maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lulu

Ehkä tiedättekin minun pitävän kaikenlaisista ihmiskokeista, mutta nyt olen suorittamassa jotain niin julmaa ja epäinhimmillistä, että suorastaan odotan Amnestyn ryntäävän erikoiskoulutettujen feissareiden voimin kohta sisään pelastamaan minut tältä julmuudelta, jota tällä hetkellä harjoitan itseäni kohtaan. Kuuntelen nimittäin Youtubesta Metallican ja Lou Reedin yhteislevyä Lulu. En ole koskaan pitänyt oikein kummastakaan, mutta Lou Reediä sentään periaatteessa ymmärrän, vaikka hän vaikuttaakin minun makuuni sellaiselta liian.... ihan kivalta. Tiedättekö, ei suurta ristiriitaa, ei sielussa vuotavaa haavaa, sen kun vaan renkutellaan, että I'm waiting for the man ja huumeiden vetäminenkin on vaan kivaa? Ei siitä mitään Mike IX Williamsia saa, vaikka tykittäisi sen täyteen heroiinia. Mikestä puheenollen, youtubesta löytyy Eyehategodin keikka, jolla Mike laulaa taas. Siitä tuli hyvä mieli, itsekin työnsin paypal-rahoja Williamsin maksaan ja hyvä kuulla, että siitä oli iloa. Olen muutenkin sitä mieltä, että Williams on yksi aikamme hienoimpia ja tärkeimpiä kirjoittajia, vaikkei sitä nyt kukaan tahdo tunnustaakaan, ja jos jollakulla on myydä Cancer As A Social Activity, niin yvtä tulemaan.

Mutta takaisin tähän hirvitykseen. Metallica on aina ollut minulle lähinnä ärsyttävä bändi, ja Ulrichin tapa hakata hihatia joka iskulle on helvetin ärsyttävä. Alku tässä on hirveä, koska tuntuu siltä, että nämä ovat nauhoittaneet kaksi täysin eri levyä ja vaan lyöneet ne sen kummemmin miettimättä päällekkäin. Metallica korostaa ärsyttäviä maneereitaan, Lou Reed mölisee kaiken päällä ja mietin, että tämän olisi voinut tehdä hyvinkin. Vartti on mennyt ja tässä Pumping Bloodissa on sentään tuo ihan siisti avantmelukohta, joka sekin ikävä kyllä vaihtuu sitten sellaiseen tylsään Metallicaan. Hetkittäin tulee Reedistä jopa Giran mesoamiset mieleen, mutta sinne se sitten taas valahtaa. Ja tiedän, että Girasta pitäisi kai tulla ennemmin Reedin mesoamiset mieleen, mutta kikkeliskokkelis.

Tätä seuraavaa biisiä on nyt aloiteltu tuollaisella runkkulihasriffillä ihan hyvä tovi eikä mitään oikein tapahdu vieläkään. Hyvä Lars. Hyvä. Tyylitajua ei voi opettaa. Hammett sanoi, että tämän levyn ongelma on se, että ihmiset odottivat Metallica-levyä, kun kyse on kahden eri musiikki-identiteetin kollaboraatiosta. Minun mielestäni tämän levyn keskeinen ongelma on se, että Metallica soittaa tällä levyllä ihan Metallica-juttuja, eikä edes yritä mennä mukavuusalueiltaan minnekään. Kaikki muu pitää sitten vaan koittaa tunkea siihen muottiin sen sijaan, että tässä olisi kyse mistään oikeasta vuorovaikutuksesta, jota kollaboraatio mielestäni edellyttäisi. Ei tästä nyt oikeen ota seitsemän minuutinkaan jälkeen tolkkua, että poljetaanko siellä tuplia kyrpänä vai mitä siellä rumpujen takana muka tapahtuu.

Puolen tunnin kohdalla on ensimmäinen hetki, jossa hetkellisesti unohtaa mitä on kuuntelemassa. Ehkä loppulevy onkin hyvä, ja se on piilotettu tänne kaiken paskan sekaan? Noh, nyt Reed avasi taas suunsa. Höh. Tämän levyn rakenne on sikäli vähän hölmö, että se toistaa itseään joka biisissä. Reed mölisee jotain, ja sitten Hetfield laulaa sen saman. Hirveä levy, 40 minuuttia on tuntunut jo todella pitkältä ajalta. Nyt taas jynkytetään jotain ja alkaa vähän jo kyllästyttää tämä. Olisivat nyt tehneet tuolla rahalla jotain kunnon avantgardea, nauhoittaneet Hammetin kenkää lukemassa runoja tai jotain. Tämä ei nyt oikeen jaksa enää pitää minua otteessaan, joten tämä ihmiskoe loppuu tähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti