lauantai 6. toukokuuta 2017

Tietoisuudesta ja undergroundsekoilusta.

Jäi vaivaamaan, kun jätin edellisestä tekstistä pois ajatuksen, joka on pyörinyt mielessä jonkinaikaa, elämään ja kuolemaan liittyen. Nimittäin se, miten usein kuulee kvanttifysiikasta mitään ymmärtämättömien (ja yllättävän paljon siitä ymmärtävienkin) pohtivan tietoisuuden kvanttiolemusta ja sitä mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Kun olen asiaa miettinyt, se vaikuttaa jokseenkin päivänselvältä ja huomattavasti tylsemmältä, kuin monien tähtitieteellisissä mittakaavoissa pyöriytyvät selitykset tuntuvat olevan. Jos ajatellaan, että asian tila voi olla mitattaessa joko 1 (tosi) tai 0 (epätosi), on jotenkin luonnollista suhteuttaa ja ajatella tämä tietoisuuden kannalta niin, että jokaisen ihmisen yksittäinen tietoisuus mitattuna ennen syntymää on 0, kuoleman 1. Ennen syntymää ei voida tietää, että tällainen ihminen voisi koskaan olla olemassa, koska hän ei ole ollut vielä olemassa. Ei ole mittaustilannetta, jossa hänen olemassaolonsa voisi olla tosi, ennen kuin hän on ollut olemassa. Kuoleman jälkeen tämä tilanne on mitattavissa: Olenko minä ollut olemassa, kyllä maailmankaikkeudessa on ollut henkilö, joka täyttää tämän tietoisuuden määreet, joten väite on niiltä osin 1 (tosi).

Elinaikana mittaus on jokseenkin mahdotonta. Elämä on vielä määrittämätön, potentiaali, interferenssikohinaa jossa tämä tietoisuus on jatkuvasti vuorovaikutuksessa kaiken olemassaolevan ja ympärillä koetun kanssa. Tietoisuus on toki olemassa, eikä sitä voida enää sen jälkeen pois pyyhkiä, mutta sen laadulliset elementit ovat jatkuvassa kehityksessä ja muutoksessa. Toki tämä menee teoreettiseksi käsien heilutteluksi, eikä sillä ole mitään suoranaista yhteyttä konkreettiseen elämään, jossa kaivat nenääsi siellä näyttöpäätteen toisessa päässä ja ihmettelet tällaisen ajatuksen järjettömyyttä.

Eilisen illan käytin lähinnä kirjoittaen esseetä dadasta ja käsitetaiteesta ja siitä, miten se näkyy arkikokemuksessani. Jatkan ja hion sitä hieman ennen kuin julkaisen, kyseessä on siis koulutehtävä, mistä syystä joitain juttuja täytyy selventää hyvinkin paljon tarkemmin, kuin olisi muuten tarve. Huomasin vain siinä, että kirjastosta on todella vaikea löytää käsitetaidetta koskevaa kirjallisuutta. Kaikki tila ja performanssitaiteen osastot tuntuvat olevan täynnä graffitia ja ympäristötaidetta, kun taas dada ja käsitetaide ovat eräänlaista undergroundia jopa siinä maailmassa.

Nyt kuuntelen tätä Rätön ja Lehtisalon haastattelua. Kannattaa myös katsoa Areenasta Rätöstä tehty dokumentti Porin Samurai. Nämä ovat mielenkiintoisia, vaikka Circle ei olekaan koskaan oikein sanonut minulle mitään. Juuri tänään ostin Fratenin muuttaakseni tämän. Suurin osa musiikista ei ehkä vain ole minua varten, mutta arvostan suuresti kaikkea sitä, mitä nuokin ukot ovat puuhailleet, minkä lisäksi minusta on hienoa, että mediassa aletaan kaikenmaailman supertuottamisen sijaan tai lisäksi ainakin antaa tilaa suomalaisenkin kulttuurin sekopäisemmille itse puuhastelijoille. Alkaa löytyä jotain samastumispintaa itsellekin. Nyt pitää alkaa valua reissuun, tänään huudetaan Joensuun Väentalolla taas muutamalle tyypille, siellä on kuitenkin hyvää noisea, kannattaa tulla paikalle!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti