maanantai 1. toukokuuta 2017

Kalmio

Tämä sama turhautuma jatkui tänäänkin, purkaen itsensä ulos kuvina ja ääninä melko pitkälti samanaikaisesti. Tein musiikkia, maalasin taulua, odottelin maalien kuivumista ja jatkoin musiikin kanssa, uusi kerros maalia, takaisin musiikin ääreen. Tällainen työtapa on minulle ehkä paras. Kaksikin asiaa samaan aikaan ruokkimassa toisiaan, ratkaisemassa toistensa ongelmia ja riittävästi ajateltavaa käsille, jotta ajatustyö myös varmasti etenee. Yhden ainoan asian kanssa häärääminen voi useinkin, ei toki aina, johtaa sellaiseen umpikujaan josta ei vain voi päästä eteenpäin, jos jatkaa sen saman työn tuijottelua koko aikaa. Ei sillä, että tässä olisi nyt mitään umpikujia ollut. Lähinnä vimma tehdä ja turhautumisen kehä sen kanssa, että aina kun innostuu jostain, homma tulee valmiiksi ennen aikojaan.


Tämän kaverina tein koko ajan levyä. Yritin ensin soittaa kitaraa, mutta se tuntui niin helvetin tympäännyttävältä touhulta, että päätin etsiä joitain ihan muita teitä päästä eteenpäin. Tulihan sitä toki kitaraakin soitettua, mutta lähinnä rumpukapuloilla ja maalisudeilla. Maalipönttö ja sen kansi, kantele ja papan seinällä roikkuva Landola tuossa pääosassa olivat. Eihän se kai jonkun "ammattilaisen" mielestä musiikkia ole, mutta minun puolesta ammattilaiset voivat vaikka painua vittuun. En tiedä onko se sen enempää yritys tulla ymmärretyksi vai yritys häätää ihmiset pois, se on vain jotain mikä oli pakko tehdä tänään.  Sen jälkeen kävin kävelyllä koiran kanssa, kuuntelemassa levyn läpi ja totesin, että olisin heti kirjoittanut paljon parempaa kamaa, jos olisin käynyt pihalla ensin ihmettelemässä sitä roskan ja paskan määrää, kaikista katkokävelykummituksista puhumattakaan. Silti, oli tämä levy mitä tahansa ja tajusitte sitä tai ette, pidän siitä.



Viimeaikoina olen miettinyt sitä jonkun verran, kun sain paristakin suusta kuulla runojen olevan vaikeatajuisia. En osaa suhteuttaa sitä oikein mihinkään, koska ne ovat monesti mielestäni melko suoraviivaisia, mutta ei se minua vaivaa. Runon kuuluu mielestäni olla meditatiiviinen, jännitteinen ja vireinen tai epävireinen teksti. Oikeastaan se, mikä erottaa runon mistä tahansa muusta tekstinpätkästä on se, että luoja on virittänyt sen tarkoituksenmukaiseen vireeseen, jossa se soi. Se voi olla heleä ja kirkas, tai ahdistava ja tumma, mutta runolla pitää olla oma fiiliksensä, sellainen johon voi palata, kun se fiiliskin palaa. Se ehkä ohjaa ainakin osittain kirjoittamistani, jos se auttaa ymmärtämään siitä mitään. Tällaiset avantgardistiset äänimaisemat antavat mahdollisuuden avata se vire selkeämmin, levittää se kuulijan eteen, tai päin vastoin asettaa se entistä suurempaan kontrastiin tekstin kanssa, jolloin jännite kasvaa entisestään. Miten milloinkin, tarpeen mukaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti