keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Wintersun-kultti. Eli tietysti "kateellisen panettelua".

Maailmassa, jossa minunkin porukat tappelivat 150 000 euron asuntolainasta ja kärsivät sen tuomasta stressistä tuntuu täysin järjenvastaiselta, että konalalainen muusikko saa nyhdettyä alle vuorokaudessa saman rahan etelä-amerikkalaisilta pennuilta ja suomalaisilta insinööriopiskelijoilta. Siis täysin absurdilta, ellei asiaa tutki siinä sosioantropologispsykologisessa mielessä, jossa olen tätä ilmiötä kiinnostuneena tutkinut. Kultit ovat kiinnostaneet minua teinistä lähtien. Olen tutkinut niitä ja niiden psykologiaa ja toimintatapoja, tehnyt niistä levynkin ja varonut aivan helvetin tarkkaan sitä, ettei tämä oma touhuni missään vaiheessa saavuttaisi minkäänlaisia kulttipiirteitä, jossa olisin pyramidin huipulla syömässä viinirypäleitä ja kuuntelemassa tarinoita omasta erinomaisuudestani (joita saan silti kuunnella jo aivan liikaa siihen nähden, miten tiedän asioiden todellisuudessa olevan).

Jari Mäenpää on saanut sulautettua kulttipsykologian ja hurmoksen musiikkifanittamiseen erittäin mielenkiintoisella tavalla. Luultavasti tajuamatta sitä itse lainkaan, hän tuottaa jatkuvasti sellaista sisältöä, joka syventää kultin joukkopsykoosia, generoi lisää fanaattisuutta (katso kuva) ja ennen kaikkea vahvistaa yhteenkuuluvuutta ajamalla isompaa railoa kultin ja sen ulkopuolisten ihmisten väliin. Tietty porukka, melko suurikin, on saanut päähänsä, että tämä midikirjastoja ja plugareita grandioottisesti pro tools-proggikseen tykittelevä velho olisi perfektionistinen nero, jollaisia ei ole ollut Mozartin jälkeen (vaikka mm. Sibelius ja Arvo Pärt ovat olleet kyllä olemassa sen jälkeenkin, mutta ei tämän jengin historian tuntemus ole sieltä syvimmästä päästä!) ja kaikki muut mielipiteet asiasta ovat kateellisten ja katkerien panettelua. Se onkin nykyajan tehokkain argumentti, olet aina kateellinen kaikesta kaikille. Minkäs siihen sanot? En? Okei. Keskustelu ei varsinaisesti etene tämän jälkeen mihinkään suuntaan. Joka ikinen kerta, kun Mäenpää vaahtoa Facebookissa tai jollain Autobonus-dokkarin mieleentuovalla pyramidihuijausvideolla  jotain TRUE VISIONISTA, tämä porukka toistaa sen kuin kuuluisi johonkin L. Ron Hubbardin kirjakerhoon.

Lähtökohtaisesti olen onnellinen siitä, että fanit tahtovat tukea artistia ja sinällään se on minulle aivan sama, mitä kukakin rahallaan tekee, ei se tästä maailmasta lopu. Tämä on hienoa etenkin sitä vasten, että tiedän nuoremmassa polvessa olevan paljonkin jengiä, joka ei ole koskaan ostanut yhtään CD:tä, mutta ovat silti valmiita tukemaan artisteja vaikka tällä tavoin. Se on hienoa, eikä sitä käy kiistäminen. Mutta kun joku alkaa vaahdota päämajoista ja Todellisista Visioista ja kerätä kolmeneljäsosamilliä aromipesämainosvideoilla tuon Todellisen Vision Alttarin rakentamiseen, niin aletaan siinä olla vähän kiikunkaakun todellisuuden ja järjen äärirajoilla. Kyllä se kuulostaa melko vahvasti kulttitouhulta, vaikka osallistujat toistaiseksi osallistuvatkin lähinnä internetin ja rahan välityksellä. Tietyllä tapaa se on kultin muodostamisen kannalta parempikin, koska kuva täydellisestä, mysteerisen eteerisestä 5k resoluutioisesta velhosta pysyy särkymättömänä. Mikäli fanit katsoisivat livenä kalsareissa Metallican riffien tykittelyä yksiössä, saattaisi kuva murentua huomattavasti nopeammin.

Onko Jari sitten aikamme suurin säveltäjänero? Minun henkilökohtaisesta, nihilistisminimalistisesta näkövinkkelistäni ei. Perfektionismi tarkoittaa toki tinkimättömyyttä, mutta ainakin mielestäni se sisältäisi myös ison ripauksen tyylitajua, ymmärrystä kokonaisuuksien hallinnasta ja rajauksen tärkeydestä. Myönnän tämän ihmisen olleen itselleni jonkinlainen guilty pleasure, koska minua on todellakin kiehtonut miten erilaisia voivat sävellykselliset lähtökohdat, maailmankuvat ja ajatusmaailmat ylipäätään olla. Nyt, katsellessani viimeyönä tuota joukkorahoitusvideota, ymmärsin todellisen syyn kiinnostukselleni olleen tämä pinnan alla kytenyt ja nyt täyteen liekkin leimahtanut kulttiaspekti. Perfektionisti olisi keräämässä rahaa sinfoniaorkesterin palkkaamiseen, ei siihen että voi rakentaa itselleen serverisalin, jossa voi pyöritellä +5 000 raidan midikirjastoaan ja "kokeilla vähän" soittimia, joita ei ole koskaan edes nähnyt, joiden äänen fysiikasta tai todellisesta skaalasta ei ole minkäänlaista käsitystä.

Siinä on nähdäkseni keskeinen ero perfektionistisen tinkimättömyyden äärellä. John Cage oli perfektionisti. Hän kirjoitti nuotin, olkoonkin vaikka vain yhdelle pianolle tai laululle, ja se piti esittää TÄSMÄLLEEN niin kuin hänen näkemyksensä oli. Samuel Beckett oli perfektionisti, joka huuteli näyttelijöilleen "vähemmän väriä!", mikäli esityksessä oli liikaa omaa ilmaisua. Toki Jari voi vaahdota True Visionista, mutta ainakin näiden kahden levyn jälkeen näytöt ovat aivan sitä samaa tonttuheviä, mitä on tehty äärettömän monta levyä muutenkin. Jengi myös vaahtoaa siitä, miten tuollainen on marginaalimusaa. Sehän on about ainoata musiikkia, jolla voi nykyisellään edes mitenkään luottaa levymyyntiin tänä pirstaloituneena genre-aikana.  Toki faneille tuossa musiikissa on se jokin merkittävä ero, jota kukaan muu ei oikein kykene näkemään, mutta jota ei voi siitä irrottaakaan, koska muuten siihen ei oikeastaan jää mitään. Hype on iso osa musiikkia, lähes erottamaton osa.

En ole koskaan lämmennyt sille, että saamattomuudesta rakennetaan mystisyyttä. Siitä syystä olen pyrkinyt läpinäkyvyyteen, riisumaan kaiken turhan näistä hommista ja näyttämään sen vain sinä mitä se on. Siinä on aivan riittävästi magiaa ilman mitään keinotekoista mystisismiäkin, musiikki itsessään riittää, jos se riittää. Etenkin livenä se on suurinta magiaa, mitä tästä maailmasta löytyy. Musiikki itsessään on maailman kaunein, hienoin ja arvokkain asia. Juuri siksi, että arkipäiväinen asia, soittimet ja soittajat, muodostavat jotain enemmän kuin osiensa summa. Se riittää. Siihen ei tarvita henkilöpalvontaa ja kulttia ympärille vaahtoamaan keskushenkilön täydellisyyttä ja ylivertaisuutta ihmisenä, koska me kaikki olemme vain ihmisiä. Se kaikki on jotain, mikä harhauttaa vain sivuraiteille itse musiikista.  Meillä on täsmälleen sama kapasiteetti oppia ajattelemaan luovasti ja tehdä omalaatuisia sävellyksellisiä ja sovituksellisia ratkaisuja, kun nousemme perseeltämme ja alamme luoda asioita. Yrityksen ja erehdyksen kautta sitä oppii. Mitä nopeammin tekee virheensä pois alta, sitä nopeammin pääsee myös nauttimaan taitojensa hedelmistä. Jos ajattelee "perfektionistisesti", että minä en voi julkaista mitään paskaa, päätyy lopulta vain oman egonsa vangiksi pyörittelemään samaa paskaa käsissään, yrittäen hieroa siitä timanttia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti