maanantai 10. huhtikuuta 2017

Muutoksia

Tänään on tullut pällisteltyä Netflixistä dokumentti Accidental Courtesy, jonka pitäisi olla pakollinen mm. kaikille ihmisille. Pähkinän kuoressa se kertoo siitä miten musta muusikko on vuositolkulla melkolailla kaikessa hiljaisuudessa kierrellyt juttelemassa Ku Klux Klanin jäsenten kanssa, tuomitsematta tai tekemättä mitään ennakko-oletuksia kenenkään kannasta mihinkään, minkä seurauksena he ovat ystävystyneet ja monet klaanilaiset, myös johtoportaiden ukkelit, ovat lopettaneet koko touhun ja antaneet kaapunsa hänelle.  Se on mielestäni melko voimakasta tavaraa ja tarpeellista tässä ajassa. Vaikka toki varmasti hänen motiivinsa osin on klaanin purkamisessa, se ei ole hänen ultimaattinen päämääränsä. Hän tahtoo ymmärtää ihmisiä ja sitä kautta tästä kuuntelemisesta, keskustelemisesta ja muutoksesta on tullut hyvin omalaatuinen elämäntyö ja vielä merkillisempi elämän tarina.

Juuri tässä on nähdäkseni on kommunikaation ja vuorovaikutuksen, kuuntelemisen ja ymmärtämisen voima. Suuri osa vihasta elää siellä, missä ihmiset ovat eristyksissä, irti toisistaan ja kykenemättömiä näkemään samankaltaisuuttaan. Kun nämä samankaltaisuudet osoitetaan, on vaikeampi ja vaikeampi pitää kiinni siitä vihasta, joka vihaa erilaisuutta, koska sen pohja murenee koko ajan. Jos vihalta häviää oikeutus, järki alkaa taistella kaksin mitoin sitä vastaan. Yksilö ei voi olla kohtaamatta omia ajatuksiaan, kun viha ei enää kurista joka ikistä ajatusta ja tunge sitä oman suodattimensa läpi. Tuo dokumentti oli mielestäni hieno johdatus väkivallattomaan muutokseen ja vastarintaan, näyttäen myös miten se ei todellakaan ole helppoa. Eniten päähenkilöä tuntuivatkin vihaavan juuri värilliset ihmiset, jotka näkivät hänet klaanilaisten kanssa veljeilevänä petturina.

Nyt aloin katsoa dokumenttiä aavikolle kiikutetuille ongelmanuorille perustetusta koulusta. Ei ole vielä mennyt montaa minuuttia, mutta tämäkin vaikuttaa jo kiinnostavalta. En tiedä johtuuko se vain keväästä, mutta jotenkin on taas kyllästynyt ihmisten passiivisuuteen ja ymmärtää selkeämmin ja vahvemmin sen, ettei maailma muutu, ellet sinä muutu, ellet muuta kaikkia ihmisiä ympärilläsi ja vaikuta niihin ihmisiin joiden kanssa elät joka päivä. Kyse ei ole jostain parin vuoden välein äänestämisestä (joojoo, kävin, vaikken uskokaan sen muuttavan asioita) vaan konkreettisesta vuorovaikutuksesta. Tiedän faktaksi, että olen vaikuttanut ihmisiin, joko taiteellani, tällä blogilla tai jollakin pitkällä keskustelulla, koska ihmiset ovat jostain merkillisestä syystä innokkaita kertomaan sen minulle. Se on toki mukavaa, mutta toivon, että he käyttävät isomman osan ajasta elämiseen, ympärillään olevien ihmisten muuttamiseen, siihen tavalliseen vuorovaikutukseen, jossa kaikki henkinen oppi, kehitys ja itsekuri oikeasti mitataan. En minäkään aina onnistu pysymään kärsivällisenä ja rauhallisena, monet läheiset voisivat toki sanoa, etten koskaan, mutta yritän parhaani, ja epäonnistuessani yritän uudestaan. Ei kai sitä muutakaan voi tehdä.


4 kommenttia:

  1. Taas asiallinen teksti, samoilla linjoilla mennään. Mikä olisi sinun mielestäsi ihanteellisin yhteiskuntamalli? (Edustuksellinen demokratia tuntuu ja näyttää kansastakin tuntuvan hyvin epätoimivalta) Onko sellaista edes vielä keksitty?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko, että isojen ihmisjoukkojen hallintaan tarkoitettuja systeemejä voidaan järjestää mitenkään ongelmattomasti tai sujuvasti niin, että kaikki olisivat jotenkin tyytyväisiä. Lisäksi vieroksun ihmisjoukkoja niin paljon, etten tahtoisi hallita minkäänlaista isompaa porukkaa, sikäli on vähän hankala miettiä mitään toimivaa tapaa tehdä se.

      Sitten taas ristiriitaisesti, edustuksellinen demokratia on lähtökohtaisesti ihan hyvä systeemi, mutta se tarvitsee ehkä isomman porukan, kuin Suomessa on tarjota. Tämän kokoisessa maassa ei voi välttyä siltä, että hyvävelisysteemeitä ei pääsisi muodostumaan, lisäksi volyymiäänestämisen ongelma on nähdäkseni se, mikä tässä on tullut huomattua, että hommaan ei valita pätevimpiä vaan suosituimmat, ja niiden kahden välimatka on monessa tapauksessa helvetin pitkä.

      Yritän miettiä silti jotain. Kuvittelisin, että toimivin systeemi olisi sellainen, joka ei jämähtäisi rakentamaan itselle pyhiä lehmiä ja niihin sopivia mantroja, vaan pyrkisi varastamaan parhaat ominaisuudet kaikista systeemeistä ja adaptoitumaan tilanteisiin joustavasti ja tapauskohtaisesti. Kollektiivinen ymmärrys siitä mitä missäkin tilanteessa vaaditaan, sekä sen mukaista toimintaa. Se vaan ei ole ihan niin yksinkertaista käytännön tasolla, koska ihmisten mielipiteet ja "näin nämä asiat koetaan"-uuvatismi tuppaavat torppaamaan järjen äänen.

      Poista
  2. Mulle valaistui tässä vasta vähän aikaa sitten, että vaikka tää systeemi ja maailma on tällainen kuin on (eli valta jakaantuu epätasaisesti kuten myös resurssit), niin tän ei välttämättä tarvitsisi olla tällainen. Siinä onkin sitten mennyt monta tuntia ajatellessa, että mitä kaikkia mahdollisuuksia meillä ihmisillä on järjestää yhteiskunta. Mihin meidän kyvyt rajoittuu, onko esimerkiksi juuri toisten mielipiteiden kuunteleminen mahdottomuus tälle lajille? Sitä en sitten tiedä että mitä näisä pohtimisista hyödyn, mutta onpahan aivoilla tekemistä, kun yrittää ymmärtää.

    Katsoimme eilen tuon samaisen dokkarin muuten, olipa kyllä tosiaan virkistävää huomata, että toivoa ehkä on. Se myös hyvin osoitti sen, että mikä tahansa ajattelu on tyhmää (en oikeasti keksi parempaa ja kuvaavampaa sanaa :D), jos sen vie mustavalkoisuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin, minä ainakaan taidan olla viimeinen sättimään ketään turhasta ajattelusta. :) eikä mikään ajattelu turhaa olekaan. Ehkä toi ongelma onkin ennemmin juuri se, että suurin osa ei halua ajatella kauhean pitkälle, koska se vaatisi omien arvomaailmojen ja asenteiden rakennelmien tutkimista ja kyseenalaistamista, eikä monet ole valmiita siihen..

      Poista