lauantai 11. maaliskuuta 2017

Virheet

Kevät saapuu taas tuoden mukanaan haaveet yliopistourasta, vaikka oikeastaan olen kyllä helvetin tyytyväinen tähän ammattikorkeakouluunkin. Tai siis lähinnä siihen, että opiskelemani ala on mielenkiintoinen, moniulotteinen ja ajatuksia herättelevä, vaikka toki välillä tykittelen asioita vähän turhankin kovalla raivolla ja innolla, mutta enpä kai osaa tehdä oikein mitään olematta intensiivinen, joten menköön. Pelihommat eivät toki kiinnosta aina niin kauheasti, mutta aina siinä sivussa tulee jotakin olennaista tarinankerrontahommista, mallintamisesta, koodaamisesta tai jostain muusta sellaisesta, vaikka sitä ei kurssin nimestä tajuaisi ajatellakaan.

Joka kevät tuntuu pulpahtavan pintaan aina haave kognitiotieteiden opiskelusta. Nyt sen pulpautti ylös tämä pari vuotta vanha Douglas Hofstadterin haastattelu, johon kompuroin eilen. Se on melko pitkä, mutta hemmetin hyvä ja mielenkiintoinen henkilökuva. Olen yrittänyt löytää Gödel, Escher, Bachia jostakin luettavaksi myös, mutta Ameriikan postimaksut ovat niin helvetilliset, ettei minulla ole vielä ollut sellaiseen varaa. Ehkä se kävelee vastaan lähempääkin. Jossain vaiheessa.  Tuon ihmisen ajattelu tuntuu mielestäni kuitenkin mielenkiintoiselta jo siksi, että hänen tuntuu olevan yhtä vaikea niellä mitään puolitotuuksia tai ajatuksia, jotka eivät tunnu lopullisilta tuloksilta ajatusketjuista. Kirjassaan Hofstadter kritisoi tekoälyn käsitettä jo siitä, että ihmiset pitävät älykkyytenä sitä, että kone suorittaa koodin käskyjä ja temppuja, kun taas älykkyys olisi tunnistamista, arvioimista, vanhaan pohjaamista ja kokemuksesta oppimista. Tuossakin jutussa parit tekoälyn tutkijat osin myöntävät, osin sivuuttavat Hofstadterin vetoamalla siihen, että tahtoivat ratkaista vähän helpompia ongelmia (rakentaa toimivia koneita), kuin Hofstadterin ongelman koko tietoisuudesta ja sen luonteesta.

Minua taas kiinnostaa enemmän kokonaiskuva, eivät toimivat koneet. Sitä varten olen tehnyt kaiken mitä olen tehnyt, kirjoittanut kaikki tekstit, tehnyt kaiken musiikin, piirtänyt kaikki kuvat. Voi karkeasti jakaa asiat niin, että on asiat joita teen yksin, ja asiat joita teen muiden kanssa. Bändihommat ja muiden ihmisten kanssa tehtävät asiat ovat niitä "oikeita" juttuja, niitä joihin suhtaudun vakavuudella ja arvokkuudella jonka ne vaativat. Kaikki mitä teen yksin on meditatiivista, kartoittavaa työtä, jonka näen samanaikaisesti sekä taiteellisena, että empiirisen tieteellisenä gonzoduunina. Se piirtää minulle itselleni tarkempaa kuvaa minusta itsestäni, karkeasti sanoen se on dataa jota on mahdollista analysoida ja tulkita. Siitä syystä pidän myös niiden lukemisesta ja selittämisestä, se on minuun itseeni ulottuva tieteellinen skalpelli, joka pilkkoo minut äärettömän pieniin osiin ja paljastaa miltä kaikki ne osat näyttävät sisältä. Tietoisuus on kiehtonut minua aina, niin kauan kuin minulla on ollut sellainen, ja pyrin tarkastelemaan sitä niin suoraan ja rehellisesti kuin vain on mahdollista. Hofstadter kerää kaikenlaisia freudilaisia lipsahduksia ja sanavirheitä vihkoon sellaisia kohdatessaan. Hänen mielestään virheet paljastavat jotain tietoisuuden todellisesta luonteesta ja työskentelystä, enemmän kuin mikään onnistuminen.

Samasta syystä kaikki oma duunini pohjaa niin vahvasti tajunnanvirtaan ja virheisiin. Virheiden voimaa ei pidä koskaan aliarvioida. Ne voivat kuljettaa koko työn täysin uuteen suuntaan. Suurin osa parhaista jutuista lähtee virheistä ja vahingoista, vahingot ovat kaikkein "päräyttävimpiä", koska ne tuntuvat rikkovan kaavamaisen todellisuuden ja laittavat miettimään, miten näin pääsi käymään. Siitä syystä kaikki tajuntaalaajentavimmatkin jutut löytyvät vahingossa, tai siis juuri siksi ne vaikuttavat laajentavan tajuntaa tehokkaammin, koska minkäänsellaisen asian löytyminen jostakin niin absurdista kontekstista näytti mahdottomalta, ja tämä "vahinko" tai "virhe" oman tietoisuuden systeemissä pakottaa miettimään, miten omat oletukset ovat oikein rakentuneet, ja miten näinkin ilmeinen asia on voinut jäädä huomaamatta. Siitä syystä pyrin tekemään niin paljon virheitä, kuin mahdollista, koska sitä nopeammin opin omista rajoistani, systeemin toimintaperiaatteista, sekä improvisoimaan ja sopeutumaan virheiden luomaan "uuteen todellisuuteen" paremmin.

Tähän liittyen, kävin eilen mielenkiintoisia keskusteluja musiikkitouhuista, tarvitsisin kuulema jonkun katsomaan vähän mitä julkaisen, valikoimaan ja tuottamaan terävimmän kärjen. Siitä syystä purinkin aihetta hieman tuossa ylempänä, ja kirjoitin nämä jonkinlaiset teesit tämän kaiken takana:

  • Taide ei ole mikään taikatemppu. Tai on, mutta siinä ei ole mitään mystistä. Ainut temppu tapahtuu kokemuksessa ja vuorovaikutuksessa, kun äänet synnyttävät kuulijassa reaktion joka parhaimmillaan nostaa esiin analogian ja vasteen omasta elämänkokemuksesta, jota vasten parhaillaan koettu elämys heijastuu.
  • Kaiken kantava teema on läpinäkyvyys. En pidä jokaista julkaisemaani levyä mestariteoksena, mutta niitä seuraamalla voi hahmottaa ajatteluni ja persoonallisuuteni rakentumisen, sekä nähdä miten tietyt elementit hakevat jatkuvasti uusia uomia ja ilmaisutapoja löytääkseen tien ulos tajunnastani.
  • Hyvä ja paska eivät ole käsitteinä mitenkään relevantteja. Ne ovat subjektiivista höttöä, henkisestä sijainnista ja perspektiivistä riippuvaisia asioita, joilla ei ole mitään tekemistä itse musiikin kanssa. Vähän sama kuin seisoisi itse lampun edessä ja ihmettelee kun on pimeää.
  • Samoin kuin yksikään albumini ei rakennu biisien vaan kokonaisuuksien varaan, myös tämä "yhtye" rakentuu sen kokonaisuuden varaan, jonka albumit muodostavat. Se ei ole tyypillinen diskografia, vaan eräänlainen kognitiivinen mind map.
  • Itse tekeminen, soitinten rakentelu, kaikenlainen kokeilu ja näpertely on vain aivan helvetin mukavaa leikkiä.
  • Toivon ja tiedän, että tällä tekemiselläni on ollut myös rohkaiseva vaikutus muihin muusikoihin, jotka ovat laskeneet irti omista kahlitsevista ajatusmalleistaan ja lähtökohdistaan ja onnistuneet sitä kautta tekemään jo hienompia levyjä, kuin mitä itse tulen kai koskaan tekemään. Jo näiden levyjen olemassaolo, ja ymmärrys siitä että olen saanut olla myötävaikuttamassa niiden syntyyn keskustelujen tai muun henkisen avun kautta on enemmän kuin riittävä kiitos kaikesta siitä mitä teen.
  • Toki Monty Pythonien kasvattina psykedelia ja eräänlainen totaalinen antikliimaksin rakentaminrn ovat myös painavia asioita. Ihmiset joutuvat odotuksiinsa pettyessään käsittelemään todellisuuttaan uudestaan ja sopeutumaan pettymykseensä, ehkä parhaimmillaan jopa pohtimaan odotustensa syitä. Sellaiseen reflektioon minä myös tähtään.
  • Jotainhan sitä pittää tehä ennen kuolemata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti