti vähän vajaan tunnin, minkä rinnalla meidän parinkymmenen minuutin pyristelyt olivat aika lyhyitä. Eniten kuumotti kuitenkin se, että majoituimme järkkärille. Hän asui vaimonsa kanssa opiskelijatalossa, kämpästä huokui se vastaava neuvostofiilis kuin aiemmastakin. Järkkäri haukkui kaikki kreikkalaiset ällöttäviksi homoiksi ja haukkui homoja muutenkin koko ajan, joka vitutti aika huolella. Oli se aamulla melko ihmeissään, kun lähdettiin jo ennen yhdeksää liikkeelle ihan vain päästäksemme pois sieltä. Bulgariasta jäi hitusen paska maku, vaikka sielläkin toki oli paljon mukaviakin ihmisiä. Toisaalta se tuntui olevan nimenomaan koko Balkanin alueen ydin ja olennaisin osa balkanilaista kokemusta. Lähinnä tuo yksi ihminen onnistui ehkä värittämään turhankin paljon koko Bulgariaa omalla olemuksellaan. Sitäkin vasten mietti vain enemmän jo tässä vaiheessa, että kylläpä sitä on tullut nähtyä kaikennäköistä ihmiskohtaloa tällä reissulla. Enpä tiennyt, että vielä ihmeempiä juttuja oli luvassa.

Tykittelimme suorilta Thessalonikiin, Kreikkaan ja päätimme mennä katsomaan merta. Heti ensimmäinen asia jonka näimme oli rantaan huuhtoutuva kuollut rotta. Nauratti. Lähdimme jonkinajan hengailun jälkeen keikkapaikalle, joka oli hieman vaikea löytää, mutta löytyi kuitenkin. Siinä missä eilen kaikki piti saada hoidettua pois alta ennen yhtätoista, tänään kukaan ei edes miettinyt soundcheckejä ennen sitä. Kun Suomessa sanotaan, että porukka tulee kahdentoista jälkeen, tiedän sen olevan valhe. Siitä syystä yllätyinkin paljon, kun paikkaan alkoi valua porukkaa. Soitettiin yksi parhaista keikoista. Majoituttiin keikkajärkkääjien Martinan ja Melinnan (en ole aivan varma nimen kirjoitusasusta) kommuuninomaiseen kämppään. Näin valveuneni. Seuraavana aamuna juotiin kahvia ja hikisimmät kävivät suihkussa. Kaikki olivat niin ystävällisiä ja Kreikka niin hieno paikka, että sinne mennään kyllä varmasti uudestaankin. Se tuntui vähän kuin Saksan utopistiselta, mukavalta versiolta. Saksassa meinaa aina olla omat epämääräiset insinöörimäiset nihkeytensä, tuolla niistä ei tarvinnut kärsiä. Meillä oli pari välipäivää, joten lähdimme katsomaan merta. Näimme taas kuolleita rottia. Paljon kuolleita rottia. Saimme myös kulkukoiran joukkoomme, se seurasi varmaan kilometrin verran meitä ympäriinsä. Eksyimme ja tutustuimme Thessalonikiin. Hieno paikka. Nyt voin jo väittää tuntevani sen nurkan, jossa pyörimme.

Toisena päivänä lähdimme ajamaan etelään, vaikka se olikin pieni koukkaus väärään suuntaan, mutta se oli tehtävä päästäksemme rantaan, josta näkisi muutakin kuin kuolleita rottia. Päästiin johonkin turistikylään, mutta kun sesonki ei ala vielä kuukausiin, oli ranta melko autio. Löydettiin sieltä sellainen privaatimpi paikka ja päätettiin nukkua siellä. Minun ja Eetun kauhuksi siellä pyöri suomalaisperhe, mutta onneksi ne menivät pois. Lopulta saatiin olla rauhassa. Katsottiin auringonlasku, sekoiltiin kuun valossa ja nautittiin olostamme. Olihan se nyt aivan saatanan hienoa. Nukkumaan käydessä tuijotella vaan rajatonta tähtitaivasta ja kaikkea ihmisten avaruusromua ja lentokoneita. Se tuntui jotenkin vaan niin syvältä. Täydelliseltä ja haikealtakin. Heräsin aamulla kuuden korvilla, juuri sopivasti katsomaan, kuinka aurinko nousee palavana kehänä vuorten takaa. Helvetti että se oli hienoa.

Tälle päivälle oli tiedossa kevyt 700 kilometrin ajo, mutta se meni oikeastaan yllättävän kivuttomasti. Makedonian rajakaan ei ollut kauhean paha, mutta Serbian rajalla ei paljoa naurattanut, kun vahvasti murtaen puhuva poliisi käskee jättämään auton siihen ja seuraamaan pieneen koppiin, jossa tehtiin ruumiintarkastus. Onkaloihin ei sentään menty, mikä oli koko porukalle lopulta pieni pettymys. Lopuksi ukko suoritti samanlaisen tarkastuksen pakulle, kunhan kulutti aikaa ja penkoi laukkuja, muttei kuitenkaan edes vilkaissut takaosastoon, jossa kaikki soittoromut ja makuupussit olivat. Hyvin oltaisiin voitu kuljettaa huumeita täynnä olevia pakolaisia maahan. Naurettiin että olisi pitänyt vaatia, että tarkistus suoritetaan Serbian kaltaisen valtion arvolle sopivalla tavalla, eikä tuollatavalla juostenkusten, saatana. Lopultakin olimme kuitenkin niin onnellisia siitä, että pääsimme jatkaamaan matkaa, ettei paljoa viivytelty rajalla.

Vähänkin syvemmälle maahan ajaessa kyllä kävi äkkiä selväksi, mikä on homman nimi. 90-luvun sotien jäljet tuntuivat tuoreilta, taloja ilman ikkunoita, rapistuneita hökkeleitä, kesken jääneitä uudelleenrakennusyrityksiä... Tuntui jotenkin vitun tyhmältä, että länsimaat itkevät ja vaahtoavat vieläkin toisesta maailmansodasta. On helppo sotia, jos siihen on rahaa, ja uudelleenrakennuskin käy helpommin, kun voi rinkirunkaten hustlata entisille vihollisille sitä sun tätä ja nousta siitä suosta. On eri asia sotia köyhässä maassa, jossa ei ole varaa rakentaa oikein mitään. Oli selvää, että serbialaiset olivat melko köyhää noin keskimäärin, mutta oli myös silmiinpistävää, ettei se ollut mikään ankeuden ja kurjuuden tyyssija. Ihmiset vaikuttivat oikeasti onnelliselta, kun ympärillä ei ollut systeemeitä tai rakenteita, jotka vahtisivat heitä joka hetki. Saavuttiin Drumin eteen sitä ensin tajuamatta. Ovesta pölähti iloinen, laiha ja paidaton hahmo, jonka me kaikki tuomitsimme varmasti ensin epämääräiseksi hörhöksi, kunnes tajusimme hänen viittovan meitä sisään paikkaan. Kylä näytti mielestäni joltain Serbialaiselta Pertunmaalta, ja keikkapaikka toi mieleeni vahvasti navetan, mutta hyvällä tavalla. Se oli viihtyisä paikka, jossa paikan pyörittäjä myös asui. Hän eli yksinkertaisesti ja vaikutti onnelliselta, kertoi miten onnellinen on siitä että saa järkätä keikkoja tähän paikkaan, vaikkei kyläläiset näekään sen arvoa kuten kaikkialta muualta tulevat. Ja totta kyllä, harvassa paikassa on mahdollisuus vetää sään salliessa puutarhassa. Lisäksi tekeillä oli ylävintti, jonne oli tarkoitus viritellä tulevaisuudessa jotain myös. Pidin tuosta ihmisestä heti alusta lähtien paljon. Elämänilo vain säteili ulos sellaisella voimalla, ettei edes kaltaiseni sosiaalinen musta aukko saanut sitä hävitettyä. Keikka oli mielenkiintoinen. Rummut eivät pysyneet paikallaan yhtään, mistä syystä hakkasin niitä vain lujempaa, mikki pyöri ständissä ja roikkui suunnilleen kaulassa koko ajan, mutta siitä huolimatta keikka oli aivan täydellinen. Sen jälkeen oli tyhjä olo ja ruoka maistui. Nukuttiin takahuoneessa ja seuraavana aamuna hyvästelimme tämän onnellisen miehen ja jätimme hänet leikkimään poikansa kanssa puutarhaan.

Edessä oli viimeinen keikka Novi Sadissa, jonne ajeltiin aika äkkiä. Aikaa oli, joten käytiin läheisen joen rannalla lojumassa taas. Oli hämmentävää kävellä kaupungin läpi, kun lähiöt tuntuivat aivan elävästi 90-luvun Suomelta, se tuntui sellaiselta suomalaiselta utopialta, jossa kaikki toimi, nuorille oli harrastusmahdollisuuksia ja ihmiset vaikuttivat elävän elämäänsä ilman sen suurempaa tarvetta kytätä katkerana kaikkien muiden asioita. Toisin kuin vaikka Romaniassa, jossa kyräiltiin paljonkin meidän peräämme. Keikkapaikka oli Suburbia, jota pyöritti vanhempi, monille suomalaisille bändeillekin tuttu krustiukko, en muista hänenkään nimeään niin en ala edes arvailla. Hän oli kuitenkin sympaattisen oloinen, minkä lisäksi hän tiesi mitä oli tekemässä tuolla miksauspuolella ja antoi soittaa riittävän lujaa. Soitettiin itseasiassa niin lujaa, että bassonuppi tippui kaapin päältä ja DI-boksi taisi mennä rikki. Oli kuitenkin hauskaa ja ehkä omaksi onnekseni paras keikka tällä rundilla. Siihen oli hyvä lopettaa. Jatkot kestivät oikeastaan koko yön, menin nukkumaan kuudelta ja heräsin virkeänä kahdeksalta. Pakattiin kamat autoon ja yhdentoista korvilla taidettiin lähteä ajamaan takaisin kohti Budapestia. Purettiin romut, hyvästeltiin kuski, Adam ja Jürgen ja mentiin Bendelle lojumaan. Saman tien koko tämä vajaa pariviikkoinen tuntui yhdeltä aikakuplalta, kaikki ne loputtomat tunnit ja pitkät päivät unelta, se oli todella outo tunne. Syötiin, kuunneltiin musiikkia ja otettiin iisisti. Eilen tultiin takaisin Suomeen. Ostin Harvestmanin uuden levyn bandcampista, ettei lentäminen vituttaisi ihan niin paljon, mutta edes se ei voinut täysin ehkäistä sitä suurt ärsyyntymistä, jota tunnen lentäessä muita ihmisiä kohtaan. Ei se nyt kuitenkaan mikään Tukholman lautta ole.Äiti tuli hakemaan lentokentältä, menin  kyydillä Pertunmaalle avaamaan pankkitunnuksia, jotka onnistuin sohlaamaan kiinni, kun Terhi kysyi salasanaa. 7 vuotta se on tullut suoraan selkärangasta, mutta nyt kun sitä kysyttiin, se hävisi mielestäni totaalisesti. Nyt on sitten kuitenkin uudet tunnukset, ja kai se elämä tästä vähän kerrallaan taas asettuu. Tänään käytiin Cédrikin kanssa vähän soittelemassa kitaroita, viritettiin ne avoimeen D-molliin, jolla tein tämän levyn, ja mietittiin, että tällä täytyy kyllä jossain välissä tehdä ihan bändilevykin.

Ajatukset

Lentokentät. Kuvottavia paikkoja joossa toiset menevät liian nopeasti ja toiset liian hitaasti. Mikään ei liiku mihinkään vaikka kaikilla on kiire. Sitä tämä aina on. Kiire odottamaan ei mitään.

Lentokoneet täynnä saastaa
Odotusta joka loppuu
Tyssähdykseen.
--
Jumissa ilmassa
Takana Espoon Paolo Coelho
Jakaa viisauksia
Nauraa hassuille kuville
Puhuu Niiskun nuotilla.
Voi vittu että mä vihaan Niiskua.
Kone täynnä Niiskuja.
--
Haluaisin sanoa, etten usein anna tuntemattomien miesten pakata itseäni pakettiautoon ja kuljettaa ympäri ghettoja, mutta se olisi valhe.
--
Miten voikaan olla helvetin paljon helpompi hengittää sateen jälkeistä ilmaa heti kun se ei ole suomalaisuuden läpi myrkyttämää. Olen tulossa allergiseksi hyödylle ja tehokkuudelle. Inisnöörien maailmalle.
--
Budapestissä maleksiminen
Ei minkään tekeminen
Voittaa aina Lahdessa maleksimisen
Tästä tulee hyvä
Koska tämä on jo hyvä.
--
God is good. Seitan is delicious.
--
Maalaiskaupungin varjossa
Vailla odotuksia
Tavanomainen yllätys
Hieno ilta.
--
Matkalla rajalle
Suomalaiskerjäläiset Romaniassa
Vuoroin vieraissa.
Unkari on hieno maa.
--
Oudoin rajaylitys tähän mennessä.
Tullimiehet luukuttamassa grindiä puhelimesta. Oudompaa on kuulema luvassa.
--
Yötä myöten isoa tietä Bukarestiin.
En ole koskaan hallusinoinut näin
Jokia ja terässiltoja keskelle mäkiä ja laakosja.
Auringonnousuja sillankaiteisiin.
DMT-unia valveilla.
--
Piriä kellarissa
Helvetin hyvä meno
Elämä on parasta murhetta.
--
Yö lattialla torakoiden seassa
Bulgaria on Venäjän light versio,
Rasvamakkara maistuu
Homeisen kämpän nurkassa.
--
Maailman pahimman hajuinen rumpumatto.
Hyi vittu.
--
Skeittirampissa soittaminen,
Parasta.
Yli-innokas death metal promoottori,
Vähemmän parasta.
--
Unikoita joka puolella.
Kuin veri tihkuisi nurmen läpi
Kohti aurinkoa.
--
Meri on lähinnä kasa kuolleita rottia
Roskia ja vaahtoa.
--
"Sinusta kivi uotu uomaksi."
--
Uniaika, kuin maailman yli pyyhkäisevä
Gravitaatioaalto joka täyttää tajunnat
Avaruuspölyn kaiulla.
--
Alasti meressä, summertime sadness soi lähtiessä. Kuvaa hienosti koko Kreikkaa. Sivistyksen rauniot ilta-auringossa. Goatrancea ilman huumeita.
--
Merisiilejä joka puolella.
Haista vittu, evoluutio.
--
Tähtitaivas on paras seinä jota tuijottaa.
--
Katsoin kokonaisen auringon nousun välimerellä 2.6.2017. Elämä on valmis ja kaunis.
--
Serbian raja. Lupaus kädestä perseessä joka jäi täyttymättömänä välillemme, vaikka kävitkin suoraan käsiksk kaluuni.
--
Serbialainen navetta, pireissä mikkeihin molottavat slobot ja kolmen vartin setit. Oman aikana rummut hiihtivät pitkin lavaa, mutta löin niitä vain kovempaa pitääkseni ne paikallaan, ja lunastus tuli, pään särky meni.
--
Valika Malaka!
--
Outo, outo Serbia.
Kuin Suomi 90-luvulla, mutta parempi!
--
Serbia? Serbia.

Koko rundi täynnä entistä erikoisempia keikkajärkkääjiä. Aivan erilaisia elämiä.
Ja minä kuljen kurkistelemassa ikkunoista sisään.

Valveuni, juuri äsken.

Puisto yöllä, katson kysyvästi ihmisiin, minulle näytetään missä vuosia sitten kuollut mummoni, äitini äiti hytisee jännittyneenä puistolampun alla. Menen lähemmäs ja hän kertoo minulle  sanoja jotka ovat tärkeitä. Hän muuttuu äidikseni nuorempana ja sanoo että on muutakin. Halaan häntä ja hän sanoo että tämä on syvemmältä, kohdusta asti. Halaan tiukemmin ja maa ympärillä vajoaa. Minua pistää alavatsaan. Vähitellen sanat selkenevät meille molemmille ja  näen ne yhtä hyvin kuin kuulen:

"Sinusta kivi uoutu uomaksi"

Tiedän tämän olevan tärkein ja pidän sen mielessäni noustessani väkisin unesta valveuneen, silläkin uhalla että kaikki muut tärkeät asiat jäävät sille puolelle rajaa. Tiedän miten homma toimii. Tässä valveessa olen tyhjässä hallissa, yhtä pimeässä mutta ilman valoja. Joku balkanilainen mies pyörii siellä kanssani. Tunnen olevani täysin hereillä, mutta tiedän etten ole. Minun pitää saada kehoni liikkeelle, että pääsen irti unesta. Yritän keksiä keinoa, ja tajuan ettei mikään toimi tehokkaammin kuin lyöminen. Yritän lyödä miestä, väistellä lyöntejä, lopulta hermoviesti osuu oikeaan paikkaan ja käsi heilauttaa minut hereille. Muistan sanat vielä.