Pedaalilautahommia ja For No Good Reason.

Koska keikkareissulla revennyt kitaralaukku merkitsi sitä, että pedaalien roudailu rupeaa käymään hankalaksi tein tässä joutessani pedaalilaudan. Koska olen aivan saatanan huono sahaamaan ja tekemään mitään, tiesin, että lauta ei tule työjälkensä puolesta olemaan mikään maailman kaunein vekotin, mutta ajattelin, että kun sitä kuitenkin tulee sitten tuijotettua tuntitolkulla, sen kannattaa olla sellainen, että jaksan tuijotella sitä tuntitolkulla. Materiaalina oli vanha paska taulu, maalasin sen uudelleen molemmilta puolilta ja sahailin ylimääräisen palan sivulaudoiksi.

Nyt ei tarvita kuin vähän velcroa sinne tänne ja homma on melko pitkälti läjässä ja paketissa. Tuossakin on peruspakettiin nähden jo tuon Soul Shiverin verran ylimääräistä, ajattelin vain varmistaa että siihen mahtuu edes jotai muuta jos sattuu niin huvittamaan. Ja onhan tuossa paljonkin tilaa muille jutuille. Muff ja Delay vaan täytyy olla vierekkäin, että voin Harhiskeikoilla polkaista ne samalla kertaa päälle ja pois. Oikeastaan niitä keikkoja ajatellen tuosta ei muut tarvitsekaan kuin Muffin, Delayn ja Blues Moodin, mutta loopperi on hyvä olla aina kaiken varalle mukana. Äkkiä noita sitten vaihtelee jos siltä sattuu tuntumaan. Better have it and not need it than need it and not have it.

Katsottiin tässä myös tämä For No Good Reason, mikä oli melko samaistuttava ja inspiroivakin dokkari monelta kantilta. Vaikka Ralph Steadmanin jälki on kävellyt vastaan monissakin yhteyksissä, nimi ja naama eivät ole olleet tuttuja aiemmin, joten tämä dokumentti oli mielenkiintoinen yllätys aikalailla puun takaa. Siitä tuli mieleen vähän William Kentridgen työt ja tapa työskennellä. Molemmilla on myös piste jossa voi tehdä ja kuvata prosessia, mistä olen helvetin kateellinen. Kun saan sellaisen aseteltua ja tehtyä, alan kuvata kaikki duunini myös animaatioiksi, koska mielestäni kaikissa töissä itse prosessi on helvetin oleellinen osa itse työtä. En kokenut tekeväni kuvataidetta, ennen kuin siihen tuli mukaan fyysinen ulottuvuus; maalaukseen veitset ja roiskeet, kuvanveistoon pronssi ja savi ja muut oikeasti työstettävät materiaalit, piirtäminen ei tunnu taiteelta ennen kuin siihen yhdistyy kollaasi tai grafiikka jollakin tavoin. Taiteen tekeminen on minulle ennen kaikkea käsillä tekemistä, oli se sitten kuvaa tai ääntä. Se on ajatuksen ja konseptin siirtämistä abstraktioista näkyvään todellisuuteen. Kuin vetelisi kaneja tyhjästä hatusta. Taikuutta.

Semifinaali

Eilinen oli todella, todella paljon kivuttomampi rodauksen ja kaiken muun suhteen, kuin mitä ennakolta pelkäsin. Oikeastaan pientä ajelua lukuunottamatta tuossa ei ollut mitään ihmeellistä ja kaikki aikataulut pitivät paremmin kuin hyvin. Soittoa ei jostain syystä saanut aloittaa yhtään ennen yhdeksää, vaikka oltaisiin mielellämme menty aloittelemaan jo siinä ovien auettua, vaikka yleisöä olikin vähänlaisesti. Siihen on jo niin tottunut tässä ajassa, ettei sitä enää edes odota. Ongelma on vain se, että kaikki sanovat minulle jälkeenpäin, että hyvän kuuloista kampetta, mutteivät tule paikalle silloin, kun se kannetaan parin sadan metrin päähän kotiovesta. Lähinnä siis siksi, että tulevat keikat melkein väistämättä ovat kiinni siitä, minkä verran niillä keikoilla käy porukkaa. Se on ensimmäinen asiaa jota minulta kysytään, kun ruinaan keikkoja. Oletteko soittaneet täällä aiemmin, minkä verran oli porukkaa? Onneksi vielä voi sanoa, ettei tätä touhua ole bändimuodossa nyt oikeastaan kauheasti yli puolta vuotta ollut olemassakaan, joten ei voi olettaakaan, että ihmiset löytäisivät paikalle. Mutta kyllä sitä eilenkin muutama ihminen löysi paikalle, mikä oli hieno homma. Tällaisen videonkin joku kuvasi



Koska aikaa oli vain puoli tuntia, lähdettiin siitä, että siinä on yksi biisi. Siitä tulikin mielestäni aika hieno hässäkkä, kaksi kitaraa ja rummut, omanlaistaan transsijumitusta ja minimalismia. Soittaminen itsessään oli helvetin hauskaa, vaikka en kuullutkaan lavalle itsestäni oikeastaan mitään, en läheskään niin hyvin kuin mitä se tuosta videosta kuuluu. Mutta kyllä sitä on onneksi sen verran rimputellut noita kitaroita, että suunnilleen tajuaa miten se soi. Hienoa on myös se, millainen yhteys meillä Cédrikin kanssa on, kun kuulemattakin homma toimii noin hyvin yhteen. Rumpuosastostakaan ei varsinaisesti tarvinnut huolta kantaa, sen kun antoi kaiken kulkea vaan omalla painollaan. Puoli tuntia oli aikaa ja kelloteltiin aika tarkkaan tuo 28:59. Se on tässä.



Tässä on nyt kuukauden aikana tullut soiteltua neljä erilaista keikkaa eri kokoonpanoilla. Olen niihin kaikkiin tyytyväinen ja toivon suunnilleen miljoonaa keikkaa lisää, koska en tahdo tehdä kauheasti muuta ja tiedän, että oli porukka mikä hyvänsä, hyvä tulee. Jotkut pelkäävät turhaan tuota elävälle musiikille heittäytymistä, mutta tahdon rohkaista kaikkia hyppäämään tyhjän päälle, koska se on palkitsevinta ja hienointa, mitä voi mielestäni musiikin kanssa tehdä. Siinä oppii tuntemaan ihmiset ja itsensä aivan uudella tavalla. Suosittelen. Järjettömän iso kiitos tuostakin reissusta kuuluu Terolle, joka on pelastanut meikäläisen autopulasta ja monesta muustakin kusesta vuosien varrella paljon useammin, kuin mihin meikän sormet ja varpaat riittää.

All done, Bring it.

Vähän säätöä tuo touhu vaati, mutta nyt on sellainen kokoonpano torstaille, ettei ole tainnut olla näin kova meininki vielä ikinä. Kannattaa raahautua paikalle jos se vain on mahdollista. Muuta en sano. Tai sanonpas kuitenkin. Mutten tuosta. Varmaan aloitellaan jo vähän ennen kello yhdeksää, että saa soittaa vähän pitempään, mikäli vaan voi.Tänään tätä säätäessä oli kyllä vähän sellainen olo, että mieluummin olisin aavikolla kuseksimassa jyrkänteeltä alas.

Huomenna olisi käytävä vetämässä viisaudenhammas irti, eli torstaina voi olla naama melko turvoksissa, mutta ei sitä kitaraa lärvillä soiteta. Valot pois ja enemmän savua lavalle vaan, hyvä tulee vaikka olisi yksi kunnon kyttyräselkäinen hirviö lavalla. Ärsyttävän tästä operaatiosta tekee silti se, että muutaman tunnin päästä siitä olisi mentävä ruotsin suulliseen kokeeseen. Jos suu aukeaa vielä. Ehkä se on lieventävä asianhaara kokeessa. Toivotaan parasta, odotetaan pahinta.

Nyt sitten vaan odotellaan torstaita aika kovalla innolla, voipi olla etten huomenna jaksa päivitellä väliaikatietoja joten raahautukaa paikalle ilman erillistä muistutustakin. Liput maksaa etukäteen vähemmän, ovelta 7 euroa. Hyvä tulee!

Tampereen keikka ja Sounds of The Abandoned World

Viimeiset pari vuorokautta on olleet vauhdikasta touhua. Lauantaina käytiin Tampereella soittamassa keikka, joka on kokonaisuudessaan kuultavissa tuossa yllä. Oli helvetin hauskaa ja nyt on sellainen fiilis, että tekee mieli syventää tuollaista bändikokoonpanoa vielä ainakin seuraavan keikan ajan tuossa muodossaan. Tänään nimittäin varmistui pikabuukkauksella torstaille Helsingin Semifinal, lämppäröintihommia walesin Sendelicalle ja tampereen Fërtility Cültille. Tulee mielenkiintoinen ilta, kunhan selvitän rytmiryhmän kokoonpanon. Toki sitä voi itsekin soittaa jotain muutakin kuin kitaraa, eihän se nyt sinällään mikään ongelma ole, se olisi vaan hauskinta! Ollaan luultavasti ensimmäisenä, eli kannattaa raahautua paikalle heti kun ovet aukeaa, voi olla että siellä taas jo kikkaillaan omiamme heti soundcheckin jälkeen. Toki jos siellä joku helsinkiläinen rumpali tätä lueskelee ja uskoo, että meidän ajatusmaailmat kohtaa tuon soittohomman kohdalla, niin viestiä vaan.

Eilen sain tietää, ettei tänään ole koulua, mistä innostuneena hilpaisin yöksi treenikämpälle nauhoittelemaan juttuja. Siitä tuli mielestäni hyvä. Univajeessa soittaessa on aina jotenkin hienoa, kun tulee soitettua tosi hiljaisia juttuja. Niissä on oma pysähtynyt taikansa, jännite joka ei purkaudu mihinkään, aivan kuin pidättäisi koko ajan hengitystään ettei riko jotain maagista. Ja aina kun menee yöllä väsyneenä treenikselle, saa sen talteen ainakin jossain muodossa. Niistä tulee sellaisia levyjä, joita kuuntelen todella mielelläni myöhemminkin. Jotain tämänkin suuntaista olisi kiva soittaa livenä, se ei edes tarvitse kuin perkussionistin ja loopperin. Näistä en tosin tehnyt loopperilla kuin viimeisen biisin, kaikki muut soitin rummut edellä ja raita kerrallaan. Viidessä tunnissa olin valmis ja lähdin kävelemään kylmään maanantaiaamuun. Otin muutaman kuvankin, niitä on latauksen mukana "bonuksina", samoin kuin yksi juttu minkä jätin pois, koska se oli vain aivan eri maailmasta, mutta erikseen jotenkin sopiva tiivistys väsyneelle mielentilalle.



Ruostuva Maailma / Palava Mieli löytyy myös vihdoin ja viimein spotifysta. Voitte kuvitella, että jos yrittäisin jokaisen levyn työntää sinne, saisin tapella turhaan aika ison osan aikaa. Silloin tällöin tulee joku mielenhäiriö, jossa jaksaa laittaa parit levyt jonkin palvelun kautta, mutta aina noihin liittyy jotain ärsyttävää ja on helpompi vain mennä eteenpäin ja tehdä uusia juttuja. Nyt näköpiirissä on niin monen keikan soittaminen ennen rundia kuin vain mahdollista, koska tämä on mukavaa touhua ja juuri sitä mitä olen elämässäni halunnut aina tehdäkin. Living the dream.

Uutta arviota, eristystä ja keikkanosto.

Eilinen keikka ei taas yleisömäärillä leuhkinut, tai oikeastaan taidettiin tehdä ennätys siinä miten vähän oli jengiä, mutta on kai se ennätys sekin. Ilta oli siitä huolimatta aivan mukava ja soittokin tuntui irtoavan ihan mukavasti kaikesta huolimatta. Mikäpä siinä, hauskahan se on aina möyriä menemään. Toivottavasti huominen on kuitenkin vähän parempi yleisön määrän kantilta. On hauska viedä J. Kill & Mr. Mule keikoille, etenkin kun nyt tein selväksi, että tämä ei ole bändi sellaisessa perinteisessä ja tylsässä mielessä. Tulen minne tahansa, ja otan mukaan ketä sattuu. Voin luvata vain, että siitä tulee kokemus, jollaista ei ole tarjolla juuri siinä muodossa enää koskaan sen hetken jälkeen ja vaikka se kuinka löytyisi internetistä keikan jälkeen, se ei koskaan ole sama asia. Se on aika-avaruudellinen kokemus, joka on olemassa vain musiikin ja sen sattumanvaraisuuden elävänä todistavien välillä. Jos siis sattuu olemaan huomenna Tampereella, kannattaa hiipiä Vastavirralle, jos ei mistään muusta syystä, niin mielettömän From Grotton takia. Se on livenä aivan helvetin hyvä bändi.

Tänään tuli vihdoin myös odottelemani Merchants of Airin arvio levystä. Heidän arvionsa ovat olleet mielenkiintoisia siksi, että sitä kautta löytyy monesti kuunteluun namedroppailun ohella myös musiikkia, jota en ole koskaan kuunnellut, tai jota ei ole tullut kuunneltua vuosiin. Tässä mieltäni lämmitti kovasti yksi asia, nimittäin Burroughsin mainitseminen. Se, että meikäläisen puuhasteluista välittyy nuo kirjailijat käskemättäkin on mielestäni mielenkiintoinen ja ihan hienokin asia. Katson, että kirjailijat ovat kuitenkin vaikuttaneet musiikkiini enemmän, kuin yksikään toinen muusikko suoraan. Toisinaan ajatus kokonaiseen levyyn lähtee vain kirjan värimaailmasta tai yleisestä ilmapiiristä. Toisinaan joitain kirjoja ei pysty lukemaan siksi, että päässä soi eri värinen musiikki, ja pitää saada se ulos ennen kuin voi keskittyä toisiin ääniin ja väreihin. Tämä synestesia on välitön ja välttämätön homma omassa luovassa prosessissa, jos ei kuvat, äänet ja sanat yhdisty, tekele ei puhu ja se ei luultavasti päädy koskaan valmiiksi asti.

Ostin tänään myös yhden paskan yhdeksän euron luonnoslehtiön tilalle kaksi halpaa ja hyvää (4 euroa ja 1 euro) ja kirjoittelin pienempään vihkoon Cut To Fitin tulevan levyn sanat ylös, ettei tarvitse sohlailla eri vihkojen välillä taas siirtymävaiheessa. Pohdiskelin siinä sitten myös sitä, miten sen suuremmin ajattelematta levyt seurailevat jonkinlaisia elämän teemoja. Black Mouth puhuu melko pitkälle duunijutuista, muiden odotuksista, sosiaalityön raskaudesta, omista ristiriidoista ja ahdistuksista sekä siitä, kun on liikaa romua, tämä levy taas menee toiseen ääripäähän, eristykseen, yksinäisyyteen, kauas muiden odotuksista ja suoraan siihen metallipuristimeen, jonka voimalla murskaan omaa mieltäni jatkuvasti. Tänään juttelin jonkun aikaa hyvän ystäväni kanssa pitkästä aikaa ja tunsin, etten ole yksin. Se oikeastaan saikin minut ajattelemaan noita tekstejä, sitä miten paljon ne käsittelevät yksinäisyyttä kaupungissa, joka on täynnä ihmisiä joita voi kutsua ystäviksi ja jotka tietää tärkeäksikin, mutta joiden olemassaoloa ei aina muista, kun sukeltaa liian syvälle omaan mieleensä. Sain myös kuulla, että tekstini ovat joskus vaikeita, vaikka olen kuvitellut kirjoittavani suoraviivaista ja suhteellisen helppoa tekstiä, sellaista ehkä vähän turhankin rautalangasta väännettyä. Mutta ehkä kyse on siitä, että minulla on konteksti niiden käsittelyyn, muilla ei ehkä ole sitä kaikkea.. Siitä se mitä luultavimmin johtuu. Mitä enemmän perspektiivi eroaa, sitä kaukaisemmalta tekstit vaikuttavat. Eikä toki kaikki löydä duuneistani samoja asioita samastuttavaksi, se on vain osa vaikutteiden silppua, jotain pientä sieltä täältä, joku lukee tekstejä, joku kuuntelee musaa, joku katsoo vain kuvat, kuka mitenkin. Kunhan siellä on toimiva tietoisuus, joka kykenee vakuuttamaan minut siitä, etten ole tässä maailmankaikkeudessa ainoa tietoinen olento, joka luo itselleen harhoja muista lähinnä harhauttaakseen itseään.. that's all.

Kevät saapuu. Menneiden virheiden korjaamista.

Alkaa olla taas sellainen kevät sää, että kaikkein vähiten ahdistaa olla ulkona. Oikeastaan sisällä olo ja seinät tuntuvat työntävän ja puristavan ajatukset koko ajan samaan muottiin, ahdistukseen olemassaolon merkityksettömyydestä, rajallisuudesta ja totaalisesta turhuudesta, sekä siitä voimattomuudesta joka sitä seuraa, kun taas ulkona on mukava kuunnella levyjä ja lokkien huuteluita. Ne ovat urbaanissa ympäristössä selkein ja tervetullein kevään merkki, eikä niiden möly vituta itseäni yhtään, vaikka monet niistä valittaa. Naakat ovat talven lokkeja, niistä tietää talven alkaneen, kun alkaa tuttu vaakku kuulua puista ohi kävellessä. Naureskelin yhtenä päivänä, että pari lokkia luo mukavan kesäisen fiiliksen, sata lokkia luo mukavan kaatopaikkaisen fiiliksen, eikä minulla ole mitään varsinaista ongelmaa kummankaan kanssa. Kunhan on fiilistä.

Olen miettinyt, helpottaisiko elämäni, tai lähinnä joidenkin muiden suhtautuminen siihen, jos kävisin hakemassa itselleni ihan rehellisen lääkärin todistuksen masennuksesta. Saisin sen aikalailla heittämällä, ja se voisi ehkä selventää joillekin näitä kausia, kun tuntuu että puolet kanssani tekemisissä olevista ihmisistä kohahtavat aina kun synkkä pyörä pyörähtää käyntiin. En tiedä taas kauan tämä värittää kaikkea, mutta tiedän kokemuksesta jo sen, ettei se ole lopullista. Kaikki on väliaikaista ja ohimenevää, myös ahdistus. Olkoonkin, että yhtä varmasti voi luottaa siihen, että se tulee myös takaisin. Sitä on vain oppinut olemaan kiitollinen kaikista niistä hetkistä, kun se ei peitä kaikkea alleen. Siitäpä noissa runoissakin on jonkin verran kirjoitettu.

En oikeastaan koskaan, tai ainakaan mitenkään säännöllisesti katso tätä blogia taaksepäin, minkä seurauksena huomasin vasta nyt, että eihän tällä sivulla mitään playeria tuosta Ruostuvasta Maailmasta ole, vaikka olen mouhunnut siitä ihan täysillä. Hyvä homma, uuvatti! Korjaan tämän virheen nyt. Tässä on tämä minun toisinaan avantgardistinen folk-levyni helvetin jälkeisessä maailmassa kulkemisesta ja oman mielen painon alle rusentumisesta. Uskon, että saatte siitä jotain irti, jos ette vielä ole sitä kerenneet kuunnella ja jos olette lukeneet tätä blogia yli viikon.

Minimalismia ja pilipalismia.

Tämä on ollut hieno päivä. Käytiin asuntonäytössä katselemassa asuntoa, joka tuntui viimeistä piirtoa myöten upgradelta tähän nykyiseen, hiljaisempi (7-kaistaisen tien jälkeen mikä tahansa tuntuu hiljaisemmalta) ja isompi, minkä lisäksi puulattioistakaan ei tarvitse luopua, eikä vuokrakaan nouse kuin 40 euroa nuppia kohti, joten se on vielä mahdollisuuksien rajoissa, mikäli onnistaa. Ainut painajainen on vain jo täältä kuudennesta kerroksesta pois muuttaminen, mutta se nyt on ehkä jo asioiden edelle menemistä kuitenkin. Kun tulin kotiin, löysin kirjeen, joka sisälsi hienoja, minimalistisia mustavalkoisia valokuvia. Todella inspiroivia ja meditatiivisia kuvia. Tuollaista on pakko arvostaa suuresti! Kiitän, nöyrästi.

Ostin myös bandcampista tuon Mount Eerien A Crow Looked At Me-levyn, joka aiheutti vahvoja väristyksiä viikonloppuna. Nämä kaksi yllättävää ja minimalistista taide-elämystä yhdistettynä viime viikon minimalismia koskevaan taidehistorian luentoon saivat minut miettimään asiaa paljonkin. Seipään nokkaan oli tietysti nostettu Piet Mondrian ja muut vastaavat. Minimalismi sai kuraa niskaansa siitä, että se oli elitististen, valkoisten keski-ikäisten ukkojen rinkirunkkaussuuntaus, minkä ymmärrän täysin. Mutta minä en kutsu mitään noita duuneja minimalistisiksi. Koitin miettiä sille sopivaa nimeä, ja tänään keksin sen. Se on pilipalismia. Etenkin siksi, että pallinaamat ovat pilit ojossa sohineet menemään ympäri gallerioita määrittäen mikä on taidetta ja mikä ei, toisekseen siksi, etten näe noissa mitään suoranaisen minimalistista. Tuollainen minimalismi on aivan sama, kuin tekisi biisin, jossa on pelkkää hevisoolokitaraa yhdeksän minuuttia, ja väittää tuota teosta minimalistiseksi, kun se on vain helvetillinen läjä pientä silppua vailla mitään koherenttia rakennetta tai sen syvempää kontekstia. Muotoa muodon vuoksi, pilipalismia.

Minimalismi taas on nähdäkseni kontrastien taidetta. Minimalismi on sitä, että kevyt muuttuu raskaaksi ja raskas kevyeksi. Se toteutuu kaikkein selkeimmin musiikissa ja kuvanveistossa. Noissa molemmissa teoksissa kompositio kääntää materiaalien painon päälaelleen, tekee tuohesta lentokoneen ja pronssista kepeän kuin höyhen, kun tuohikin kykenee sitä kannattelemaan. Samoin akustisen laulun kepeys muuttuu sanojen ja merkitysten ja komposition alla tonnien painoiseksi mereksi lyijynraskasta surua, jolta ei pakene mitään. Samoin Justin Broadrick osaa tehdä Jesun raskaista kitaraseinistä ilmavan kevyitä äänen pilviä, jotka pyyhkäisevät sielujen taivaiden ohi, antaen auringon pilkahdella raoistaan.. Tämä on todellista minimalismia. Kontrastia. Ilman sitä, vahvasti ideaan pohjaavaa elementtiä, minimalismia ei nähdäkseni ole todellisuudessa olemassa. On vain keskinkertaista pilipalismia, kuvaa kuvan vuoksi, ilman painoa. Tätä myöten katson minimalismin olevan ensiaskelia kubismissa ja kaikessa muussa konseptiin pohjaavassa taiteessa. Mietin tuolla luennolla, että monella tapaa 1900-luku oli ihmiskunnalle vähän kivuliasta, mutta tärkeää henkisen kasvun aikaa. Vasta viime vuosisadalla ihminen oppi todella käsittelemään abstraktioita, havainnollistamaan konsepteja, hahmottamaan ajatuksia suurissa mittakaavoissa, olkoonkin, että filosofiaa on harjoitettu siitä asti, kun on osattu kielellistää asioita.


Hienous jatkui myös pitemmälle, kun käytiin tuossa noin taas radiossa soittelemassa kaikenlaista mielenkiintoista musiikkia. Ohjelmamme soittolista löytyy Spotifysta, mihin biisejä lisätään sitä mukaa kun niitä soitetaan, vaikkei kaikkia löydykään. Ekan lähetyksen biiseistä oli jopa 5 kappaletta, tästä sentään kaikki! Kahden viikon päästäkin jatketaan näiden naisartistien soittamista, ihan vaan kun jäi niin paljon kaikkea soittamatta. Mielestäni meillä on kyllä hyvä konsepti tuossa. Ei mitään soittolistaa, molemmat tankkaa jonkunlaisen teeman mukaisen läjän biisejä, ja sitten aletaan soittaa vuorotellen jotain sellaista, mikä tuli toisen laittamasta edellisestä biisistä jollain tavalla mieleen. Jonkinlainen rikkinäinen puhelin, mutta biiseillä siis. Kannattaa merkata kalentereihin, joka toinen tiistai kello 19.00-20.30, Limu Radiolla tuo meidän ohjelma, jolla ei vieläkään ole mitään järkevää tai kunnollista nimeä.

Lulu

Ehkä tiedättekin minun pitävän kaikenlaisista ihmiskokeista, mutta nyt olen suorittamassa jotain niin julmaa ja epäinhimmillistä, että suorastaan odotan Amnestyn ryntäävän erikoiskoulutettujen feissareiden voimin kohta sisään pelastamaan minut tältä julmuudelta, jota tällä hetkellä harjoitan itseäni kohtaan. Kuuntelen nimittäin Youtubesta Metallican ja Lou Reedin yhteislevyä Lulu. En ole koskaan pitänyt oikein kummastakaan, mutta Lou Reediä sentään periaatteessa ymmärrän, vaikka hän vaikuttaakin minun makuuni sellaiselta liian.... ihan kivalta. Tiedättekö, ei suurta ristiriitaa, ei sielussa vuotavaa haavaa, sen kun vaan renkutellaan, että I'm waiting for the man ja huumeiden vetäminenkin on vaan kivaa? Ei siitä mitään Mike IX Williamsia saa, vaikka tykittäisi sen täyteen heroiinia. Mikestä puheenollen, youtubesta löytyy Eyehategodin keikka, jolla Mike laulaa taas. Siitä tuli hyvä mieli, itsekin työnsin paypal-rahoja Williamsin maksaan ja hyvä kuulla, että siitä oli iloa. Olen muutenkin sitä mieltä, että Williams on yksi aikamme hienoimpia ja tärkeimpiä kirjoittajia, vaikkei sitä nyt kukaan tahdo tunnustaakaan, ja jos jollakulla on myydä Cancer As A Social Activity, niin yvtä tulemaan.

Mutta takaisin tähän hirvitykseen. Metallica on aina ollut minulle lähinnä ärsyttävä bändi, ja Ulrichin tapa hakata hihatia joka iskulle on helvetin ärsyttävä. Alku tässä on hirveä, koska tuntuu siltä, että nämä ovat nauhoittaneet kaksi täysin eri levyä ja vaan lyöneet ne sen kummemmin miettimättä päällekkäin. Metallica korostaa ärsyttäviä maneereitaan, Lou Reed mölisee kaiken päällä ja mietin, että tämän olisi voinut tehdä hyvinkin. Vartti on mennyt ja tässä Pumping Bloodissa on sentään tuo ihan siisti avantmelukohta, joka sekin ikävä kyllä vaihtuu sitten sellaiseen tylsään Metallicaan. Hetkittäin tulee Reedistä jopa Giran mesoamiset mieleen, mutta sinne se sitten taas valahtaa. Ja tiedän, että Girasta pitäisi kai tulla ennemmin Reedin mesoamiset mieleen, mutta kikkeliskokkelis.

Tätä seuraavaa biisiä on nyt aloiteltu tuollaisella runkkulihasriffillä ihan hyvä tovi eikä mitään oikein tapahdu vieläkään. Hyvä Lars. Hyvä. Tyylitajua ei voi opettaa. Hammett sanoi, että tämän levyn ongelma on se, että ihmiset odottivat Metallica-levyä, kun kyse on kahden eri musiikki-identiteetin kollaboraatiosta. Minun mielestäni tämän levyn keskeinen ongelma on se, että Metallica soittaa tällä levyllä ihan Metallica-juttuja, eikä edes yritä mennä mukavuusalueiltaan minnekään. Kaikki muu pitää sitten vaan koittaa tunkea siihen muottiin sen sijaan, että tässä olisi kyse mistään oikeasta vuorovaikutuksesta, jota kollaboraatio mielestäni edellyttäisi. Ei tästä nyt oikeen ota seitsemän minuutinkaan jälkeen tolkkua, että poljetaanko siellä tuplia kyrpänä vai mitä siellä rumpujen takana muka tapahtuu.

Puolen tunnin kohdalla on ensimmäinen hetki, jossa hetkellisesti unohtaa mitä on kuuntelemassa. Ehkä loppulevy onkin hyvä, ja se on piilotettu tänne kaiken paskan sekaan? Noh, nyt Reed avasi taas suunsa. Höh. Tämän levyn rakenne on sikäli vähän hölmö, että se toistaa itseään joka biisissä. Reed mölisee jotain, ja sitten Hetfield laulaa sen saman. Hirveä levy, 40 minuuttia on tuntunut jo todella pitkältä ajalta. Nyt taas jynkytetään jotain ja alkaa vähän jo kyllästyttää tämä. Olisivat nyt tehneet tuolla rahalla jotain kunnon avantgardea, nauhoittaneet Hammetin kenkää lukemassa runoja tai jotain. Tämä ei nyt oikeen jaksa enää pitää minua otteessaan, joten tämä ihmiskoe loppuu tähän.

J. Kill & Mr. Mule - Suljetut Kehät

Olihan mukavaa tässä piirrellä Periscopen välityksellä tuntemattomille. Se on ehkä helpompaa kuin soittaminen, kun siinä joutaa sössöttämään kaikessa rauhassa tai voi olla hiljaakin. Ja voi sitä sitten välissä aina soittaakin jotain akustisella vaikka. Mukavan rentoa touhua. Ei tarvitse lähteä kotoa, ei tarvitse nähdä ihmisiä, muttei myöskään tarvitse olla ihan itsekseen ajatustensa kanssa. Jos haluatte joskus "hengailla", niin seuratkaa mr_mule Periscopessa. En lupaa, että olisin mielenkiintoinen, tai että siinä tapahtuisi kauheasti, mutta voidaan kuunnella Yawning Mania ja muita hyviä bändejä ja tuherrella menemään vaan. Nytkin san yhden duunin about valmiiksi, voi sitten huomenna vaikka piirrustella ja streamailla jotain muuta sitten. Olisi ehkä mielenkiintoista duunata joku tollainen iso tekele ja samalla jutella ihmisille, katsoa ohjaako se tekemistä mitenkään päin.

Eilen vietin syntymäpäiväni mielenkiintoisissa merkeissä. Kun laitoin Ruostuva Maailma/Palava Mieli-lättyni nettiin, lähdin Sopenkorpeen operoimaan meidän tulevaa taidekujaprojektia. Tungettiin puoli Sopenkorpea oksasilppuriin, minkä seurauksena kädet tuntui tärisevän vielä tänä aamunakin vahvasti. Haketta löytyy tukasta ja taskuista koko ajan. Sen jälkeen ystäväni käytti minut hampurilaisella ja tultiin meille juomaan kahvit. Kaikki oli kivasti ja hyvin. On tämä elämä ihan hienoa touhua. Yöllä katselin Periscopella, kun joku soitti viululla Bachia päin vittua, ähisi ja vaihtoi nuottia koko ajan ja mietin, että onpa tämä elämä psykedeelistä, ja onpa tämä oikeasti hieno sovellus, kun pääsee tutkimaan toisten ihmisten elämää tuolla tavalla! Että nuokin ihmiset toisella puolella maapalloa ovat ihan todellisia ihmisiä. Vaikka monet toki esittävät ja esiintyvät aina kun kamera kuvaa, on siellä todella paljon porukkaa, jotka vaan chillailevat kaikessa rauhassa, ja se on mielestäni tuossa juuri hienoa. Ilman filttereitä ilman, että tarvitsee toitotella siitäkin jollain keinotekoisella hashtagilla. Todellista elämää, juuri nyt, ilman mitään suurempaa tarkoitusta. Se on hienoa!

Vähän kuulostelin tänään vihjauksesta taas Mount Eerietäkin. Veti vakavaksi ja pisti miettimään, että toivottavasti ei koskaan tarvitse itse kirjoittaa mitään sanoituksia vastaavassa tilanteessa ja fiiliksessä. Aivan hirveä ajatellakin.... Pitänee ostaa levykin jossain vaiheessa, kun rahaa on vähän enemmän.

Viimeyönä aloin myös leikellä ja liimailla ja nauhoittaa tätä. Tänään saattelin sen loppuun sitten. Tuollainen päälle puolituntinen avantgardedronejumitusta. Kyyn Tietä rakentelin vähän uudestaan ja poistin kaikki raidat, jotka ylläpitivät rytmiä. Siitä tuli mielenkiintoinen, kelluva juttu. Alunperin ajattelin, että olisin tehnyt tästä Outo Piiri II-kasetin, mutten tahtonut panttailla noita, kun ne kerta onnistuivat noin. Kannen maalauksen on tehnyt Terhi, Rivers of Utopia on akryyliduuni kankaalle, 40 x 40 senttiä iso. Tässä olen myös ideoinut omaa näyttelyä ja sain sille yhdeltä paikaltakin vähän vihreää valoa, pitäisi käydä juttelemassa tarkemmin... Hyviä hommia edessä, paljonkin!

J. Kill & Mr. Mule - Ruostuva Maailma / Palava Mieli

Tässä se nyt on. Tämä levy ei mene minnekään himosexyimmät superhitit listoille. Tämä levy ei soi radiossa. Tämä levy ei näy eikä kuulu luultavasti oikein missään, koska sen takana ei seiso helvetin iso koneisto, joka mainostaisi sitä ja generoisi sille tykkäyksiä ja näkyvyyttä, vaan yksi ainoa ihminen joka teki sen viimeistä piirtoa myöten sellaiseksi, kuin näki parhaaksi. Se on kokonainen albumi, jolla on oma hengittävä rytminsä, omat metafyysiset vitsinsä ja täysin oma symbolinen kuvastonsa. Se on lähes täysin improvisoitu kokonaisuus, jossa sattumat ja vahingot ovat aina juuri siellä missä pitää. Se on myös matka omaan lapsuuteeni, siinä soivat Pertunmaan ilta-auringossa ruostuvat suot yhdessä pääni sisäisten henkisten aavikoiden kanssa. Sillä ei ole kovinkaan paljoa tekemistä perinteisen populaarimusiikin kanssa. Sen folk ei ole kansanmusiikkia, vaan ihmiskunnan luontaisia, primitiivisiin sykkeisiin perustuvia rytmejä, toistoa ja eräänlaista akustista dronea. Se on tehty jaettavaksi muiden kuolevaisten kanssa. Pullopostia tajunnasta toiseen. Joko se menee perille tai sitten ei, minä olen nyt laittanut sen tuuliajolle, enkä kauheasti enempään pystykään.

Now this. This is one of the most important albums I have ever made. You probably won't see it feautured in any cool blogs or youtube channels, not to mention radio. There's no huge machinery behind it to market and promote it, only me and even writing this makes me feel rather stupid. It cuts through all the layers of my psyche, it comes straight out of my subconscious mind and on this album the swamps of my childhood town meet the mental deserts I have created before. If you want to understand my mind, listen to this album, not any song here and there, but the whole album from beginning to the end. Only after the whole experience does the last guitar solo tell you what it has to say. I made all of this to be shared with other mortal beings such as yourself and your friends. If you don't share it, no one will. It is my message in a bottle, from one consciousness to another. It can be lost in the ocean forever, or someone may find it and understand it. I have now sent the bottle adrift. That's all I can do.

Pitkä reissu takana.

Tänään soiteltiin Harhakuvien kanssa ensimmäistä kertaa Hervannan Varjobaarissa. Kokemus oli melko ristiriitainen ja hämmentävä. Hyvinhän se soiton puolesta meni, mutta eipä siinä kerennyt juuri fiilikseen päästä, kun piti juostenkusta biisejä läpi ja pudotella jo valmiiksi karsitusta setistä biisejä lennossa pois. Se on helvetin turhauttavaa hommaa. Miksi? Siksi, että draaman kaari on hinkattu täydellisyyteensä. Musiikissa, aivan kuin kuvassakin, on omanlaisensa kultaisen leikkauksen laki, joka perustuu siihen mikä on miellyttävää ja mahdollisimman "päräyttävää" kokijassa, oli kyse sitten esittäjästä tai katsojasta ja kuulijasta. Kun se kokemus on bändillekin yhteinen, se korottaa yleisön kokemuksen vielä suurempaan potenssiin ja tekee koko keikasta tälle sattuman kautta muodostuneelle yhteisölle merkittävän. Eri keikkojen kuuluu kestää eri ajan verran, koska draaman kaari koostuu erilaisista jutuista. Cut To Fitillä se on n. 17-24 minuutin aika haarukka, jonka keikka kestää. Harhakuvien kanssa se on minimissään 50 minuuttia, täydellisimmillään viime keikan lähemmäs 80 minuuttia. Soolojutut jaksavat kantaa sen 35-40 minuuttia, suunnilleen LP-levynkin verran.

Pohjimmiltaan kyse on kokonaisuuksista, kokonaisista tila-aikataideteoksista ja niiden rakentamisesta. Kun jokin asia saa kasvaa rauhassa täyteen mittaansa, se toimii aivan eri tavalla, kuin tuollainen silvottu ja hätäilty juttu, joka tuntuu jatkuvasti vaan läpilukemiselta, vaikka kuinka yrittää pakottaa itseään fiilikseen. Asiaa ei toki auta se, että kirkkaat lamput posottavat naamalle ja lavalla pitää väistellä niin kalliita romuja, että jos olisin kiskaissut ne alas, olisin keikkaillut seuraavan 20 vuotta persnetolla. Asetelma on turhauttava, ja täten se katarttinen lunastus jää saavuttamatta. Soittaminen on onneksi aina kivaa, itsessään kaunista ja hienoa, mutta aina kun se lakkasi, tilalle tuli turhautuneisuus. Se johtaa kuin itsestään siihen, että sitten tulee soitettua vähän koko ajan, enemmän kuin normaalisti, mikä muuttaa koko homman dynamiikkaa taas hieman.

Toki ymmärrän täydellisesti realiteetit neljän bändin illassa. Ne ovat minulle helvetin tuttuja, eikä niitä tarvitse sen enempiä selitellä. Tässä on kyse vain ja ainoastaan henkilökohtaisen turhautuman ilmaisusta. Mieluummin tosin katsoisin kolme päälle tunnin hyvää keikkaa, kuin neljä puolituntista, mutta nyt oli näin. Olen nyt saanut viimeaikoina tottua tuollaisiin keikkoihin, joilla saa soittaa juuri niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Eli tässä pitää nyt vaan taas asennoitua vähän uudestaan näihin "tavallisiin" keikkoihin, ja bookkailla itsekseen nuo omat erikoisuudet. Alettiin kyllä vähän suunnitella sellaistakin, että saisi vietyä nuo soittohommat pois baariympäristöistä ja jonnekin, missä ihmiset voisivat oikeasti olla rauhassa ja nauttia musiikista. Itseasiassa nyt tällaiset ovat suunnitteilla sekä Tampereelle, että Lahteen. Eli tänä kesänä tapahtuu, mikäli harjoittelulta kerkeän ja jaksan vielä järkkäillä ja säätää. Ja miksi en jaksaisi? Säätämisestä tuli mieleen, että Maran järkkäämä soittomielenosoitusmarssi näytti onnistuneen helvetin hyvin. Harmitti ettei päästy lähtemään sen verran ajoissa, että olisi kerennyt itsekin osallistua. Onnea siitä.

Kotiin kävellessä oli helvetin kylmä, mutta oli hienoa kuunnella lintujen laulua. Siitä tuli hyvä mieli. Teki mieli pelastaa kaikki linnut pakkaselta meille yöksi, etteivät palele. Vaan eivätpä taitaisi tulla. Niinkuin ei unikaan. En tiedä miten ei nukuta yhtään, vaikka ajaessa meinasi väsyttää, mutta ehkäpä se sieltä koht tulee. Kahdeltatoista lupasin olla tosin talkoohommissa Sopessa, että saapa nähdä miten tämä tästä vielä menee. Voi olla, etä nukun pommiin, jos satun nukahtamaan. Kävellessä sitä tuli mietitty, että elämä on ihan jees. Olkoon se ajatus vaikka syntymäpäivälahja itselleni, hetkellinen aselepo. Paljon onnea meikä.

27

27 - Virheitä, Harhoja ja Havaintoja Ruostuvasta Maailmasta. A5, 50 sivua, 10 euroa.

Sainpa pari niitä nyt ainakin tehtyä. Tämä yhdessä Ruostuva Maailma / Palava Mieli-levyn kanssa tiivistää ja välittää aika hyvin kaikki ne ajatukset, joita olen käynyt päässäni läpi tämän vuoden aikana, ehkä paremmin ja selkeämmin, kuin tämän bloginkaan lukeminen. Tämän kaltainen avoin foorumi vaatii kuitenkin aina jonkin verran editointia ja sensurointia monessakin suhteessa, koska kuitenkin joku jättää minut palkkaamatta tämän perusteella. Eipä se nyt älyttömän kovaa satu, mutta kyllä tämä on kuitenkin tietyllä tapaa kaukana vapaasta kirjoittamisesta. Kansiin suljettu teksti antaa mahdollisuuden rehellisyyteen ja suoruuteen, jota ei ole oikeastaan missään muussa tekstissä. Musiikki taas antaa mahdollisuuden suoruuteen, jota ei voi olla olemassa tekstissä.

Näissä teksteissä on mielenkiintoista huomata tietynlainen fyysisyyden ja urbaanin elämän, epämääräisen aikuisuuden ja tämän uuden teini-iän, hukassa olemisen painottuminen. Muistan, miten eksyksissä sitä oli 17-vuotiaana, aikuisuuden ja lapsuuden välissä. Tuntuu, että olen tuossa samassa limbossa taas, en juuri voi sanoa kokevani oloani aikuiseksi, muttei kyllä välttämättä ole niin väliksikään, koska aikuisuus monessa mielessä mielletään lähinnä luovuttamiseksi. Leikin lopuksi. Minä en aio lopettaa leikkimistä, koska se on juuri se asia, joka pitää aivot nuorena, auttaa niitä kehittymään ja adaptoitumaan mihin tahansa mitä eteen heitetään. Leikki on välttämätöntä kehitykselle, aikuisuus, minun kirjoissani, tarkoittaa kehityksen pysähtymistä, uralle jumittumista ja sen saman uran junnaamista. Eikä minulla ole pienintäkään aikomusta tehdä niin. Olen 27 vielä parin päivän ajan. En usko, että mikään ratkeaa minkäänlaisella taikaiskulla. Tänään tosin mietin, että on tässä iässä jonkinlainen maaginen kuoleman viehätys, aivan kuin kuulisi sen kuiskivan verhon takana koko ajan, miten toisella puolella on lämmintä ja mukavaa, eikä tarvitse ahdistua siitä, että tuon verhon ohittaminen on vielä edessä. En tiedä mistä se johtuu. Tämän vuodne aikana sitä on silti tajunnut paljon asioita, mistä olen kiitollinen. 

Vein muutaman levyn myös Levykauppa Xään, jos jostain syystä ujostaa meikäläisen kanssa asiointia tai jotain muuta vastaavaa, niin voi ostaa levynsä sieltä sitten muiden ostosten yhteydessä. Sieltä löytyy myös noita vanhempia kasettejakin, itseltä alkaa olla kaikki melkolailla loppu pikkuhiljaa. Duunailen taas lisää kaikenlaista, kun on enemmän rahaa, tuntuu, että musteetkin kallistuvat koko ajan ja joka kasetilla saa vähemmän ja vähemmän tulostettua. Raivostuttavaa touhua.

Colgraven animaatioita, runoja ja tauluja.

Tänään löysin jotain sellaista, johon ihastuin samoin tein ja jonka tahdon jakaa kanssanne, koska uskon teidän pitävän niistä myös. Kyseessä on Felix Colgraven psykedeeliset piirrosanimaatiot, jotka katselin lähes kaikki putkeen saman tien heti sen jälkeen, kun näin tämän, jota hän on vääntänyt viimeiset pari vuotta:


Kannattaa katsoa vaikka myös tämä, niin pääsee aika hyvin kärrylle siitä mistä on kyse, mutta on noita jonkinverran lisääkin Youtubessa ja Colgraven omilla sivuilla.


Nämä olivat jo ihan puhtaasti teknisesti juuri niin hienoja ja inspiroivia, että pisti miettimään monttu auki niiden toteutusta. Muutenkin viimeiset pari päivää on ollut sellainen olo, että jos olisi vähän enemmän löysää aikaa, tekisin lisää animaatioita, mutta sen teknisen flown saaminen muuten kuin stopmotionin kanssa on vielä oma juttunsa. Siitä syystä laitoinkin Colgravelle vähän mailia ja kyselin vinkkejä työkaluista ja niiden käytöstä. Toki ymmärrän, että tuossa vaiheessa osaamista ja uraa alkaa ropista mailiakin sen verran, että se varmaan vaan hukkuu sinne sekaan, eikä siinä mitään. Kaikkea hyvää hänelle ja uralleen, järjettömän hienoa kamaa kaikki nuo.

Noin muuten olen lähinnä lukenut Maailma On Outo-nimistä kirjaa, itsenäistä jatko-osaa lukemalleni Maailmassa on Virhe-teokselle. Ensimmäisessä nyt laskin toisen maailmansodan jutut vähän läpi sormien, koska niihin nyt liittyykin varmasti paljon kaikenlaista epäselvää ja harhautusta, mutta tässä alkoi jo vähän tökkiä ja vituttaa tuo, että koko maailmanhistoriassa ei muka ole juuri mitään muuta outoa, kuin natsit ja toinen maailmansota. Olen kuullut oudompia juttuja ja Tom Waitsin keikkabootlegeillä! Selkeästi Waitsin olisikin pitänyt kirjoittaa tämä kirja, koska hän tykkää perehtyä kaikkeen tällaiseen. Nyt pitää vaan rämpiä loput kirjasta läpi, että pääsee Sawaki Kodon kimppuun. Sen jälkeen jatkan loppuun kesken jääneen Burroughsin, sen jälkeen jatkan Jungin omaelämäkertaa. Lukeminen tuntuu olevan jonkunlaista prosessiduunia nykyään, sen verta tekemistä ja pimeissä autoissa istumista ollut elämässä, että lukeminen on jäänyt sitäkin myöten vähemmälle.

Tuossa joutessani torstain innoittamana keräsin myös viimeisen vähän reilun vuoden aikana kirjoittamani suomenkieliset runot yhteen läjään, poislukien ne jutut jotka tykittelin Tyhjien Ruumiiden Huutoon. Niitä taisin tehdä viisi kappaletta, ne ovat kaikki menneet, eikä niitä siinä muodossaan tule enää lisää.  Teen Tyhjien Ruumiiden Huuto II:n sitten joskus, kun tuntuu siltä. Tämä kokoelma on kuitenkin tuollainen 52 sivun vihkonen, joka käsittelee mielestäni hyvin kaikki ne ajatukset, jotka kävin läpi tämän oudon, symbolisen ja merkillisen vuoden aikana. Ajatuksia, jotka vilahtivat päässäni ennen kuin täytin 27 ja ajatuksia ja kokemuksia, jotka kävin läpi tämän vuoden aikana. Se sisältää myös muutaman laulutekstin, mutta enimmäkseen kyse on jonkinlaisesta urbaanin elämän ihmettelystä, kuoleman ja lihallisuuden ajattelusta, yrityksistä hahmottaa tietoisuuden ja ruumiin välistä rajaa ja yhteyttä. Sen nimi on "27 - Virheitä, Harhoja ja Havaintoja Ruostuvasta Maailmasta." Teen ja taitan sen taas itse, jokaisen kannen teen erikseen. Hinta 10 euroa kappaleelta, eikä niitäkään varmaan ihan kauheasti yli kymmentä jaksa vääntää. Kun tekee pieniä painoksia, on helppo leuhkia myyneensä kaikki loppuun. Sitä paitsi, kuten aiemminkin muistaakseni pohdiskelin, se riisuu massatuotantoajatusta taiteesta ja palauttaa siihen jonkinlaista yksilöllisyyttä ja intiimiyttä. Toki minua saa kritisoida siitä, että rahastan kymppiä noista, ihan vapaasti. Minulla ei  äkillisiä ja akuutteja tarpeita lukuunottamatta kuitenkaan ole mitään välttämätöntä tarvetta tai hinkua myydä yhtään mitään kenellekään. Nyt pitäisi vaan saada kerättyä sen verran rahaa, että voin ostaa materiaaleja noiden tekemiseen ja veljelleni lentoliput rundille, eli tässä on pari taulua, jotka olisi vielä myynnissä. Yhteyttä voi ottaa miten parhaaksi näkee, mikäli kiinnostaa.

Painajainen, 80 euroa

Joku helvetin mölliäinen, 50 euroa

Leukaluut, 50 e

Flesh Pink, 80 e

Harjoitus Kubismissa, 60 e

Muutoksia

Tänään on tullut pällisteltyä Netflixistä dokumentti Accidental Courtesy, jonka pitäisi olla pakollinen mm. kaikille ihmisille. Pähkinän kuoressa se kertoo siitä miten musta muusikko on vuositolkulla melkolailla kaikessa hiljaisuudessa kierrellyt juttelemassa Ku Klux Klanin jäsenten kanssa, tuomitsematta tai tekemättä mitään ennakko-oletuksia kenenkään kannasta mihinkään, minkä seurauksena he ovat ystävystyneet ja monet klaanilaiset, myös johtoportaiden ukkelit, ovat lopettaneet koko touhun ja antaneet kaapunsa hänelle.  Se on mielestäni melko voimakasta tavaraa ja tarpeellista tässä ajassa. Vaikka toki varmasti hänen motiivinsa osin on klaanin purkamisessa, se ei ole hänen ultimaattinen päämääränsä. Hän tahtoo ymmärtää ihmisiä ja sitä kautta tästä kuuntelemisesta, keskustelemisesta ja muutoksesta on tullut hyvin omalaatuinen elämäntyö ja vielä merkillisempi elämän tarina.

Juuri tässä on nähdäkseni on kommunikaation ja vuorovaikutuksen, kuuntelemisen ja ymmärtämisen voima. Suuri osa vihasta elää siellä, missä ihmiset ovat eristyksissä, irti toisistaan ja kykenemättömiä näkemään samankaltaisuuttaan. Kun nämä samankaltaisuudet osoitetaan, on vaikeampi ja vaikeampi pitää kiinni siitä vihasta, joka vihaa erilaisuutta, koska sen pohja murenee koko ajan. Jos vihalta häviää oikeutus, järki alkaa taistella kaksin mitoin sitä vastaan. Yksilö ei voi olla kohtaamatta omia ajatuksiaan, kun viha ei enää kurista joka ikistä ajatusta ja tunge sitä oman suodattimensa läpi. Tuo dokumentti oli mielestäni hieno johdatus väkivallattomaan muutokseen ja vastarintaan, näyttäen myös miten se ei todellakaan ole helppoa. Eniten päähenkilöä tuntuivatkin vihaavan juuri värilliset ihmiset, jotka näkivät hänet klaanilaisten kanssa veljeilevänä petturina.

Nyt aloin katsoa dokumenttiä aavikolle kiikutetuille ongelmanuorille perustetusta koulusta. Ei ole vielä mennyt montaa minuuttia, mutta tämäkin vaikuttaa jo kiinnostavalta. En tiedä johtuuko se vain keväästä, mutta jotenkin on taas kyllästynyt ihmisten passiivisuuteen ja ymmärtää selkeämmin ja vahvemmin sen, ettei maailma muutu, ellet sinä muutu, ellet muuta kaikkia ihmisiä ympärilläsi ja vaikuta niihin ihmisiin joiden kanssa elät joka päivä. Kyse ei ole jostain parin vuoden välein äänestämisestä (joojoo, kävin, vaikken uskokaan sen muuttavan asioita) vaan konkreettisesta vuorovaikutuksesta. Tiedän faktaksi, että olen vaikuttanut ihmisiin, joko taiteellani, tällä blogilla tai jollakin pitkällä keskustelulla, koska ihmiset ovat jostain merkillisestä syystä innokkaita kertomaan sen minulle. Se on toki mukavaa, mutta toivon, että he käyttävät isomman osan ajasta elämiseen, ympärillään olevien ihmisten muuttamiseen, siihen tavalliseen vuorovaikutukseen, jossa kaikki henkinen oppi, kehitys ja itsekuri oikeasti mitataan. En minäkään aina onnistu pysymään kärsivällisenä ja rauhallisena, monet läheiset voisivat toki sanoa, etten koskaan, mutta yritän parhaani, ja epäonnistuessani yritän uudestaan. Ei kai sitä muutakaan voi tehdä.

Runoja.

Tässä on nyt jotain satoa tuosta eilisestä, lähinnä kai meidän keskinäinen runonluentatuokiomme. On siinä kai teksti tai pari sellaistakin, mitä ei ole ollut koskaan missään muualla, kun koitin vain löytää nopeasti luonnosvihkoista jotain suomenkielistä luettavaa. En ole kehdannut tai uskaltanut kuunnella sitä vielä itsekään, vaikka ihan jo Visan juttujen takia tekisi kyllä kovasti mieli. Ehkäpä tuossa yön pimeinä tunteina sitten.  Mikäli kykenen siihen. Kuunnelkaa ja kertokaa kuinka paha se oli.

Tänään käytiin treenailemassa grindcorehommiakin pitkästä aikaa, huutamisesta tuli vähän parempi mieli. Ei sillä, että tässä olisi ollut erityisen huono fiilis. Samaa, ajoittaista ahdistusta olemassaolosta, mutta sitähän ei pääse pakoon minnekään niin kauan kuin on olemassa, eli se on vain jotain jonka kanssa tulee selvitä. Onneksi tulevaisuudessa on kaikenlaista mielenkiintoista odottelemassa, ensi viikon Harhakuvia-keikka, sen jälkeen Cut To Fit- ja J. Kill & Mr. Mule-keikat, sittenhän tämä kuu alkaakin olla taputeltu taas. Sitten pitää alkaa valmistautua rundilla ja keksiä mitä sen kanssa tapahtuu. Cut To Fit ei ainakaan kokonaisena sinne lähdekään, joten se on kai Electric Hobo rundi sitten.

Runoradiossa: käyty

Eilinen oli kaikessa yllättävyydessään hyvinkin mielenkiintoinen ilta. Kuuntelin kotonani Mikrozufeeta ja Huttusen horinoita. Siinä puoli yhdeksän aikaan satuin kommentoimaan shoutboxissa jotain, mihin vastaus olikin suunnilleen sitä sorttia, että "jos oot linjoilla niin tuuppa tänne tässä kohta, vois olla ihan mielenkiintoinen keskustelu!" Tiesin, että niin tulisi. Miksi? kulttuuripodcastin vieraana oli nimittäin Visa Kuha (tai Tikka), lahtelainen runoilija, jonka tekstien arkisurrealismi ja lakonisen vittumainen toteaminen ovat tehneet minuun varmasti isommankin vaikutuksen, kuin tajuankaan. Olen huono nimeämään runoilijoita, jos minulta kysytään, ketkä minuun ovat vaikuttaneet, mutta tiedän, että Visa on kyllä yksi niistä. Yritin löytää esimerkiksi runoa, jonka nimeä en kunnolla muista, mutta se kertoi Nastolan Niinitiestä (muistaakseni se oli Niinitie 22, mutta luultavasti erehdyn) ja onnistui väläyttämään jonkinlaisen sukulaissieluisen hymyn sille sisäiselle julmuudelle, joka odottelee aina juuri sellaisia tunnistamisen hetkiä muiden ihmisten töissä. Noissa runoissa sitä riittää.

Siksi oli aika hienoa päästä mukaan ohjelmaan, keskustelemaan runoudesta ja lahtelaisesta kulttuurista, tutkimaan omia tekemisen tapoja ja lukemaan tekstejä. Kiireessä nappasin vain kaksi uusinta sotkuvihkoa mukaan, jostain syystä suurin osa niihin kirjoitetuista teksteistä on englanniksi, mutta ilokseni olin joskus kirjoittanut Kyyn Tien ja pari muuta tekstiä ylös. Sain kyllä kuulla tekstieni olevan melko synkeähköjä, mutta siihenkin tottuu aina. Ehkä mukana oli vain tietynlaisia tekstejä. Luettiin niitä There Is No Up- levyn pohjien päälle, jonkinlaisena runojami-henkisenä juttuna, mikä oli todella hauskaa, vaikka omien tekstien ääneen lukeminen onkin aina huomattavasti vaikeampaa, kuin niiden kirjoittaminen. Musiikki tosin helpottaa sitä, koska se antaa luonnollisen rytmin, vaikka olisikin pelkkää huminaa.  Kirjoitettiin myös annetusta aiheesta runo alle viidessä minuutissa, mikä oli myös hauskaa omalla epämääräisellä tavallaan.

Tuosta kaikesta tulee Lahen Aikoihin podcast myöhemmin, mutta käsittääkseni ainakin runot oli tarkoitus leikellä siitä irti jo lähipäivinä. Laitan linkkiä, kun sellainen minulle annetaan. Ikinä ei näemmä herätessä tiedä, mihin ilta oikein loppuu, mikä tekeekin tästä elämä-hässäkästä helvetin mielenkiintoista. Oli hienoa päästä keskustelemaan tästä aiheesta sellaisen ihmisen kanssa, joka on eri sukupolvea, mutta jonka lähtökohdat ja vaikutteet tekemiseen ovat yllättävänkin samat. Ja onhan ton äänen kuunteleminen jo sellaista, että se menee jonnekin luihin ja ytimiin. Oli myös mielenkiintoista hypätä lyhyellä varoitusajalla radioon juttelemaan jostain sellaisesta, mikä ei ehkä olisi tullut itsellekään ensimmäisenä mieleen. Tiesin kyllä, että jossain vaiheessa tulen tuossa ohjelmassa käväisemään, mutta toki tylsästi ja itsestäänselvästi ajattelin sen liittyvän musiikkiin. Tämä oli huomattavasti mielenkiintoisempi juttu. 

Life is good. Ensimmäinen arvio levystä.

Ihan kuin tämä päivä ei olisi aiheuttanut jo riittävästi epämääräistä hymyilyä ja jälkihehkumista julkisissa tiloissa, joka, kuten kaikki tiedämme, on Suomen harmaudessa kielletty, satuin löytämään vielä Desibeli.netistä ensimmäisen arvion levylle. Mitä syvemmälle itseeni menen, mitä enemmän itseäni paljastan, sitä enemmän arviot alkavat jännittää. Koska se, mitä arvioidaan ei enää ole se musiikki jota olet tuottanut, vaan se, mitä sisältäsi löytyy. Mitä raaempana ja suorempana tallennat tietoisuuttasi muiden nähtäville, sitä selkeämmin asetat itsesi tarkasteltavaksi ja sitä enemmän se tarkastelu kohdistuu myös sinuun, eikä vain joihinkin "biiseihin", joita olet tehnyt.

Ja juuri sitä vasten tuollaisen arvion lukeminen tuntuu myös kaksinverroin vaikuttavammalta. Koska joku ei ole tajunnut vain tekemääsi musiikkia, siinä samassa yhteydessä hän on ymmärtänyt SINUT. Eikä se ole tässä eristyneiden tietoisuuksien kansoittamassa kaikkeudessa mikään pikku juttu. Koen, että nyt, paremmin kuin koskaan ennen saan välitettyä ajatustani ja olemassaolon kokemustani muille ihmisille, kaikkine epämääräisen hämmennyksen hetkineen ja epävarmuuksineen, mutta myös onnistumisineen. Mielenkiintoinen lauserakenne, toki, mutta ei anneta sen häiritä. Vaikka viime viikonloppuna eräs ystäväni totesi, että tulen ymmärretyksi vasta kuolemani jälkeen, koen, että tulen ymmärretyksi taiteeni kanssa paremmin, kuin ehkä koskaan odotinkaan tulevani ymmärretyksi. Kyse on lähinnä siitä, kultivoituuko se ymmärrys koskaan suurempien massojen tasolle, mutta epäilen, ettei elinaikanani, koska vieroksun ihmismassoja aktiivisesti. Oma yhteisö ja viitekehys täytyy toki aina löytyä, mutta isot ihmismäärät ovat ahdistavia. Ne yksinkertaistavat ja pelkistävät asioita, joita ei pitäisi edes voida pelkistää.

Joka tapauksessa, olen varsin tyytyväinen tilanteeseeni. Kunhan vaan saan täyttää kalenterin mielenkiintoisilla keikoilla ja soitella hienojen ihmisten kanssa hienoa musiikkia, olla olematta minään muuna kuin noina äänen zeniläisinä tajunnanvirtauksina, olen tyytyväinen. Eli ei muuta kuin kuumottelemaan kaikkia paikallisia keikkajärkkääjiä, kunhan saadaan soittaa niin millään muulla ei ole yhtään mitään väliä. Voidaan soittaa mitä tahansa puolesta tunnista kolmeen, tuollainen kaksituntinen setti päästää hyvin omiin oikeuksiinsa ja antaa homman virrata mukavasti. Siinä on hyvää aikaa tutustua soittokavereihin ja antaa sen homman kuljettaa itse itseään.

J. Kill & Mr. Mule & The Orpolompolo Orchestra

Eilinen oli taas kyllä jotain niin täydellistä, ettei yhtään harmittanut ajella omaan piikkiin Helsinkiin soittamaan tiistai-iltana. Alunperin ajatuksena oli, että soitellaan Cédrikin kanssa duona ja Korpolompolo soittelisi oman keikan, mutta kun heidän kitaristinsa lähti pohjoiseen, päätettiin yhdistää kaksi pahaa ja tykitellä sitten jamimeiningillä koko homma läpi. Soundcheckissä sain kuulla, että mukaan tulee vielä fonisti, jota ei oltu koskaan ennen tavattu. Mikäs siinä, sekaan vaan.

Tuo keikka olikin sitten taas alusta loppuun pelkkää täydellisyyttä, nauhoitin sen ja kuunneltiin kotimatkalla jo, että ei helvetti. Kuuntelin nukkumaan mennessä ja mietin yhä, että ei helvetti. Kuuntelen sitä nytkin ja mietin, että ei helvetti! Tällaista kamaa ei vaan voi käsikirjoittaa. Ei edes tunnettu noita jätkiä kaksi viikkoa sitten, saksofonistin nimeä en muista vieläkään ja silti se tuntui oikealta bändiltä samoin tein. Siitä syntyikin ajatus siitä, että J. Kill & Mr. Mule on joka kaupungissa eri bändi. Mitäs minä alan sitä turhaan rajoittelemaan mihinkään, se on se porukka, joka milloinkin lavalle sattuu sopimaan, aina fiiliksen mukaan. Tekisi mieli saada Tampereen keikalle vähän fucku-jengiä mukaan, toivottavasti sekin natsailisi.

Tällainen musiikin muoto vaan on täydellistä minulle. Vaikka soittelisit samoja teemoja, ne eivät koskaan ole samanlaisia eri ihmisten kanssa eri tilanteissa. Musiikki elää ja etsii uusia muotoja virheiden ja hakemisen kautta, vahingoista kasvaa uusia osia ja riitasoinnuista uusia sointuja. Kaikki muusikot, joiden kanssa tätä on tullut tehtyä ovat aluksi olleet varovaisia ja hieman epäileviä, mutta lopulta kuitenkin aivan fiiliksissä tästä touhusta. Se on hyvä. Ensinnäkin se meinaa sitä, että riittää soittokavereita jatkossakin. Toivon myös, että se auttaa näitä soittajia itseään ehkä heittäytymään toisinaan vapaammin mukaan joihinkin juttuihin ja jättämään ajattelun vähemmälle. Onneksi tuolla porukallakaan ei juuri ollut sitä ongelmaa, hyvin se kulki heti ensi tahdeista asti ja hauskaa oli.

Lahja.

Tämä päivä osoittautuikin melko mielenkiintoiseksi. Koulua ei ollutkaan, joten koko päivä tuli melko pitkälti makoiltua ja nollailtua ja kiroiltua jumittavaa tietokonetta vailla sen suurempaa intoa tehdä yhtään mitään. Mielenkiintoinen osuus kajahtikin ilmoille hyvin lyhyenä purkauksena käydessäni kaupassa jossain välissä. Ohitseni käveli harmaanaamainen, keski-ikäinen mies, jonka kuulin huutavan perääni heti kävellessäni ohi:

"Saatanan rastakyrpä!"

En reagoinut mitenkään, vaan jatkoin matkaani, vaikka mietin kaikista muutamista vaihtoehdoista, mikä olisi se "oikea" reaktio. Päädyin lopultakin siihen, että oma reaktioni oli täsmälleen oikea. Vaikka joku varmasti vinkuisi siitä, ettei tuollaista tarvitse sietää ja tuollaiset ihmiset pitää kohdata (mikä oli mielessäni erittäinkin palava ja selkeä reaktio, mutta jonka hillitsin), en antanut hänelle minkäänlaista huomiota, vaikka kylläkin mietin tätä asiaa vielä pari tuntia tämän jälkeen. Hetken aikaa se poltti mielessäni erittäin selkeänä sitä ajatusta, että aivan sama mitä horiset, minulla ja Teillä ei ole mitään yhteistä, enkä minä kuulu Teidän lajiinne ja rotuunne mitenkäänpäin. Te. Ei normaalit, vaan Tavalliset Ihmiset. Ison osan aikaa tuntuu, että Tavalliset Ihmiset ovat porukka, jolle minulla ei ole yhtään mitään sanottavaa, ei yhtään mitään asiaa. Tavalliset Ihmiset ovat niitä, jotka ovat olleet sulkemassa minua ulos yhteiskunnasta jo teini-ikäisestä asti, Tavalliset Ihmiset ovat niitä, jotka ovat saaneet minut tuntemaan oloni ulkopuoliseksi ja vihaiseksi, Tavalliset Ihmiset ovat niitä, jotka ovat saaneet minut toivomaan, että voisin kuristaa heistä jokaisen yksi kerrallaan ja kusta heidän ruumiidensa päälle ennen kuin sytytän koko helvetin kasan liekkeihin. Tavalliset Ihmiset ovat niitä, jotka eivät ymmärrä erilaisia ihmisiä, ketään niistä, jotka eivät kuulu Tavallisiin Ihmisiin. Makkaraa natustaviin, henkisesti laiskoihin, keskikaljaa juoviin, Jaajon ja Sami Hedbergin jutuille nauraviin ihmisiin.

Se on se syvimmällä minussa oleva reaktio, joka tuollaisessa tilanteessa herää. Se on se hiuksen hieno raja, joka erottaa Tavalliset Ihmiset kaltaisistani yksilöistä. Sitten ymmärrän tuon reaktion lapsellisuuden ja hillitsen sen, kaikella sillä voimalla, joka minulle on itseni yli vuosien varrella kasvanut. Se on melko kuluttavaa touhua jo itsessään, pitää kattilan kantta atomipommin päällä. Jatkan matkaani, en anna tuollaisille ihmisille tyydytystä siitä, että niiden viesti olisi vaikuttanut fyysisten ja mitattavien ilmiöiden maailmaan sen enempää, kuin mitä hermoratojen väliseen kommunikaatioon nyt sattuu menemään hetkellisesti energiaa. Hänen vihansa ei lisännyt vihan määrää ympäröivässä maailmassa. Minä annoin sen anteeksi. Hänellä on varmasti paha olla, jos se purkautuu noin. On myös melko todennäköistä, että se pahoinvointi on täysin hänen oma vikansa, aivan täydellisen itseaiheutettua, josta hän ei osaa ottaa minkäänlaista vastuuta omassa elämässään, vaan etsii syyt muualta. Oli kiukun syy mikä tahansa, hän yritti saada aikaan konfliktin, hakea huomiota, joka jäi saamatta. En tiedä, mitä hänen kohdallaan sattumalta myös vastaan kävellyt vanhempi pariskunta ajatteli tuollaisesta käytöksestä. Ehkä he ajattelivat aivan samaa, mutteivät uskaltaneet sanoa mitään ääneen. Ehkä he jäivät myllyttämään ukkoa selkäni takana, en tiedä, koska minua ei enää kiinnostanut.

Maailma on paikka, jossa on helppo purkaa kaikki oma ahdistuksensa muihin ihmisiin. Lähinnä siksi, että muita ihmisiä on kätevämmin tarjolla, kuin tilaisuuksia itsereflektioon ja omien virheiden tunnustamiseen. Paskaa voi aina potkia alas tikapuilla, siirtää omaa pahaa oloaan toisille, mutta se toimii vain, jos joku ottaa sen vastaan ja reagoi siihen. Buddhalaisuudessa on yksi tärkeä opetus, jota en itseasiassa muistanutkaan ennen kuin aloin kirjoittaa tätä viimeistä kappaletta, mutta olen onnellinen siitä, että olen näemmä omaksunut edes sen sen verran hyvin, että sen mukainen käytös tulee sisäsyntyisesti. Kiitos menneisyyden Jere, joka olet aivan sama tyyppi kuin Nykyisyyden Jere, ja olet antanut meille kaikille Tulevaisuuden Jereillekin aika hyvät eväät mennä tästä eteenpäin. Koska tuo tiivistää kaiken olennaisen mitä asiasta voisin sanoa, lopetetaan kerrankin hienoon internetmotivaatiokuvaan.

Kuvataidehommia

Tänään on ollut suhteellisen tuottelias päivä. Kaiken muun tyhjäntoimittamisen ja kouluhommien ohella duunailin aulun ja kollaasin. Lisäksi olen katsellut taas aika helvetisti dokumentteja vähän kaikesta, modernista taiteesta, studiomuusikoista ja self-help-guruista. Lisäksi aloin lukea Maailma on outo-kirjaa ja heti teki mieli päteä kanssaihmisilleni historian nippelitiedolla. Noiden kirjojen ongelma on vain se, että niillä on aina yksi keskeinen lempiaihe, jota käsittelee ainakin kahdeksan eri juttua joka kirjassa: Hitler. Hitler,Hitler,Hitler,Hitler.... Hitler sitä ja Hitler tätä. Maailman pakko mielle Hitleriin lähentelee jo absurdeja mittasuhteita. Kaipa siitä vähitellen päästään pois. Tuntuu vain siltä, etenkin kun juuri katsoi kaksi ja puolituntisen dokumentin Hitleristä uran näkökulmasta, että sitä tunkee joka tuutista. Oma vika tässä tapauksessa kyllä.

Tein siis kahta asiaa yhtä aikaa. Kollaasi ei sinällään ottanut paljoa aikaa, liima kuivuu äkkiä eikä tämä niin kovin isotöinen ollut. Rahattomuus vituttaa ja meinaa vaikeuttaa elämää taas hieman liian kovasti, laskut kasaantuu, kaikki kasaantuu, treenisvuokria pitäisi maksaa ja tuntuu, että kaikki mun raha menee nykyään vain ja ainoastaan bensaan ja vuokriin. Alkaa olla laskua taas parilta kuukaudelta pinossa.

Taulu vei tietysti vähän pitemmän ajan, kun piti välissä odotella kuivumista ja muuta. Kubismi on minulle musiikkia. Olen tässä nyt nämä pari päivää tuijottellut Duchampin tauluja ja analysoinut miksi pidän niistä ja kubismista niin paljon. Kubismi on musiikkia, se on rytmiä ja elävää liikettä, animoitua lihaa. Kun aloin maalata kunnolla, jonkinlainen kubismi oli läsnä jo ensimmäisessä taulussani, ja aina toisinaan olen kokeillut, joko olisin oppinut siitä riittävästi voidakseni tehdä sitä oikeasti. Silloin tällöin sitä on onnistunutkin. Vaikka tämä on ehkä suhteellisen karkea, tuntuu se silti ensimmäiseltä täysin onnistuneelta kubistiselta duunilta, sen suhteen jonkun uuden alulta. Ja uusissa aluissa seisominen on aina jännittävää ja kutkuttelevaa touhua.

Niistä Duchampeista. Niissä minuun vetoaa selkeästi yksi asia. Niiden neliulotteisuus pysähtyneessä kuvassa. Siihen animaattoripuoleen minussa Duchampin taulut tuntuvat osuvan todella selkeästi ja tarkasti. Niissä on kokonainen liikkeiden ja kuvien sarja, koko aikajana levitettynä yhteen kuvaan. Sen lisäksi tämä kaikki tehdään monesti vielä melkein monokromaattisesti ja sen lisäksi onnistutaan välittämään tunnetila äärimmäisen vahvana... Täydellistä! Jos minulta kysyttäisiin, mikä on mielestäni ihmiskunnan maalaamista tauluista kaikkein hienoin, vastaus olisi helppo. Se on tämä.

Nude (Study), Sad Young Man On A Train, Marcel Duchamp, 1911

Tuijotin tätä Jenin Duchamp-kirjasta Walesissa ollessani, mietin sitä istuessani junassa kolme tuntia päivässä, se vain napsahti. Se kertoo kaiken olennaisen liikkeestä, tunteesta, skaaloista, värien hallinnasta, rytmistä, animaatiosta, vaikka se on vain harjoitustyö, se on nähdäkseni parasta mitä on koskaan maalattu. Miettikääpä, jos tuo olisi hävitetty vain siksi, että "on pakko tehdä pelkkää priimaa, ei mitään harjoitustöitä tai kokeiluja vaan jotain sellaista, josta minut tunnistetaan todelliseksi auteuriksi!". Olisi jäänyt minultakin ihmiskunnan hienoin taulu näkemättä. Ja ilman tätä taulua olisi jäänyt monet minun tekemiseni tekemättä.

Nyt pitäisi kai mennä nukkumaan, että herää ajoissa ja levänneenä Harhakuvien keikkaa varten. Soitetaan Torvessa erikoisempi, pitkälti jamiin keskittynyt setti. Etenkin jos et ole tätä bändiä vielä livenä nähnyt, suosittelen aika kovasti hipsimään juuri tälle keikalle. Siitä tulee hyvä, tunnen sen jo luissa ja ytimissä tässä vaiheessa vuorokautta.