torstai 4. toukokuuta 2017

Kuolemia ja uudelleensyntymiä.

Silmiin osui tänään tämä mielenkiintoinen Nick Caven haastattelu, jossa hän pohti muun muassa sitä, että piti kaikkea poikansa kuoleman jälkeen kirjoittamaansa riittämättömänä. Se kuulosti melko tutulta. Olen tehnyt paljonkin duuneja ja duunia surun kanssa, ihmisten kuoltua. Tunnistan hyvin sen riittämättömyyden tunteen, joka tuntuu värittävän ja vuotavan läpi joka ikisestä säälittävästä tekeleestä, jota alat vääntää. Kaikki tuntuu onnistuvan ilmaisemaan vaan laimennetun, äärimmäisen pienen murto-osan kaikesta siitä, mitä tahtoisit ja mitä sinun pitäisi kyetä ilmaisemaan. Koet, että sinun pitäisi pystyttää valtava monoliittinen muistomerkki noiden ihmisten tietoisuudelle, vangita heidän syvin olemuksensa lauluun tai tauluun tai runoon, saada vangittua koko olemus pieneen tilaan, joka välittyisi suoraan ihmisille siitä eteenpäin, tallentaa ihminen A4seen. Kun sen sanoo noin, ymmärtää miten järjetöntä se on.

Kun aika kuluu ja saa perspektiiviä, ymmärtää ettei kaikki siitä työstä ole niin kelvotonta, kuin miltä tuntuu. Se on prosessityötä. Se vain ei ole sitä työtä, jota luulit tekevästi. Luulit kokoa ajan ilmaisevasi surua menetyksestäsi. Kun näet sen kauempaa, ymmärrät tehneesi työtä omasta riittämättömyydestäsi menetyksen edessä, siitä ettet kykene kantamaan sitä, hajoamisestasi ja pelostasi siitä mitä tulevaisuus tulee olemaan nyt, kun ihminen on lähtenyt elämästäsi loppuelämäksesi. Kun näet sen, voit aloittaa jonkinlaisen parantumisen. Siitä syystä Mount Eerien A Crow Looked At Me tuntui viiltävän niin syvään. Elverum tuntui ymmärtävän heti, että kyse on nimenomaan riittämättömyydestä, ei kuolemasta. Se ei ole niinkään levy kuolemasta, vaan selviytymisestä. "I now wield the power to transform a grocery store aisle into a canyon of pity and confusion and mutual aching to leave". Tuo on ehkä voimakkaimpia lauseita, joita olen koskaan lukenut. Siinä on kaikki olennainen, se välittää ajatuksen niin suoraan, että sen nähdessänikin kaikki ihokarvani nousevat pystyyn.

Kohtasin tänään myös lievemmän, pienemmän kuoleman, kun noin tunti sitten pudotin kovalevyni lattiaan. Vaikka siinä menikin kaikki viime vuonna pois antamani levyt digimuodossa, muutama videoduuni ja muutama sata sivua tekstiä ja joitain kymmeniä valokuvia, en koe sitä menetyksenä muuten kuin työtilan ja rahan puolesta. Olen julkaissut kaiken musiikin mitä olen tehnyt. Jos en ole julkaissut, se on paskaa enkä koskaan tee sitä loppuun kuitenkaan. Kuvat taas ovat lähes aina konkreettisia, olemassaolevia kuvia, musiikki on olemassa Bandcampissa, kunnes joku vetää siltä serveriltä piuhan. Sekin on minulle aivan se ja sama. Kaikki taide on aina käsitteelistä, ajatukset on ilmaistu, ne on välitetty, ne on otettu vastaan ja käsitelty. Olen pyörittänyt näitä asioita paljon viimeaikoina, suunnitellessani tulevaa käsitetaiteen näyttelyä, jolle olen saanut laitetuista kymmenestä hausta yhden vihreän, tai ainakin keltaisen valon. Ensi viikolla selvinnee ehkä lisää siitä. Ajatusta en selvennä yhtään, koska se on koettava juttu. Nyt pitää vaan kaivaa jostain rahaa, 200 euroa ylinopeussakkoon keikkareissusta, 100 euroa kovalevyyn ja eiköhän tässä taas maailma jotain keksi heti kun tuntuu hommat rullaavan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti