keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Runopodcast, nykytaidetta ja kuolleita kuvia

Noniin, nyt on tarjolla jotain mitä olen odottanut melko innolla jo jonkinaikaa, nimittäin Lahen Aikojen Miksi?-ohjelman runoilupodcast, johon lähdin mukaan alle puolen tunnin varoitusajalla ja joka osoittautui helvetin mukavaksi illaksi. En ole vielä kerennyt kuulostella sitä itse, mutta luotan, että ainakin Visa pitää sen pinnalla kyllä. Jos joku sattuu pyörittämään jotain vastaavaa, niin tulen kyllä mielelläni sössöttämään tästä tai mistä tahansa muustakin aiheesta ihan siksi, että toisen ihmisen asettaessa asioita kyseenalaiseksi saa pohtia omia, joskus itsestäänselviä ajatuskulkuja toisen ihmisen näkökulmasta, mikä parhaimmillaan auttaa löytämään jonkun helvetillisenä ammottavan aukon omassa logiikassa. Pientä iteraatiota ja tarkentamista, korjaamista ja rakentelua, sitähän tämä maailmankuvan rakentaminen on.

Tänään käytiin kahdessa museossa. Kiasma tarjosi pari kiinnostavaa duunia ja helvetillisen läjän sellaista ärsyttävää, muka-absurdia ja mukasurrealistista videokampetta, jossa käppäisellä kasariestetiikalla koitetaan rakentaa tulevaisuuden dystopiaa. Sellaisesta jää vaan helvetin äkkiä kuva yrityksestä olla jotenkin näppärän omaperäinen ja....vihaan tätä sanaa, "edgy". Toki siellä oli joitain poikkeuksiakin. Ed Atkinsin Ribbons oli mielenkiintoinen runollisuudessaan, Hito Steyerlin Monty Pythonille ja välistä vähän Beckettin teatterillekin kumarteleva How Not To Be Seen tuntui sopivan Radioheadin OK Computerin jatkeeksi melko näppärästi. Huomasin myös jumahtavani Tuomas Laitisen Reseptorin eteen, miettien, että joku tässä tekstissä vetää. Haastatteluruudusta selvisi, että siellä tekoäly rakenteli rakkausromaaneista ja Beckettistä omaa teostaan, nauratti, että tunnistan sen näemmä vaikka sitä kuinka pilkotaan ja väännellään. Jos teoksissa ärsytti jokin, niin juuri se, että ne oli niin selitelty auki ja tukotettu täyteen informaatiota. Kaikki oli täynnä puhetta tai tekstiä, väkisin availtu ja tungettu kaikki siihen. Sinällään ihan hyvä, että ainakin se selkeytti oman tulevan näyttelyn kuvia, jota kaavaillaan nyt loppuvuodeksi. Jotain pientä saattaa olla sitä ennenkin, mutta päänäyttely on loppuvuodesta, tai ensi vuoden alussa.  Kiasman töiden surrealismi ei oikein ollut kovinkaan surrealistista, lähinnä jatkuvaa meemitodellisuuden ja vähän jo ohi menneen "ironian" muotokieltä.  Se tuntui olevan vailla kontekstia. Tuntui lähinnä siltä kuin olisi kävellyt jonkun toisen unissa, mikään ei oikein kiinnostanut tai vaikuttanut mainitsemiani töitä lukuunottamatta.

Kiasman jälkeen mentiin Sinebrychoffin kotimuseoon. Muotokuvamaalaukset eivät tee minulle mitään. Ne ovat vain kuvia liian rikkaista kuolleista ihmisistä, mainoksia sukujen vallasta, teknistä toteutusta vailla sielua, usein vielä sellaista, joka näyttää ensikatsomalla vakuuttavalta, mutta heti vähänkin pitempään katsoessa illuusio katoaa ja liian pienet päät ja tyhmästi tehdyt silmät paljastuvat. Itselleni täysin yhdentekevä taiteenlaji, joka ei kiinnosta minua pienimmässäkään määrin, vaikka kuinka olen tietoinen sen sisällään mahdollisesti pitämästä sosiopoliittisesta kommentaarista. Kuten sanoin, pelkkiä kuvia kuolleista ihmisistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti