Hereillä. Elossa. Autossa.

Romania. Aivan erilainen maa kuin Suomessa ehkä ajattelisi. Suomen kokemuksen perusteella ajattelisi että tämä maa on Boratkylä jossa porukka kärrää lehmänpaskaa raitilla ja haitari soi. Oikeasti soi loco heavy ja ihmiset on mukavia. Nyt lähdetään ajamaan 500 kilometria Bukarestiin. Keikat on menneet paljon paremmin kuin odotin. Elämä on mukavaa touhua.

Valkoinen Ratsu, Jamit, We Can Only Disappoint, vähän kaikenlaista.

Niinkuin ehkä nokkelimmat pokkelimmat teistä huomasivat, Sekavan Musan Jamit ovat sunnilleen koko kolmetuntisessa komeudessaan kuunneltavissa ja ladattavissa bandcampissa.  Helppouden vuoksi laitan sen kuitenkin myös tähän näin:


Tämä ei toki ollut ainoa asiani. Rundi alkaa loppuviikosta, lennetään Budapestiin tiistaina, joten tässä tulee nyt parin viikon tauko kaikkeen lätinään ja sössötykseen. Tehtiin Eetun kanssa kahdestaan tuollainen vartin levyllinen sludgea ja myllytysmusiikkia, että on jotain vähän samanlaista myydä kiertueella. Mikään oikea levy se ei ole, lähinnä vaan jotain paskaa myytäväksi. Teen myös jonkunlaisen videon tuolle rundille ja lätylle ja muullekin, kun tässä nyt kerkeän muulta askartelulta ja paskartelulta.

Cut To Fit - We Can Only Disappoint

Tänään kävin nimittäin vielä vääntämässä tuollaisen kolme varttia kitaradronea ja kolinoita, mitä aion dubbailla huomenna itekseen kasetille vielä ennen lähtöä. Koska vituttaa, että noita bandcampeja on noin paljon, tuhoan tuon Norman Bates Blues Bandin ja teen tästä lähtien kitaramölytkin Electric Hobona, koska siihen kaikki tämä noise ja drone ja muu aggressiivisempi sekoilu sopii hyvin. Idea tähän mölyyn lähti siitä, kun joku aika sitten tuon rumpali Jussin kanssa hamstrattiin kirpparilta Leo Mellerin kasetteja.  Vilkaisin noita nimiä, Ison Veljen Sähköinen Silmä Vaanii, Valkoinen Hevonen Vailla Ratsastajaa ja Pelastumattomien Aivot, päätin ottaa nuo kaikki biisien nimiksi, kirjoitella jotain, ja vedellä tajunnan virtana ykkösellä purkkiin. Hyvin onnistui.  Nauhoitan nuo samoille Leo Mellerin kaseteille, jotka ovat niitä inspiroineetkin. Mietin vielä, jättäisikö Mellerin sössöttämään toiselle puolelle, vai laittaisiko saman levyn molemmille puolille.




On tuntunut, että on jotenkin jumittunut nurkkaan sellaisen tavallisemman musiikin kanssa. Tuntuu, ettei sen tekemisellä ole kauheasti annettavaa. Mutta kausittainhan se tietysti menee. Sekavan Musan Jameissa on aina hauska soittaa ihmisten kanssa, mutta huomaan jo vähän odottelevani sitä, että jumitetaan Cédrikin kanssa treenikselle tekemään jotain, koska sitä voi rakentaa äänen ehdoilla, ilman mitään vaatimusta siitä, että olisi joku rytminen elementti ja ihmisten tavanomainen käsitys siitä miten rytmi ohjaa musiikkia. Vaikka shamanistiselle kolistelulle ja muulle hakkaamiselle on aina aikansa ja paikkansa, tuntuu siltä että tarvitsen väistämättä jotain vapaampaa ja määrittelemättömämpää, että saa siitä kicksejä. Siitäkin syystä Sekavan Musan Jamit ovat hienoja, kun tuollaisten puolen tunnin "biisien" aikana yksi asia vaihtuu vähän kerrallaan totaalisesti toiseksi. Se on luontaista transsendenttiyttä, sitä kun musiikki kuljettaa soittajaa, eikä toisin päin. Ne ovat hienoja hetkiä.

Sekavan Musan Jamit takana!

Oli kyllä niin hyvät jamit ettei voi kuin hymyillä. Nuoria, juuri oikeanlaisia soittajia heilahti lavalle ja soittimet kiersi ihmiseltä toiselle, sai vaan ihmetellä miten hauskaa oli, kun perusoletus oli se, ettei tänne taas ketään tule. Tällaista hangessa tarpomistahan tämä touhu on, mutta tämäniltainen tuntui aika suurelta työvoitolta kaikkea ajatellen. Oli helvetin kivaa ja koko illan tuli ennen kaikkea aivan järjettömän hienoa musiikkia. Mikään mahti maailmassa ei voi estää jakamasta tätä, koska tämä ilta oli elävän musiikin juhlaa ja täydellinen osoitus siitä, miten hienoa tuntemattomien ihmisten kanssa soittaminen parhaimmillaan on. Kaikki vaan natsaa ja voi nauttia. Tuli soiteltua aika paljon rumpujakin tänään, oikeastaan tuntu että siinä tuli lennossa opittua aika paljon rumpujen soitostakin, vaikka se oli vähän hankalaa välistä, kun niitä ei oikein saanut asettuman, mutta soittaminen oli silti hauskaa.

Tekisi mieli merkitä kaikki soittajat jotenkin ylös, mutta se on vähän hankalaa, kun en tunne isointa osaa niistä edes nimeltä, vain naamalta pari. Hienoa porukkaa ja toivottavasti tulevat jatkossakin. Tajusivat heti mikä on homman nimi, eikä pallo pudonnut missään välissä, kolme tuntia täydellisyyttä jo ihan siinä valmiina. Yleisöäkin oli paremmin kuin koskaan ennen ja tuntuivat tykkäävänkin. On aika paljon mukavampaa soittaa ihmisille, kuin seinille. Jakaa jotain ihmisten kanssa.

Hauskaa on myös se, että heti kun lupasin ja asennoiduin siihen, että tänään on ambienttipäivä, kun ei ketään kuitenkaan tule, niin homma menikin oikeastaan kaikkialle muualle. Psykedeelisten rokkien ja jumijamien kautta johonkin postrockiin, grungeen ja ties mihin. Oli niin kovia laulajiakin messissä, että oli aikalailla ilo tykitellä menemään tuollaisella jgenillä ja etenkin noin pyörivällä kokoonpanolla. Ei vituttanut mikään. Ei kertakaikkiaan mikään. Täydellinen ilta.

Vouhotusta.

Päivät lipsahtelevat läpi tajunnasta sellaisella rytinällä, ettei niiden sanallistaminen aina onnistu reaaliajassa. Se ei kuitenkaan tunnu kertovan siitä, että voisin mainittavasti paremmin, vaan siitä, että aikaa on vähemmän. Toisaalta se taas on ihan hyvä, koska mieluummin teen asioita, kuin makaan perseelläni. Tänään käytiin pitämässä kai ainoat treenit ensi viikolla alkavaa rundia varten, se oli ihan hauskaa ja voin taas olla luottavaisin mielin. Kun soittaa veljensä kanssa, pystyy pienen pölyjen puistelun jälkeen lukemaan aika suoraan mitä sieltä toisen tajunnasta tulee, mikä onkin näiden duosekoilujen paras puoli. Jos ei nyt olla kahdestaan mikään maailman paras sludgebändi, niin ainakin siinä voi tulla katsomaan sitä miten telepatia toimii. Tai ei se ole mitään telepatiaa, se on sisäsyntyistä ymmärrystä eikä viestintää.

Olen viimeaikoina miettinyt viestintää melko paljonkin, onhan se kuitenkin sitä mitä nytkin pääasiassa opiskelen. Sitä vasten on tullut pohdittua tätä kirjoittamistakin, minkä asteista viestintää tämä on. Olen useinkin käyttänyt vertauksena sitä, että tämä on kuin heittelisi pullopostia tajuntojen välisiin meriin, vailla mitään varmuutta siitä, että kukaan todella ottaa sen vastaan. Silti tiedän, että lukeminen on yhä hiljaista viestintää, intiimiä ja rauhallista verrattuna kaikkeen nykyaikaiseen kuvatykitysvirtaan, videoista puhumattakaan. Olen myös suunnitellut omaa taidenäyttelyäni tästä näkökulmasta, ja siinä missä tämä teksti on ylitsevuotavaa tulvaa, se tulee olemaan ehkäpä jopa sen täydellinen vastakohta. Rahoitusta pitäisi toki vielä vähän suunnitella, kun ei ole tuloja ja tilan vuokraaminen kuitenkin maksaa. Siihen nyt on kuitenkin vielä aikaa, toisin kuin rundiin ja muihin akuutimpiin hommiin.

Viimeajat olemme koulussa vääntäneet peliä nimeltä Please Stop Killing Me. Siitä tuli oikeasti aivan saatanan hyvä odotuksiin nähden. Saa nähdä pistetäänkö se jonnekin ilmaiseksi pelattavaksi, tai jollain euron hinnalla ladattavaksi, mutta kun se on tietokonealustalla pelattava niin en usko että rahastus on kauhean inspaavaa touhua touch screen-sovellusten koodailun ja vääntämisen vaivaan nähden. Mutta olen ollut tuosta kyllä rehellisesti innoissani ja hauska sitä on ollut tykitellä menemään. Tekisi mieli esitellä sitä kaikille, mutta aina kun tehdään juttuja muiden ihmisten kanssa, mennään kompromisseilla ja muiden rytmeillä. Olen oikeastaan aika kiitollinen siitä, että olen oppinut sen, koska se on vähentänyt omaa stressiänikin aika helvetisti. Omia juttuja voi väsätä miten paljon jaksaa, muita voi auttaa aktivoitumaan omissa ympyröissään, mutta heti jos tehdään yhdessä jotain, pallo aikataulusta, jaksamisesta ja loppuunviemisestä on sinulla, ellei toisin sovita. Koska tiedän, että muuten raivotan hommat loppuun saman tien päästäkseni eteenpäin, muihin juttuihin.

Tällä viikolla on muutenkin kaikkea mielenkiintoista ja ihmeellistä puuhasteltavaa. Huomenna taas tuttuun tapaan kello 19.00 aletaan Limuradiolla horista musiikista. Huomenna aiheena on huutavat kitarat. Keskiviikkona pistetään vihdoin ja viimein Taserin sludget narulle ja torstaina onkin sitten Sekavan Musan Jamit. Tein sinne ihan videoitakin pyörimään. Hyvä tulee. Sitten aletaankin valmistautua jo rundia varten. Ensi viikon tiistaina on lähtö ja kamahommatkin on vielä ihan levällään. Uskoisin, että hyvä tulee silti.

Runopodcast, nykytaidetta ja kuolleita kuvia

Noniin, nyt on tarjolla jotain mitä olen odottanut melko innolla jo jonkinaikaa, nimittäin Lahen Aikojen Miksi?-ohjelman runoilupodcast, johon lähdin mukaan alle puolen tunnin varoitusajalla ja joka osoittautui helvetin mukavaksi illaksi. En ole vielä kerennyt kuulostella sitä itse, mutta luotan, että ainakin Visa pitää sen pinnalla kyllä. Jos joku sattuu pyörittämään jotain vastaavaa, niin tulen kyllä mielelläni sössöttämään tästä tai mistä tahansa muustakin aiheesta ihan siksi, että toisen ihmisen asettaessa asioita kyseenalaiseksi saa pohtia omia, joskus itsestäänselviä ajatuskulkuja toisen ihmisen näkökulmasta, mikä parhaimmillaan auttaa löytämään jonkun helvetillisenä ammottavan aukon omassa logiikassa. Pientä iteraatiota ja tarkentamista, korjaamista ja rakentelua, sitähän tämä maailmankuvan rakentaminen on.

Tänään käytiin kahdessa museossa. Kiasma tarjosi pari kiinnostavaa duunia ja helvetillisen läjän sellaista ärsyttävää, muka-absurdia ja mukasurrealistista videokampetta, jossa käppäisellä kasariestetiikalla koitetaan rakentaa tulevaisuuden dystopiaa. Sellaisesta jää vaan helvetin äkkiä kuva yrityksestä olla jotenkin näppärän omaperäinen ja....vihaan tätä sanaa, "edgy". Toki siellä oli joitain poikkeuksiakin. Ed Atkinsin Ribbons oli mielenkiintoinen runollisuudessaan, Hito Steyerlin Monty Pythonille ja välistä vähän Beckettin teatterillekin kumarteleva How Not To Be Seen tuntui sopivan Radioheadin OK Computerin jatkeeksi melko näppärästi. Huomasin myös jumahtavani Tuomas Laitisen Reseptorin eteen, miettien, että joku tässä tekstissä vetää. Haastatteluruudusta selvisi, että siellä tekoäly rakenteli rakkausromaaneista ja Beckettistä omaa teostaan, nauratti, että tunnistan sen näemmä vaikka sitä kuinka pilkotaan ja väännellään. Jos teoksissa ärsytti jokin, niin juuri se, että ne oli niin selitelty auki ja tukotettu täyteen informaatiota. Kaikki oli täynnä puhetta tai tekstiä, väkisin availtu ja tungettu kaikki siihen. Sinällään ihan hyvä, että ainakin se selkeytti oman tulevan näyttelyn kuvia, jota kaavaillaan nyt loppuvuodeksi. Jotain pientä saattaa olla sitä ennenkin, mutta päänäyttely on loppuvuodesta, tai ensi vuoden alussa.  Kiasman töiden surrealismi ei oikein ollut kovinkaan surrealistista, lähinnä jatkuvaa meemitodellisuuden ja vähän jo ohi menneen "ironian" muotokieltä.  Se tuntui olevan vailla kontekstia. Tuntui lähinnä siltä kuin olisi kävellyt jonkun toisen unissa, mikään ei oikein kiinnostanut tai vaikuttanut mainitsemiani töitä lukuunottamatta.

Kiasman jälkeen mentiin Sinebrychoffin kotimuseoon. Muotokuvamaalaukset eivät tee minulle mitään. Ne ovat vain kuvia liian rikkaista kuolleista ihmisistä, mainoksia sukujen vallasta, teknistä toteutusta vailla sielua, usein vielä sellaista, joka näyttää ensikatsomalla vakuuttavalta, mutta heti vähänkin pitempään katsoessa illuusio katoaa ja liian pienet päät ja tyhmästi tehdyt silmät paljastuvat. Itselleni täysin yhdentekevä taiteenlaji, joka ei kiinnosta minua pienimmässäkään määrin, vaikka kuinka olen tietoinen sen sisällään mahdollisesti pitämästä sosiopoliittisesta kommentaarista. Kuten sanoin, pelkkiä kuvia kuolleista ihmisistä.

Pelit ja tarinankerronta. Ja vähän muutakin rompetta.

Katsoin tuossa taas Indie Gamen ja Life Afterin, kun en oikeastaan muistanut niistä mitään ja ajattelin, että nyt on vähän enemmän perspektiiviä niihin, kun koko vuosi on oikeastaan duunailtu asioita, jotka lähinnä liittyvät peleihin. Ensin tehtiin syksy 3D-mallinnusta ja animaatioita, kevät puoli taas on ollut kuvakerrontaa ja nyt sitten ihan pelin vääntämistä. Neljän porukalla duunailtu Please Stop Killing Me on ollut aika hauska homma vääntää, vaikka koodaaminen onkin ihan yhtä ristiriitaista touhua, kuin vuosi sittenkin. Haluaisin tajuta sitä paljon paremmin, periaatteessa ymmärränkin, mutta käytännössä olen aivan käsi. Ajattelin, että voisin tässä itsekseni koodailla jonkinsorttisia harjoituksia, kunhan tämä kurssi on saatu ensin ohi. Toisaalta tämän vuoden sisällöt ovat kaikki olleet sellaisia, että tuntuu kuin niihin pitäisi palata, mutta ne ovat sen verran vaativia, ettei niihin ihan noin vain palata.

Peleissä on kuitenkin oma kiehtovuutensa, olivat ne miten yksinkertaisia hyvänsä. Ne ovat suljettuja systeemeitä, joihin on rakennettu omat sääntönsä ja lainalaisuutensa, ja parhaimmillaan ne ovat juuri silloin, kun yrityksen ja erehdyksen kautta pitää oppia ja hahmottaa tuollaisen systeemin rajat. Siitä syystä Super Meatboykin on niin suosittu. Ja juuri siitä syystä kaikki isojen firmojen pelit ovat järestään aivan paskoja. Olen koittanut nyt innostua Assassin's creedeistä, mutta ei siitä meinaa tulla mitään, kun jaksaa pelata sitä bugista talutushihnaa aina 20 minuuttia kerrallaan, ennen kuin menee hermo. Koskaan ei voi olla varma, onko joku kohdan jumittaminen tarkoituksenmukainen, vai bugista johtuva häiriö, jossa homma ei vaan etene mihinkään. Sama tuntuu vaivaavan kaikkia Playstation 3:n pelejä, jopa Red Dead Redemptionia, josta muuten pidän kyllä.  Tarinankerronnan ja kekseliäisyyden kautta indiepelit ovat silti nousseet jopa ihan oikeaksi tarinankerrontamuodoksi, mikä on mielestäni hieno juttu, vaikken niitä ole mitenkään älyttömästi pelannutkaan.

Luin myös loppuun Marcel Duchampin taidetta käsittelevän kirjan Identiteetti ja Teos Tuotteina. Vähän harhaanjohtavasta nimestä huolimatta tuo oli ihan mielenkiintoinen ja valaiseva, tarjoten myös paljonkin samastumispintaa Duchampiin, josta en tiennyt mitään, vaikka olenkin pitänyt taiteesta. Huomasin, että pidän monestakin kirjailijasta ja taiteilijasta, joiden elämä ylittää viime vuosisadan alun ja sen murroksen, joka tapahtui historiallisesti ja psykologisesti tultaessa teollisen vallankumouksen ajasta maailmansotien jälkeiseen moderniin maailmaan. Ymmärsin sen johtuvan ehkä pitkälti siitä, että itsekin olen samanlainen vuosisatojen ylittäjä, tuon modernin, maailmansotien jälkeisen maailman jälkimainingeissa syntynyt, digitaaliseen maailmaan siirtyvän ajan ihminen. Uskallan sanoa itseäni taiteilijaksikin, koska taiteen tekeminen on ainoa yhtäjaksoinen "duuni" jota olen tehnyt viimeisen kahdeksan vuoden aikana, ja vaikkei se nyt ehkä kuitenkaan ihan vuokraa maksaisi, niin tuo kuitenkin jonkun kuivan leivänkannikan silloin tällöin satunnaisesti. Tätä kautta kuitenkin koen jonkinlaista mielenkiintoista yhteyttä juuri Duchampiin ja vaikkapa Aldous Huxleyhin, kaipa Beckettissäkin voi niitä kaikuja vielä kuulla, ainakin maailmansotien jälkikuva tuntuu toisinaan vahvalta kaikessa harmaudessaan.Toisaalta sillä myönnytyksellä aletaan tulla riittävän lähelle jo Burroughsia ja Bukowskiakin, Vonnegutin traumoista puhumattakaan. Pahoin pelkään, että vastaava jälkikuva on tarjolla vielä minullekin, ellei ihmiskunta opi ja tee korjausliikkeitä parempaan suuntaan. Mielelläni olisin kertomassa jälkipolville siitä, miten vaikeudesta huolimatta onnistuimme väistämään koko sodan, mutta aikalailla veitsen terällä tässä ollaan.

Dadaismi ja käsitetaide

DADA JA KÄSITETAIDE

1900-luku oli ihmiskunnan henkisen ja kulttuurillisen kehityksen kannalta äärimmäisen kivuliasta aikaa. Kaksi tuhoisaa maailmansotaa vuosisadan alkupuoliskolla tuntui jättävän jälkeensä maailman, jossa jumala oli viimein todellakin kuollut ja ihmisen kekseliäisyys ja älykkyys oli paljastanut pimeämmän puolensa. Tämä kaikki ajoi kuitenkin ihmiskuntaa myös tiukemmin yhteen, perustamaan yhteisöjä ja kansainliittoja, joiden tehtävänä oli pitää huoli siitä, ettei vastaavat kauhukuvat enää tulevaisuudessa toistuisi.

                             Myös taiteilijat muodostivat tällaisia yhteenliittymiä. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, vuonna 1916 Zürichissä syntynyt dadaismi sikisi pasifistisena vastalauseena sodalle ja sen järjettömyydelle. Se tuntui ottavan kiinni ihmiskunnan mielikuvituksesta ja riepottelevan sen väkisin uusiin ulottuvuuksiin. Dadaismi syntyi melko samoihin aikoihin niin Euroopassa, kuin Amerikassakin ja liikkeet yhdistyivät seuraavana vuonna 1917. Kuten punk-musiikki vuosikymmeniä myöhemmin, dadaismi tuntui olevan taiteen säännöt rikkova ja sekoittava voima, joka eli lyhyen ja intensiivisen kaaren, liueten sitten osaksi muuta taide- ja kulttuurimaailmaa vaikutteina ja virtauksina. Liike todettiin hajonneeksi jo vuonna 1924.Toki on oikeampaa sanoa, että punk oli dadan uusi tuleminen, kuin päin vastoin.

                             Dadaismi oli viime vuosisadan merkittävimpiä taiteellisia herätyksiä, koska se oli ensimmäinen varsinaisesti käsitetaiteellinen aalto joka pyyhkäisi maailman yli tarkoituksenaan ärsyttää ja herättää ihmiskunta katsomaan taidetta, sen sisäistä käsitteistöä ja valtarakenteita. Se on kulttuurievoluutiollinen avainhetki, johon palaan myöhemmin.

                             Dada pyrki ärsyttämään, raivostuttamaan ja herättelemään tunteita niin tavan pulliaisessa kuin taide-eliitissäkin. Se oli antitaidetta, järjetöntä melua melun vuoksi, vailla sääntöjä tai mahdollisia kriteereitä, joiden perusteella sitä voitaisiin ylipäänsä arvioida mitenkään järkevästi. Dada ohitti arvostelun ja järjen, mukaillen tajunnanvirtaista automatismia, lähes suoraan zeniläistä tekemisen tapaa, jossa kaikki tehty on osa teosta, taide ei ole mitään ja taide on kaikki.
Vaikka  Marcel Duchamp sisäänpäin kääntyneenä taiteilijana sanoutuikin irti dadaismista, voi hänen ehkä sanoa olleen dadaisti enemmän kuin tahtoi myöntääkään. Ehkä dadaismista irti sanoutuminen oli suurinta dadaistista anarkiaa, halu pysyä vapaana ja sitoutumatta konventioihin. Hän painotti useissa haastatteluissa (esimerkiksi BBC:n The Late Show,  15. kesäkuuta vuonna 1968) juuri sitä, että hänen taiteensa tarkoitus (kuten myös dadan tarkoitus) oli paitsi olla tarkoituksista vapaa myös herättää ihmiset tajuamaan, että he elävät jatkuvasti taiteen ympäröimänä, tekevät sitä itsekin ilman, että se päätyy gallerian seinälle roikkumaan. Osaltaan hänenkin readymade-teostensa tarkoitus olikin herättää ihmiset ajattelemaan ja kyseenalaistamaan sitä, mikä tekee taiteesta taidetta ja huomauttaa, että he hukkuvat taiteeseen joka hetki.

                             Siinä missä surrealismi hyödynsi vahvasti psykoloanalyysin esittelemää kuvastoa ja teorioita, tuntui dada ja siitä siinnyt käsitetaide nojaavan rohkeasti lähes pelkästään psykologiaan, kulttuurillisiin konnotaatioihin ja ihmisten omiin subjektiivisiin kokemuksiin ja asenteisiin. Toki surrealismin ja dadan rajat ovat monessa mielessä muutenkin vähintäänkin hämärät ja molemmat ovatkin ehkä ennemmin samankaltaisten psykologisten ajatusten ja käsitteiden havainnollistamista eri menetelmin. Dada ja muu käsitetaide vievät tämän tosin pitemmälle romuttamalla taiteen itsensä käsitettä rankalla kädellä.

Kuvien petollisuus, René Magritte

                             On esimerkiksi helppo käsittää, että yleisesti surrealistina mielletty Salvador Dalí tuntui tehneen itsestään ja elämästään kävelevän dadaistisen teoksen. Samoin vaikkapa Magritten manifesti piipun ja piipun kuvan välisestä erosta on leikkisyydessään dadaistinen, ja syvyydessään yhtä vakuuttava kuin mikä tahansa muukin käsitetaiteen teos. Dadan voima onkin ehkä ennen kaikkea siinä, että sen asenne ja vaikutus repesi ja valui myöhemmin kaikkialle kulttuurin kenttään ja esitteli muidenkin alojen taiteilijoille uudenlaista asennetta ja työtapoja. Silti jonkinlainen puhtaampi dadaismi ja käsitteellinen taide ovat myös musiikissa ja taiteessa yhä tänäpäivänä vaikuttavia voimia. En tiedä meneekö tämä yleisemmästä ohjenuorasta, mutta tavallisimmin olen huomannut, että mikäli asiaan vihkiytymätön ihminen sanoo, että ”tuollaista nyt voi tehdä kuka vaan!”, kyseisellä asialla on ainakin henkisesti jonkinlainen vahva yhteys dadaan. Vaikka kommentin lausuja olisi tarkoittanutkin sen puoleksi loukkaavaan tai irvailevaan sävyyn, on hän tietämättään osunut juuri täsmälleen dadan ytimeen. Kuka tahansa voi tehdä sitä, ja silti suurin osa valitsee olla tekemättä niin. Tämä koskee esimerkiksi musiikin puolella  metalliromulla ja jokapäiväisillä esineillä usein improvisoitua meluisaa noise-musiikkia ja monenlaista kokeellisempaa, avantgardistista musiikkia.

                    

Poikamiestensä alastomaksi riisuma morsian, vieläpä, Marcel Duchamp

Aiemmin mainitsin siitä, miten dada ja käsitetaide käänsivät observoivan silmän taiteeseen itseensä. Jos renessanssin taide käänsi taiteen katseen jumalan kaiken näkevästä silmästä ihmisen subjektiiviseen minään, toi 1900-luvun käsitetaiteet mukaan psykologisen reflektiivisen silmän. Aivan kuten tietoisuus kehittyy ympäristöä havainnoivasta itseään havainnoivaksi aivojen kehittyessä, on ihmiskunnan kulttuuri viimeisen sadan vuoden aikana saavuttanut evoluutiossaan todella sen pisteen, jossa ajattelu kehittyy absoluuttisen abstraktiksi. Tämän jälkeen kulttuurinen ja sitä myötä teknologinenkin kehitys onkin ollut kiivasta. Dadaistit olivat kohdahduttavalla ja ärsyttävällä taiteellaan tämän kehityksen kätilöitä, jotka ehkä saivat aikaan negatiivisia reaktioita ihmisissä, mutta pakottivat myös kollektiivisen ajattelumme kohoamaan uudelle tasolle. Siinä missä Duchamp, joka nähdäkseni toimi yhtenä tärkeimmistä linkeistä dadaismin ja käsitetaiteen kehityksen välillä kyseenalaisti taiteen itsensä, hän myös herätteli vahvasti ajatusta siitä, ettei taide välttämättä ole enää yksittäinen teos tai teossarja, vaan suurempi, pitkäaikainen prosessi. Hän hylkäsi perinteisen maalaustaiteen valmistaessaan Suuri Lasi eli Poikamiestensä Alastomaksi Riisuma Morsian, Vieläpä-nimisen teoksen, kuvan jota ei ollut tarkoitus lähestyä kuten kuvaa, vaan kuten ajatusta tai proosarunoa.  Hän koki, että teos jäi määrittämättömästi keskeneräiseksi lopettaessaan sen kanssa työskentelyn. Kun teos ensimmäisestä näyttelystä takaisin kuljettaessa särkyi, Duchamp kunnosti sen, mutta jätti säröt teokseen hyväksyen sattuman osatekijänä teoksen luomisessa.

                             Dadaismi osoitti ja vahvisti käsitystä siitä, että taide on viestintää, ihmisten välistä kommunikaatiota ja siinä missä perinteinen taide oli pyrkinyt välittämään viestejä perille, dada osoitti viestien tulkinnanvaraisuuden. Taiteilija pyrkii kommunikoimaan yleisönsä kanssa, nihilistinen dada repi taiteesta ja kielestä kommunikatiivisen ulottuvuuden ja polki sen maahan, ikään kuin pyrkien osoittamaan, että vaikka kykenemme kasaamaan vastaanottamistamme viesteistä jonkinlaisen narratiivin, jätämme silti suurimman osan järjettömistä ja kuvaan sopimattomista viesteistä huomiotta. Tätä ajatusta jatkoi taiteellisella työllään esimerkiksi Joseph Kosuth, joka purki vielä enemmän sanojen, kuvien ja niiden välisten merkitysten suhteita osiin ja nähtäville.

 Dadaismi oli kaikki nuo järjettömät ja järjelliset viestit yhtenä absurdina tulvana. Se mahdollisti taiteen kehittymisen uudelle asteelle, itseään kommentoivalle ja metafyysisemmälle tasolle. Siitä versoi ulos poptaide, punk, kirjallisuuden modernismi, josta etenkin William Burroughs ja Samuel Beckett ovat tehneet itseeni suuren vaikutuksen. Se on absurdi ryöppy ja typerryttävä kokemusten tulva. Tätä vasten dadaismi tuntuu ennenkaikkea nykyajan taiteelta.  Nyt enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa hukumme loputtomien, hallitsemattomien viestien tulvaan, minkä lisäksi niiden sisältö tuntuu olevan koko ajan enemmän ja enemmän päätöntä dadaa.

                             Dadaismin ja käsitetaiteen vaikutus on siltikin omassa kokemuksessani luultavimmin vahvemmin läsnä, kuin monen ihmisen keskimäärin. Löysin punkin ja muun metelimusiikin teini-ikäni loppuvuosina, liian vanhana lapselliseen kapinaan, riittävän vanhana ymmärtämään ymmärtämättömyyden, alitajuisen ja suoran kokemisen merkityksen. Jotenkin dadaismin piilozeniläinen ote, ajatus siitä, että kaikki tekeminen on taidetta ja kaikki taide on tekemistä, puhutteli minua syvästi ja peruuttamattomalla tavalla. Etenkin, kun se sisälsi nihilistisen ja anarkistisen ajatuksen siitä, ettei pidä pysähtyä minkään pyhän kuvan kohdalla, vaan kaikki on lähtökohtaisesti samalla viivalla, yhtä arvokkaana tai arvottomana katsannosta riippuen. 

                             Aloin tehdä musiikkia, mitä vain mitä päähän sattui pälkähtämään, miettimättä sitä sen enempiä tai pysähtymättä miettimään mitä kukaan siitä sattui ajattelemaan. Se on yhä monista raivostuttavan keskeneräistä, minulle kaikki tehty ja julkaistu on jo mennyttä aikaa, katse on suunnattu eteenpäin, syvemmälle minän rakenteisiin, veitsi viuhuu ja leikkaa ja uusia palasia putoilee lattiaan. Kaikki tähtää ei mihinkään. Millään ei ole mitään väliä tai merkitystä. On vain pakko tehdä. En kuvittele saavuttavani mitään tai kehittyväni vaikkapa teknisesti taiteissani, se ei suoranaisesti ole kiinnostavaa, vaan ennemmin tekemisen ja tottumuksen sivutuote. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt observoidessani töitäni jälkeenpäin, että lähtökohtaisesti kaikessa siinä, kuvissa, kuvasarjoissa, musiikissa, novelleissa tai runoissa, on ollut kyse nimenomaan käsitetaiteista, konsepteista, joita tutkin ja ilmaisen ja välitän. Se on elämänlaajuinen tutkielma paitsi minusta itsestäni ja tästä väliaikaisesta persoonasta jota asutan ihmisiän verran, myös tutkielma ihmismielestä ja psyykeestä ylipäätään. Pelkojen mekanismeistä, tajunnan defensseistä ja trauman käsittelystä, sekä monista muista asioista, joita ihmiselämän varrelle mahtuu. Aivan kuten käsitetaiteilijoillakin, tiede on vahvana ja merkittävänä tekijänä ohjaamassa myös taiteellista työtäni, sitä ajatustyötä joka kuhunkin kuvaan tai ääniteokseen istutetaan.

                             Kuten jo aiemminkin mainitsin, olen toisinaan kuullut tokaisuja siitä, että tällaista kilkuttelua ja kolistelua soittaisi vaikka sokea apina viinikellarissa. Se on aivan totta. Ero on vain ja ainoastaan siinä, ettei se sokea apina siellä viinikellarissa ole ilmeisesti tehnyt sitä.  Jotkut tahtovat pitää yllä myyttiä, että taiteen tekeminen olisi vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa tai näyttää. Tahdon tuhota sen myytin ja todeta, että suurin osa asioista on juuri niin helppoja tehdä, kuin miltä ne kuulostavat tai näyttävät: keskeinen kysymys on se, että ketkä sitä sitten lopulta alkavat tehdä puhumisen sijaan. Tätä myöten koen, että itse tekemisen estetiikka ja ideologia, DIY on suoraan anarkistisen dadaismin perintöä ja ehkä maailmanlaajuisesti ainakin musiikkia ajatellen merkittävimpiä undergroundissa vaikuttavia kaikuja siitä. Siinä missä punk tuli villinä ja energisenä nuorena vimmana joka kuitenkin, aivan alkuperäisen dadaisminkin tavoin, ihastui omaan vapauteensa ja tukehtui siihen, on sekin synnyttänyt läjäpäin uudenlaista taidetta ja musiikkia. Nähdäkseni punk ja dadaismi olivat yhteneväisiä siinäkin suhteessa, että ennemmin kuin mitään varsinaisia taiteen genrejä, ne olivat reaktioita ja vastaliikkeitä sen aikaisiin oloihin. Eivätkä vastaliikkeet sinällään voi elää itsestään kauhean kauaa. Punkin osittainen voimavara on ollut se, että aina tuntuu löytyvän jotain epäinhimmillistä ja ”pahaa” vastustettavaa ja jotain humaania ja tärkeää minkä puolesta pitää meteliä. Ilman tätä vastakkainasettelua punk olisi ollut jo vuosikymmenet vielä pystyynkuolleempi tapaus, kuin mitä se nykyisellään on.

                             Oli ehkä vähän kuvaavaa, että etsiessäni lähdemateriaalia, oli vaikea löytää kirjaston taidepuolelta osastoa, joka olisi käsitellyt käsitetaidetta. Uusin dadaismistakin vastaantullut kirja oli Hans Richterin vuonna 1965 kirjoittama Dada – Art and Anti-Art. Toki tämä kertoo enemmän kirjastojen tilasta, kuin kiinnostuksesta, mutta se kuvaa mielestäni hyvin sitä, että dadaismi on marginaalissa ja undergroundissa elävä suuntaus, jotain mikä elää ristiriidoista ja omasta ambivalenssista luonteestaan. Se kutsuu kaikki osallistumaan ja tekemään mitä tahansa vailla sen suurempaa itsesensuuria, muttei silti houkuttele kuin tiettyä, melko pientä osaa ihmiskunnasta.  Se elää avantgardessa ja nykytaiteessa voimakkaina, mutta usein näkymättöminä elementteinä, käsitteellisinä tasoina jotka vaativat tulkitsijaa kaivelemaan omaa mieltään ja menemään syvemmälle itseensä löytääkseen sieltä vastauksen ja tulkinnan teoksen asettamaan kysymykseen. Dadaismi ja siitä siinnyt käsitteelistämisen surrealistinen ja metafyysisillä tasoilla leikittelevä perinne ovat mahdollistaneet taiteen nykyiset muodot, mm. digitaalisen taiteen asettamat kysymykset siitä, pitääkö teoksen olla konkreettisesti olemassa maailmassa, jossa suuri osa kaikesta informaatiosta muutenkin on olemassa vain ykkösinä ja nollina.

                             Dadaismilla oli oma tärkeä asemana ihmiskunnan taiteen kehityksessä, luultavasti paljon tärkeämpi, kuin mitä tänä päivänä suostutaan vielä tunnustamaankaan. Se vapautti taiteen järjen ja suunnitelmallisuuden kuristusotteesta ennen näkemättömällä tavalla, mutta madalsi myös kynnystä taiteen tekemiseen kenen tahansa kohdalla. Toki tällaiset anarkistisen liikkeet luhistuvat lähes väistämättä siinä vaiheessa, kun ne alkavat kangistua instituutionomaisiin kaavoihin ja rakentavat itselleen niitä sääntöjä ja sanattomia lakeja, joita lähtivät alunperinkin romuttamaan. Tästä huolimatta dadaismin haamu harhailee yhä nykytaiteen kentillä, levittäen psykedeliaa ja hämmennystä missä ikinä kulkeekin.

Yksi ja kolme lamppua, Joseph Kosuth

Soittamisen iloa, soittamattomuuden ahdistus.

Eilinen Cut To Fit-keikka tuntui olevan yksi parhaita ellei oikeastaan heittämällä paras aikoihin. Siitä tuli helvetin hyvä fiilis, silloin kun se touhu lähtee, niin se vaan todellakin lähtee. Mielestäni se on kaikkein parhaimmillaan juuri tuollaisessa räkäisemmässä ja punkimmassa tilanteessa, missä voima tulee oikeasti soittokamoista ja soittajista itsestään, ilman isompaa vahvistusta, koska silloin kaikki tuntuvat vetävän lujempaa. Ainakin itse vetää, koska haluaa kuulua sen kaiken yli, ratsastaa sillä puhtaalla voimalla maailmanloppuun asti. Kunnon betonitsunami. Keikkojen jälkeen huomaan vaan useammin ja useammin jonkinlaisen eksistentiaaliahdistuksen laskeutuvan päälle. Toki se menee aina sitten ohikin, mutta kyllä se aina yhtä raskaalta tuntuu. Siitä on täysin vapaa vain silloin kun soittaa. Siitä syystä sitä kai soittaakin mieluummin koko ajan.

Tänäänkin kävin Soittajien Sunnuntain housebandissa jumittelemassa. Olisi toki kiva, että siellä soittelisi improvisaationa useampikin porukka, tuntuu että heti kun laskee kitaran lapasesta niin siellä soi jo perustylsä blueskaava tai joku eturauhasrokkikoveri. Mutta toki asiakaskunta kai on sitä jengiä, joka siitä sitten myös nauttii ja kaikenlainen kokeellinen huhuilu on ihan suosiolla alakerran hommia. Pitäisi vain ehkä tavoittaa potentiaalinen yleisökin ehkä vähän paremmin, kuin nykyisellään.

Eilen Joensuuhun ajellessa hahmottelin päässäni seuraavan isomman levynkin. Siis Ruostuvan Maailman seuraajan. Se ei ole mikään huomisen homma, ja tulen tässä välissä tekemään luultavasti monta muutakin levyä, mutta tässä on tämän isomman levyn hahmo ja konsepti.

Uskokaa tai älkää, jokaisesta levystä on olemassa tuollainen vastaava kaavio, vaikka useimmiten vain minun päässäni. Siitä syystä, kun eräs muutenkin uuvatin oloinen jenkkiarvostelija vonkasi ensin kuukausikaupalla levyjä ja sitten kieltäytyi arvostelemasta niitä, koska "sorry, it's not consistent", vastasin vain "ok", vaikka ajattelin päässäni, että levy on kyllä ehjä kokonaisuus, mutta sinulla ei ole tarvittavaa informaatiota sen punaisen langan käsittämiseen. Se ei ole minun ongelmani, tuleeko konsepti ymmärretyksi vai ei, se on se työkalu, jolla kyseinen levy on rakennettu, se ei ole välttämätön sen tulkitsemiseen. Tulkinta on jokaisen oma ongelma. Se ei ole minun käsissäni, eikä minun asiani. Tämä ei ole "tuote", eikä minulla ole mitään tarvetta myydä sitä yhtään kenellekään, vaikka noita kopioita olemassa onkin.

Tietoisuudesta ja undergroundsekoilusta.

Jäi vaivaamaan, kun jätin edellisestä tekstistä pois ajatuksen, joka on pyörinyt mielessä jonkinaikaa, elämään ja kuolemaan liittyen. Nimittäin se, miten usein kuulee kvanttifysiikasta mitään ymmärtämättömien (ja yllättävän paljon siitä ymmärtävienkin) pohtivan tietoisuuden kvanttiolemusta ja sitä mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Kun olen asiaa miettinyt, se vaikuttaa jokseenkin päivänselvältä ja huomattavasti tylsemmältä, kuin monien tähtitieteellisissä mittakaavoissa pyöriytyvät selitykset tuntuvat olevan. Jos ajatellaan, että asian tila voi olla mitattaessa joko 1 (tosi) tai 0 (epätosi), on jotenkin luonnollista suhteuttaa ja ajatella tämä tietoisuuden kannalta niin, että jokaisen ihmisen yksittäinen tietoisuus mitattuna ennen syntymää on 0, kuoleman 1. Ennen syntymää ei voida tietää, että tällainen ihminen voisi koskaan olla olemassa, koska hän ei ole ollut vielä olemassa. Ei ole mittaustilannetta, jossa hänen olemassaolonsa voisi olla tosi, ennen kuin hän on ollut olemassa. Kuoleman jälkeen tämä tilanne on mitattavissa: Olenko minä ollut olemassa, kyllä maailmankaikkeudessa on ollut henkilö, joka täyttää tämän tietoisuuden määreet, joten väite on niiltä osin 1 (tosi).

Elinaikana mittaus on jokseenkin mahdotonta. Elämä on vielä määrittämätön, potentiaali, interferenssikohinaa jossa tämä tietoisuus on jatkuvasti vuorovaikutuksessa kaiken olemassaolevan ja ympärillä koetun kanssa. Tietoisuus on toki olemassa, eikä sitä voida enää sen jälkeen pois pyyhkiä, mutta sen laadulliset elementit ovat jatkuvassa kehityksessä ja muutoksessa. Toki tämä menee teoreettiseksi käsien heilutteluksi, eikä sillä ole mitään suoranaista yhteyttä konkreettiseen elämään, jossa kaivat nenääsi siellä näyttöpäätteen toisessa päässä ja ihmettelet tällaisen ajatuksen järjettömyyttä.

Eilisen illan käytin lähinnä kirjoittaen esseetä dadasta ja käsitetaiteesta ja siitä, miten se näkyy arkikokemuksessani. Jatkan ja hion sitä hieman ennen kuin julkaisen, kyseessä on siis koulutehtävä, mistä syystä joitain juttuja täytyy selventää hyvinkin paljon tarkemmin, kuin olisi muuten tarve. Huomasin vain siinä, että kirjastosta on todella vaikea löytää käsitetaidetta koskevaa kirjallisuutta. Kaikki tila ja performanssitaiteen osastot tuntuvat olevan täynnä graffitia ja ympäristötaidetta, kun taas dada ja käsitetaide ovat eräänlaista undergroundia jopa siinä maailmassa.

Nyt kuuntelen tätä Rätön ja Lehtisalon haastattelua. Kannattaa myös katsoa Areenasta Rätöstä tehty dokumentti Porin Samurai. Nämä ovat mielenkiintoisia, vaikka Circle ei olekaan koskaan oikein sanonut minulle mitään. Juuri tänään ostin Fratenin muuttaakseni tämän. Suurin osa musiikista ei ehkä vain ole minua varten, mutta arvostan suuresti kaikkea sitä, mitä nuokin ukot ovat puuhailleet, minkä lisäksi minusta on hienoa, että mediassa aletaan kaikenmaailman supertuottamisen sijaan tai lisäksi ainakin antaa tilaa suomalaisenkin kulttuurin sekopäisemmille itse puuhastelijoille. Alkaa löytyä jotain samastumispintaa itsellekin. Nyt pitää alkaa valua reissuun, tänään huudetaan Joensuun Väentalolla taas muutamalle tyypille, siellä on kuitenkin hyvää noisea, kannattaa tulla paikalle!

Kuolemia ja uudelleensyntymiä.

Silmiin osui tänään tämä mielenkiintoinen Nick Caven haastattelu, jossa hän pohti muun muassa sitä, että piti kaikkea poikansa kuoleman jälkeen kirjoittamaansa riittämättömänä. Se kuulosti melko tutulta. Olen tehnyt paljonkin duuneja ja duunia surun kanssa, ihmisten kuoltua. Tunnistan hyvin sen riittämättömyyden tunteen, joka tuntuu värittävän ja vuotavan läpi joka ikisestä säälittävästä tekeleestä, jota alat vääntää. Kaikki tuntuu onnistuvan ilmaisemaan vaan laimennetun, äärimmäisen pienen murto-osan kaikesta siitä, mitä tahtoisit ja mitä sinun pitäisi kyetä ilmaisemaan. Koet, että sinun pitäisi pystyttää valtava monoliittinen muistomerkki noiden ihmisten tietoisuudelle, vangita heidän syvin olemuksensa lauluun tai tauluun tai runoon, saada vangittua koko olemus pieneen tilaan, joka välittyisi suoraan ihmisille siitä eteenpäin, tallentaa ihminen A4seen. Kun sen sanoo noin, ymmärtää miten järjetöntä se on.

Kun aika kuluu ja saa perspektiiviä, ymmärtää ettei kaikki siitä työstä ole niin kelvotonta, kuin miltä tuntuu. Se on prosessityötä. Se vain ei ole sitä työtä, jota luulit tekevästi. Luulit kokoa ajan ilmaisevasi surua menetyksestäsi. Kun näet sen kauempaa, ymmärrät tehneesi työtä omasta riittämättömyydestäsi menetyksen edessä, siitä ettet kykene kantamaan sitä, hajoamisestasi ja pelostasi siitä mitä tulevaisuus tulee olemaan nyt, kun ihminen on lähtenyt elämästäsi loppuelämäksesi. Kun näet sen, voit aloittaa jonkinlaisen parantumisen. Siitä syystä Mount Eerien A Crow Looked At Me tuntui viiltävän niin syvään. Elverum tuntui ymmärtävän heti, että kyse on nimenomaan riittämättömyydestä, ei kuolemasta. Se ei ole niinkään levy kuolemasta, vaan selviytymisestä. "I now wield the power to transform a grocery store aisle into a canyon of pity and confusion and mutual aching to leave". Tuo on ehkä voimakkaimpia lauseita, joita olen koskaan lukenut. Siinä on kaikki olennainen, se välittää ajatuksen niin suoraan, että sen nähdessänikin kaikki ihokarvani nousevat pystyyn.

Kohtasin tänään myös lievemmän, pienemmän kuoleman, kun noin tunti sitten pudotin kovalevyni lattiaan. Vaikka siinä menikin kaikki viime vuonna pois antamani levyt digimuodossa, muutama videoduuni ja muutama sata sivua tekstiä ja joitain kymmeniä valokuvia, en koe sitä menetyksenä muuten kuin työtilan ja rahan puolesta. Olen julkaissut kaiken musiikin mitä olen tehnyt. Jos en ole julkaissut, se on paskaa enkä koskaan tee sitä loppuun kuitenkaan. Kuvat taas ovat lähes aina konkreettisia, olemassaolevia kuvia, musiikki on olemassa Bandcampissa, kunnes joku vetää siltä serveriltä piuhan. Sekin on minulle aivan se ja sama. Kaikki taide on aina käsitteelistä, ajatukset on ilmaistu, ne on välitetty, ne on otettu vastaan ja käsitelty. Olen pyörittänyt näitä asioita paljon viimeaikoina, suunnitellessani tulevaa käsitetaiteen näyttelyä, jolle olen saanut laitetuista kymmenestä hausta yhden vihreän, tai ainakin keltaisen valon. Ensi viikolla selvinnee ehkä lisää siitä. Ajatusta en selvennä yhtään, koska se on koettava juttu. Nyt pitää vaan kaivaa jostain rahaa, 200 euroa ylinopeussakkoon keikkareissusta, 100 euroa kovalevyyn ja eiköhän tässä taas maailma jotain keksi heti kun tuntuu hommat rullaavan.

Kalmio

Tämä sama turhautuma jatkui tänäänkin, purkaen itsensä ulos kuvina ja ääninä melko pitkälti samanaikaisesti. Tein musiikkia, maalasin taulua, odottelin maalien kuivumista ja jatkoin musiikin kanssa, uusi kerros maalia, takaisin musiikin ääreen. Tällainen työtapa on minulle ehkä paras. Kaksikin asiaa samaan aikaan ruokkimassa toisiaan, ratkaisemassa toistensa ongelmia ja riittävästi ajateltavaa käsille, jotta ajatustyö myös varmasti etenee. Yhden ainoan asian kanssa häärääminen voi useinkin, ei toki aina, johtaa sellaiseen umpikujaan josta ei vain voi päästä eteenpäin, jos jatkaa sen saman työn tuijottelua koko aikaa. Ei sillä, että tässä olisi nyt mitään umpikujia ollut. Lähinnä vimma tehdä ja turhautumisen kehä sen kanssa, että aina kun innostuu jostain, homma tulee valmiiksi ennen aikojaan.

Tämän kaverina tein koko ajan levyä. Yritin ensin soittaa kitaraa, mutta se tuntui niin helvetin tympäännyttävältä touhulta, että päätin etsiä joitain ihan muita teitä päästä eteenpäin. Tulihan sitä toki kitaraakin soitettua, mutta lähinnä rumpukapuloilla ja maalisudeilla. Maalipönttö ja sen kansi, kantele ja papan seinällä roikkuva Landola tuossa pääosassa olivat. Eihän se kai jonkun "ammattilaisen" mielestä musiikkia ole, mutta minun puolesta ammattilaiset voivat vaikka painua vittuun. En tiedä onko se sen enempää yritys tulla ymmärretyksi vai yritys häätää ihmiset pois, se on vain jotain mikä oli pakko tehdä tänään.  Sen jälkeen kävin kävelyllä koiran kanssa, kuuntelemassa levyn läpi ja totesin, että olisin heti kirjoittanut paljon parempaa kamaa, jos olisin käynyt pihalla ensin ihmettelemässä sitä roskan ja paskan määrää, kaikista katkokävelykummituksista puhumattakaan. Silti, oli tämä levy mitä tahansa ja tajusitte sitä tai ette, pidän siitä.



Viimeaikoina olen miettinyt sitä jonkun verran, kun sain paristakin suusta kuulla runojen olevan vaikeatajuisia. En osaa suhteuttaa sitä oikein mihinkään, koska ne ovat monesti mielestäni melko suoraviivaisia, mutta ei se minua vaivaa. Runon kuuluu mielestäni olla meditatiiviinen, jännitteinen ja vireinen tai epävireinen teksti. Oikeastaan se, mikä erottaa runon mistä tahansa muusta tekstinpätkästä on se, että luoja on virittänyt sen tarkoituksenmukaiseen vireeseen, jossa se soi. Se voi olla heleä ja kirkas, tai ahdistava ja tumma, mutta runolla pitää olla oma fiiliksensä, sellainen johon voi palata, kun se fiiliskin palaa. Se ehkä ohjaa ainakin osittain kirjoittamistani, jos se auttaa ymmärtämään siitä mitään. Tällaiset avantgardistiset äänimaisemat antavat mahdollisuuden avata se vire selkeämmin, levittää se kuulijan eteen, tai päin vastoin asettaa se entistä suurempaan kontrastiin tekstin kanssa, jolloin jännite kasvaa entisestään. Miten milloinkin, tarpeen mukaan.

Lysergic Parasite

Tämä päivä on ollut vähän sellainen, että olen yrittänyt räpeltää vaikka mitä, eikä mistään ole tullut oikein lasta eikä paskaa. Silti sain suunniteltua levyn kaaren, rakenteen ja hahmon päässäni aika valmiiseen muotoon, vaikkei musiikin tekemisestä tullutkaan juuri mitään. Joskus se elämä vain on sellaista. Ja silloin vihaan kyvyttömyyttäni äärimmäisen paljon. Sitä, että tekemisen sijaan rakentelen odotuksia siitä mitä minun pitäisi tehdä tai saada aikaan. Se pilaa monen duunin jo ennen kuin alan tehdäkään mitään, minkä johdosta jätän ne duunit tekemättä. Se on kirjan kirjoittamisessakin hankalinta ja sen vuoksi se on ollut taas jonkin aikaa jäissä. Mitä iloa on tehdä työtä, luovaa teosta, jos tietää jo mitä siitä tulee? Minulle ei kovin suurtakaan iloa. Mutta siinä kirjan kirjoittaminen eroaa paljon monesta muusta, koska pitkäaikaisuudessaan se ottaa todella ajan kanssa uusia suuntia, se löytää uomia joita ei aikaisemmin ollut, kun kävelet itseksesi pihalla aamuyöstä tai alkuillasta.

Aloin sitten vain maalata jotain purkaakseni tätä turhautumaani ja siitä kehittyikin vähän kerrallaan taulu, johon olen ihan suhteellisen tyytyväinen. Juuri siksi, että se tuhosi oletukset ja odotukset.

Lysergic Parasite

Siitä huolimatta tunnen turhautumaa. Ärsyyntymistä sitä vasten, että kirja pysyi kirjoittamattomana, levy tekemättömänä. Tiedän asioiden liikkuvan tuttuun tapaan näiden turhautumien kautta siihen pisteeseen, jossa ne nyrjähtävät tai muljahtavat paikalleen, mutta siitä huolimatta tämä jännite on turhauttavaa touhua.No, eiköhän se tässä taas sitten muljahtele, kun hetken aikaa muljuu...