keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Pelit ja tarinankerronta. Ja vähän muutakin rompetta.

Katsoin tuossa taas Indie Gamen ja Life Afterin, kun en oikeastaan muistanut niistä mitään ja ajattelin, että nyt on vähän enemmän perspektiiviä niihin, kun koko vuosi on oikeastaan duunailtu asioita, jotka lähinnä liittyvät peleihin. Ensin tehtiin syksy 3D-mallinnusta ja animaatioita, kevät puoli taas on ollut kuvakerrontaa ja nyt sitten ihan pelin vääntämistä. Neljän porukalla duunailtu Please Stop Killing Me on ollut aika hauska homma vääntää, vaikka koodaaminen onkin ihan yhtä ristiriitaista touhua, kuin vuosi sittenkin. Haluaisin tajuta sitä paljon paremmin, periaatteessa ymmärränkin, mutta käytännössä olen aivan käsi. Ajattelin, että voisin tässä itsekseni koodailla jonkinsorttisia harjoituksia, kunhan tämä kurssi on saatu ensin ohi. Toisaalta tämän vuoden sisällöt ovat kaikki olleet sellaisia, että tuntuu kuin niihin pitäisi palata, mutta ne ovat sen verran vaativia, ettei niihin ihan noin vain palata.

Peleissä on kuitenkin oma kiehtovuutensa, olivat ne miten yksinkertaisia hyvänsä. Ne ovat suljettuja systeemeitä, joihin on rakennettu omat sääntönsä ja lainalaisuutensa, ja parhaimmillaan ne ovat juuri silloin, kun yrityksen ja erehdyksen kautta pitää oppia ja hahmottaa tuollaisen systeemin rajat. Siitä syystä Super Meatboykin on niin suosittu. Ja juuri siitä syystä kaikki isojen firmojen pelit ovat järestään aivan paskoja. Olen koittanut nyt innostua Assassin's creedeistä, mutta ei siitä meinaa tulla mitään, kun jaksaa pelata sitä bugista talutushihnaa aina 20 minuuttia kerrallaan, ennen kuin menee hermo. Koskaan ei voi olla varma, onko joku kohdan jumittaminen tarkoituksenmukainen, vai bugista johtuva häiriö, jossa homma ei vaan etene mihinkään. Sama tuntuu vaivaavan kaikkia Playstation 3:n pelejä, jopa Red Dead Redemptionia, josta muuten pidän kyllä.  Tarinankerronnan ja kekseliäisyyden kautta indiepelit ovat silti nousseet jopa ihan oikeaksi tarinankerrontamuodoksi, mikä on mielestäni hieno juttu, vaikken niitä ole mitenkään älyttömästi pelannutkaan.

Luin myös loppuun Marcel Duchampin taidetta käsittelevän kirjan Identiteetti ja Teos Tuotteina. Vähän harhaanjohtavasta nimestä huolimatta tuo oli ihan mielenkiintoinen ja valaiseva, tarjoten myös paljonkin samastumispintaa Duchampiin, josta en tiennyt mitään, vaikka olenkin pitänyt taiteesta. Huomasin, että pidän monestakin kirjailijasta ja taiteilijasta, joiden elämä ylittää viime vuosisadan alun ja sen murroksen, joka tapahtui historiallisesti ja psykologisesti tultaessa teollisen vallankumouksen ajasta maailmansotien jälkeiseen moderniin maailmaan. Ymmärsin sen johtuvan ehkä pitkälti siitä, että itsekin olen samanlainen vuosisatojen ylittäjä, tuon modernin, maailmansotien jälkeisen maailman jälkimainingeissa syntynyt, digitaaliseen maailmaan siirtyvän ajan ihminen. Uskallan sanoa itseäni taiteilijaksikin, koska taiteen tekeminen on ainoa yhtäjaksoinen "duuni" jota olen tehnyt viimeisen kahdeksan vuoden aikana, ja vaikkei se nyt ehkä kuitenkaan ihan vuokraa maksaisi, niin tuo kuitenkin jonkun kuivan leivänkannikan silloin tällöin satunnaisesti. Tätä kautta kuitenkin koen jonkinlaista mielenkiintoista yhteyttä juuri Duchampiin ja vaikkapa Aldous Huxleyhin, kaipa Beckettissäkin voi niitä kaikuja vielä kuulla, ainakin maailmansotien jälkikuva tuntuu toisinaan vahvalta kaikessa harmaudessaan.Toisaalta sillä myönnytyksellä aletaan tulla riittävän lähelle jo Burroughsia ja Bukowskiakin, Vonnegutin traumoista puhumattakaan. Pahoin pelkään, että vastaava jälkikuva on tarjolla vielä minullekin, ellei ihmiskunta opi ja tee korjausliikkeitä parempaan suuntaan. Mielelläni olisin kertomassa jälkipolville siitä, miten vaikeudesta huolimatta onnistuimme väistämään koko sodan, mutta aikalailla veitsen terällä tässä ollaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti