tiistai 9. toukokuuta 2017

Dadaismi ja käsitetaide



DADA JA KÄSITETAIDE

1900-luku oli ihmiskunnan henkisen ja kulttuurillisen kehityksen kannalta äärimmäisen kivuliasta aikaa. Kaksi tuhoisaa maailmansotaa vuosisadan alkupuoliskolla tuntui jättävän jälkeensä maailman, jossa jumala oli viimein todellakin kuollut ja ihmisen kekseliäisyys ja älykkyys oli paljastanut pimeämmän puolensa. Tämä kaikki ajoi kuitenkin ihmiskuntaa myös tiukemmin yhteen, perustamaan yhteisöjä ja kansainliittoja, joiden tehtävänä oli pitää huoli siitä, ettei vastaavat kauhukuvat enää tulevaisuudessa toistuisi.
                             Myös taiteilijat muodostivat tällaisia yhteenliittymiä. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, vuonna 1916 Zürichissä syntynyt dadaismi sikisi pasifistisena vastalauseena sodalle ja sen järjettömyydelle. Se tuntui ottavan kiinni ihmiskunnan mielikuvituksesta ja riepottelevan sen väkisin uusiin ulottuvuuksiin. Dadaismi syntyi melko samoihin aikoihin niin Euroopassa, kuin Amerikassakin ja liikkeet yhdistyivät seuraavana vuonna 1917. Kuten punk-musiikki vuosikymmeniä myöhemmin, dadaismi tuntui olevan taiteen säännöt rikkova ja sekoittava voima, joka eli lyhyen ja intensiivisen kaaren, liueten sitten osaksi muuta taide- ja kulttuurimaailmaa vaikutteina ja virtauksina. Liike todettiin hajonneeksi jo vuonna 1924.Toki on oikeampaa sanoa, että punk oli dadan uusi tuleminen, kuin päin vastoin.
                             Dadaismi oli viime vuosisadan merkittävimpiä taiteellisia herätyksiä, koska se oli ensimmäinen varsinaisesti käsitetaiteellinen aalto joka pyyhkäisi maailman yli tarkoituksenaan ärsyttää ja herättää ihmiskunta katsomaan taidetta, sen sisäistä käsitteistöä ja valtarakenteita. Se on kulttuurievoluutiollinen avainhetki, johon palaan myöhemmin.
                             Dada pyrki ärsyttämään, raivostuttamaan ja herättelemään tunteita niin tavan pulliaisessa kuin taide-eliitissäkin. Se oli antitaidetta, järjetöntä melua melun vuoksi, vailla sääntöjä tai mahdollisia kriteereitä, joiden perusteella sitä voitaisiin ylipäänsä arvioida mitenkään järkevästi. Dada ohitti arvostelun ja järjen, mukaillen tajunnanvirtaista automatismia, lähes suoraan zeniläistä tekemisen tapaa, jossa kaikki tehty on osa teosta, taide ei ole mitään ja taide on kaikki.
Vaikka  Marcel Duchamp sisäänpäin kääntyneenä taiteilijana sanoutuikin irti dadaismista, voi hänen ehkä sanoa olleen dadaisti enemmän kuin tahtoi myöntääkään. Ehkä dadaismista irti sanoutuminen oli suurinta dadaistista anarkiaa, halu pysyä vapaana ja sitoutumatta konventioihin. Hän painotti useissa haastatteluissa (esimerkiksi BBC:n The Late Show,  15. kesäkuuta vuonna 1968) juuri sitä, että hänen taiteensa tarkoitus (kuten myös dadan tarkoitus) oli paitsi olla tarkoituksista vapaa myös herättää ihmiset tajuamaan, että he elävät jatkuvasti taiteen ympäröimänä, tekevät sitä itsekin ilman, että se päätyy gallerian seinälle roikkumaan. Osaltaan hänenkin readymade-teostensa tarkoitus olikin herättää ihmiset ajattelemaan ja kyseenalaistamaan sitä, mikä tekee taiteesta taidetta ja huomauttaa, että he hukkuvat taiteeseen joka hetki.
                             Siinä missä surrealismi hyödynsi vahvasti psykoloanalyysin esittelemää kuvastoa ja teorioita, tuntui dada ja siitä siinnyt käsitetaide nojaavan rohkeasti lähes pelkästään psykologiaan, kulttuurillisiin konnotaatioihin ja ihmisten omiin subjektiivisiin kokemuksiin ja asenteisiin. Toki surrealismin ja dadan rajat ovat monessa mielessä muutenkin vähintäänkin hämärät ja molemmat ovatkin ehkä ennemmin samankaltaisten psykologisten ajatusten ja käsitteiden havainnollistamista eri menetelmin. Dada ja muu käsitetaide vievät tämän tosin pitemmälle romuttamalla taiteen itsensä käsitettä rankalla kädellä.
Kuvien petollisuus, René Magritte
                             On esimerkiksi helppo käsittää, että yleisesti surrealistina mielletty Salvador Dalí tuntui tehneen itsestään ja elämästään kävelevän dadaistisen teoksen. Samoin vaikkapa Magritten manifesti piipun ja piipun kuvan välisestä erosta on leikkisyydessään dadaistinen, ja syvyydessään yhtä vakuuttava kuin mikä tahansa muukin käsitetaiteen teos. Dadan voima onkin ehkä ennen kaikkea siinä, että sen asenne ja vaikutus repesi ja valui myöhemmin kaikkialle kulttuurin kenttään ja esitteli muidenkin alojen taiteilijoille uudenlaista asennetta ja työtapoja. Silti jonkinlainen puhtaampi dadaismi ja käsitteellinen taide ovat myös musiikissa ja taiteessa yhä tänäpäivänä vaikuttavia voimia. En tiedä meneekö tämä yleisemmästä ohjenuorasta, mutta tavallisimmin olen huomannut, että mikäli asiaan vihkiytymätön ihminen sanoo, että ”tuollaista nyt voi tehdä kuka vaan!”, kyseisellä asialla on ainakin henkisesti jonkinlainen vahva yhteys dadaan. Vaikka kommentin lausuja olisi tarkoittanutkin sen puoleksi loukkaavaan tai irvailevaan sävyyn, on hän tietämättään osunut juuri täsmälleen dadan ytimeen. Kuka tahansa voi tehdä sitä, ja silti suurin osa valitsee olla tekemättä niin. Tämä koskee esimerkiksi musiikin puolella  metalliromulla ja jokapäiväisillä esineillä usein improvisoitua meluisaa noise-musiikkia ja monenlaista kokeellisempaa, avantgardistista musiikkia.
                    
Poikamiestensä alastomaksi riisuma morsian, vieläpä, Marcel Duchamp
Aiemmin mainitsin siitä, miten dada ja käsitetaide käänsivät observoivan silmän taiteeseen itseensä. Jos renessanssin taide käänsi taiteen katseen jumalan kaiken näkevästä silmästä ihmisen subjektiiviseen minään, toi 1900-luvun käsitetaiteet mukaan psykologisen reflektiivisen silmän. Aivan kuten tietoisuus kehittyy ympäristöä havainnoivasta itseään havainnoivaksi aivojen kehittyessä, on ihmiskunnan kulttuuri viimeisen sadan vuoden aikana saavuttanut evoluutiossaan todella sen pisteen, jossa ajattelu kehittyy absoluuttisen abstraktiksi. Tämän jälkeen kulttuurinen ja sitä myötä teknologinenkin kehitys onkin ollut kiivasta. Dadaistit olivat kohdahduttavalla ja ärsyttävällä taiteellaan tämän kehityksen kätilöitä, jotka ehkä saivat aikaan negatiivisia reaktioita ihmisissä, mutta pakottivat myös kollektiivisen ajattelumme kohoamaan uudelle tasolle. Siinä missä Duchamp, joka nähdäkseni toimi yhtenä tärkeimmistä linkeistä dadaismin ja käsitetaiteen kehityksen välillä kyseenalaisti taiteen itsensä, hän myös herätteli vahvasti ajatusta siitä, ettei taide välttämättä ole enää yksittäinen teos tai teossarja, vaan suurempi, pitkäaikainen prosessi. Hän hylkäsi perinteisen maalaustaiteen valmistaessaan Suuri Lasi eli Poikamiestensä Alastomaksi Riisuma Morsian, Vieläpä-nimisen teoksen, kuvan jota ei ollut tarkoitus lähestyä kuten kuvaa, vaan kuten ajatusta tai proosarunoa.  Hän koki, että teos jäi määrittämättömästi keskeneräiseksi lopettaessaan sen kanssa työskentelyn. Kun teos ensimmäisestä näyttelystä takaisin kuljettaessa särkyi, Duchamp kunnosti sen, mutta jätti säröt teokseen hyväksyen sattuman osatekijänä teoksen luomisessa.
                             Dadaismi osoitti ja vahvisti käsitystä siitä, että taide on viestintää, ihmisten välistä kommunikaatiota ja siinä missä perinteinen taide oli pyrkinyt välittämään viestejä perille, dada osoitti viestien tulkinnanvaraisuuden. Taiteilija pyrkii kommunikoimaan yleisönsä kanssa, nihilistinen dada repi taiteesta ja kielestä kommunikatiivisen ulottuvuuden ja polki sen maahan, ikään kuin pyrkien osoittamaan, että vaikka kykenemme kasaamaan vastaanottamistamme viesteistä jonkinlaisen narratiivin, jätämme silti suurimman osan järjettömistä ja kuvaan sopimattomista viesteistä huomiotta. Tätä ajatusta jatkoi taiteellisella työllään esimerkiksi Joseph Kosuth, joka purki vielä enemmän sanojen, kuvien ja niiden välisten merkitysten suhteita osiin ja nähtäville.
 Dadaismi oli kaikki nuo järjettömät ja järjelliset viestit yhtenä absurdina tulvana. Se mahdollisti taiteen kehittymisen uudelle asteelle, itseään kommentoivalle ja metafyysisemmälle tasolle. Siitä versoi ulos poptaide, punk, kirjallisuuden modernismi, josta etenkin William Burroughs ja Samuel Beckett ovat tehneet itseeni suuren vaikutuksen. Se on absurdi ryöppy ja typerryttävä kokemusten tulva. Tätä vasten dadaismi tuntuu ennenkaikkea nykyajan taiteelta.  Nyt enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa hukumme loputtomien, hallitsemattomien viestien tulvaan, minkä lisäksi niiden sisältö tuntuu olevan koko ajan enemmän ja enemmän päätöntä dadaa.
                             Dadaismin ja käsitetaiteen vaikutus on siltikin omassa kokemuksessani luultavimmin vahvemmin läsnä, kuin monen ihmisen keskimäärin. Löysin punkin ja muun metelimusiikin teini-ikäni loppuvuosina, liian vanhana lapselliseen kapinaan, riittävän vanhana ymmärtämään ymmärtämättömyyden, alitajuisen ja suoran kokemisen merkityksen. Jotenkin dadaismin piilozeniläinen ote, ajatus siitä, että kaikki tekeminen on taidetta ja kaikki taide on tekemistä, puhutteli minua syvästi ja peruuttamattomalla tavalla. Etenkin, kun se sisälsi nihilistisen ja anarkistisen ajatuksen siitä, ettei pidä pysähtyä minkään pyhän kuvan kohdalla, vaan kaikki on lähtökohtaisesti samalla viivalla, yhtä arvokkaana tai arvottomana katsannosta riippuen. 
                             Aloin tehdä musiikkia, mitä vain mitä päähän sattui pälkähtämään, miettimättä sitä sen enempiä tai pysähtymättä miettimään mitä kukaan siitä sattui ajattelemaan. Se on yhä monista raivostuttavan keskeneräistä, minulle kaikki tehty ja julkaistu on jo mennyttä aikaa, katse on suunnattu eteenpäin, syvemmälle minän rakenteisiin, veitsi viuhuu ja leikkaa ja uusia palasia putoilee lattiaan. Kaikki tähtää ei mihinkään. Millään ei ole mitään väliä tai merkitystä. On vain pakko tehdä. En kuvittele saavuttavani mitään tai kehittyväni vaikkapa teknisesti taiteissani, se ei suoranaisesti ole kiinnostavaa, vaan ennemmin tekemisen ja tottumuksen sivutuote. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt observoidessani töitäni jälkeenpäin, että lähtökohtaisesti kaikessa siinä, kuvissa, kuvasarjoissa, musiikissa, novelleissa tai runoissa, on ollut kyse nimenomaan käsitetaiteista, konsepteista, joita tutkin ja ilmaisen ja välitän. Se on elämänlaajuinen tutkielma paitsi minusta itsestäni ja tästä väliaikaisesta persoonasta jota asutan ihmisiän verran, myös tutkielma ihmismielestä ja psyykeestä ylipäätään. Pelkojen mekanismeistä, tajunnan defensseistä ja trauman käsittelystä, sekä monista muista asioista, joita ihmiselämän varrelle mahtuu. Aivan kuten käsitetaiteilijoillakin, tiede on vahvana ja merkittävänä tekijänä ohjaamassa myös taiteellista työtäni, sitä ajatustyötä joka kuhunkin kuvaan tai ääniteokseen istutetaan.
                             Kuten jo aiemminkin mainitsin, olen toisinaan kuullut tokaisuja siitä, että tällaista kilkuttelua ja kolistelua soittaisi vaikka sokea apina viinikellarissa. Se on aivan totta. Ero on vain ja ainoastaan siinä, ettei se sokea apina siellä viinikellarissa ole ilmeisesti tehnyt sitä.  Jotkut tahtovat pitää yllä myyttiä, että taiteen tekeminen olisi vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa tai näyttää. Tahdon tuhota sen myytin ja todeta, että suurin osa asioista on juuri niin helppoja tehdä, kuin miltä ne kuulostavat tai näyttävät: keskeinen kysymys on se, että ketkä sitä sitten lopulta alkavat tehdä puhumisen sijaan. Tätä myöten koen, että itse tekemisen estetiikka ja ideologia, DIY on suoraan anarkistisen dadaismin perintöä ja ehkä maailmanlaajuisesti ainakin musiikkia ajatellen merkittävimpiä undergroundissa vaikuttavia kaikuja siitä. Siinä missä punk tuli villinä ja energisenä nuorena vimmana joka kuitenkin, aivan alkuperäisen dadaisminkin tavoin, ihastui omaan vapauteensa ja tukehtui siihen, on sekin synnyttänyt läjäpäin uudenlaista taidetta ja musiikkia. Nähdäkseni punk ja dadaismi olivat yhteneväisiä siinäkin suhteessa, että ennemmin kuin mitään varsinaisia taiteen genrejä, ne olivat reaktioita ja vastaliikkeitä sen aikaisiin oloihin. Eivätkä vastaliikkeet sinällään voi elää itsestään kauhean kauaa. Punkin osittainen voimavara on ollut se, että aina tuntuu löytyvän jotain epäinhimmillistä ja ”pahaa” vastustettavaa ja jotain humaania ja tärkeää minkä puolesta pitää meteliä. Ilman tätä vastakkainasettelua punk olisi ollut jo vuosikymmenet vielä pystyynkuolleempi tapaus, kuin mitä se nykyisellään on.
                             Oli ehkä vähän kuvaavaa, että etsiessäni lähdemateriaalia, oli vaikea löytää kirjaston taidepuolelta osastoa, joka olisi käsitellyt käsitetaidetta. Uusin dadaismistakin vastaantullut kirja oli Hans Richterin vuonna 1965 kirjoittama Dada – Art and Anti-Art. Toki tämä kertoo enemmän kirjastojen tilasta, kuin kiinnostuksesta, mutta se kuvaa mielestäni hyvin sitä, että dadaismi on marginaalissa ja undergroundissa elävä suuntaus, jotain mikä elää ristiriidoista ja omasta ambivalenssista luonteestaan. Se kutsuu kaikki osallistumaan ja tekemään mitä tahansa vailla sen suurempaa itsesensuuria, muttei silti houkuttele kuin tiettyä, melko pientä osaa ihmiskunnasta.  Se elää avantgardessa ja nykytaiteessa voimakkaina, mutta usein näkymättöminä elementteinä, käsitteellisinä tasoina jotka vaativat tulkitsijaa kaivelemaan omaa mieltään ja menemään syvemmälle itseensä löytääkseen sieltä vastauksen ja tulkinnan teoksen asettamaan kysymykseen. Dadaismi ja siitä siinnyt käsitteelistämisen surrealistinen ja metafyysisillä tasoilla leikittelevä perinne ovat mahdollistaneet taiteen nykyiset muodot, mm. digitaalisen taiteen asettamat kysymykset siitä, pitääkö teoksen olla konkreettisesti olemassa maailmassa, jossa suuri osa kaikesta informaatiosta muutenkin on olemassa vain ykkösinä ja nollina.
                             Dadaismilla oli oma tärkeä asemana ihmiskunnan taiteen kehityksessä, luultavasti paljon tärkeämpi, kuin mitä tänä päivänä suostutaan vielä tunnustamaankaan. Se vapautti taiteen järjen ja suunnitelmallisuuden kuristusotteesta ennen näkemättömällä tavalla, mutta madalsi myös kynnystä taiteen tekemiseen kenen tahansa kohdalla. Toki tällaiset anarkistisen liikkeet luhistuvat lähes väistämättä siinä vaiheessa, kun ne alkavat kangistua instituutionomaisiin kaavoihin ja rakentavat itselleen niitä sääntöjä ja sanattomia lakeja, joita lähtivät alunperinkin romuttamaan. Tästä huolimatta dadaismin haamu harhailee yhä nykytaiteen kentillä, levittäen psykedeliaa ja hämmennystä missä ikinä kulkeekin.

Yksi ja kolme lamppua, Joseph Kosuth

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti