perjantai 17. maaliskuuta 2017

Ruostuva Maailma / Palava Mieli sekä keikkajärkkäämisen hankaluus.


Levyt löysivät perille. Vaikka aluksi elättelin jotain muka pro-ajatuksia siitä, että sillä olisi julkaisu vasta Pitkänä perjantaina, niin en näe kyllä syytä, että miksi. Olkoon digitaalinen eetterissä silloin, levyjä saa meikältä jo nyt. 5 euroa kappale, 2 euroa postit, koska Postissa on taas näköjään osattu hinnoitella ja kakkosluokan merkit on vedetty pois kokonaan.

Kuuntelin levyn läpi ja olin hämmentynyt ja tyytyväinen. Se on outo levy. Täynnä virheitä. Vääriä ääniä. Vaikka mitä. Uskon kyllä, että jos ymmärrät musiikkini päälle jotain, tajuat tämän levyn täydellisesti. Se ei ole albumi joka koostuisi perinteisistä kivoista lauluista. Se on hengittävä, se soi hiljaa ja se soi kovaa, elää omaa rytmiään ja sykkii omaan tahtiinsa. Oikeastaan vasta kuunnellessani levyä tajusin miten paljon siinä on nimenomaan hengityksen rytmiä. Tämä on yksi parhaita tekemiäni levyjä jo siksi, että olen koko ajan löytänyt siitä täysin uusia puolia, näinkin nopeassa rytmissä. Se on tärkeä juttu. Se on hieno juttu. On levyjä, jotka ovat vanhoja jo siinä vaiheessa kun teen niitä. Se on turhauttavaa. Silti tiedän, että ne on päästettävä ulos, koska muuten läpinäkyvyyden periaate ei täyty. Kuva ei ole täydellinen, jos siitä piilotetaan ne osat, mitkä eivät näytä sinun kannaltasi imartelevilta tai hyviltä. Pitää olla rehellinen, etenkin itselleen.

Tuossa kuuntelin myös Huttusen ja kumppaneiden Miksi?-lähetystä, joka oli mielenkiintoinen. Nauratti, kun Huttunen meni vaikeaksi kun kaveri pisti selkää seinää vasten ja kysyi, miksi meillä on aina samat bändit klubeilla. Minä voinen vastata ainakin omasta puolestani, kun luultavasti sillä eniten minun klubejani meinataan. Samoille esiintyjille on muutama hyvinkin yksinkertaista syytä. Päällimmäisin niistä on tietysti se, että olen introvertti enkä tunne ketään.

Sitäkin suurempi on kuitenkin se, että kaikki päivät mitä saan on arkipäiviä, keskellä viikkoa. Suurin osa soittajista käy kuitenkin töissä ja kouluissa, mikä tekee arkikeikoista lähtökohtaisesti vähän nihkeää touhua. Ulkopaikkakuntalaiset vastaavat järestään "eipystyä". Nyt sain sentään ensi viikon keikalle varsinaiset bändit muualta. Kouvolasta ja Helsingistä, mikä on about maksimi matka, mitä arkena voi matkustaa keikan takia Lahteen. Myös yleisö liikkuu arkena todella huonosti. 22 ihmistä torstaikeikalla on työvoitto. Se on jo riittävä maksamaan miksaajan, mutta kun siihen päälle olisi mukava hoitaa bändeille vielä vähän vaivanpalkkaakin, niin se menee jo helposti omasta pussista. Siellä taas ei tietysti koskaan ole kahta euroa enempää rahaa muutenkaan. Suurin harmi on silti se, että kun roudaa tänne kaikenmaailman ulkomaalaisia ja sellaisia bändejä joita oikeasti pitää itse hyvinä ja hienoina, joitain parhainakin suomalaisina tai ulkomaalaisina bändeinä omalla alallaan, niin toivoisi että voisi jakaa sen muiden ihmisten kanssa. Että ihmiset tulisivat keikalle ja nauttisivat musiikista, että bändi saisi soittaa yleisölle joka nauttii musiikista. Monessa kohtaa pienet yleisöt eivät ole haitanneet, päinvastoin, intiimi tilanne on tehnyt monesta keikasta sitäkin mukavamman kokemuksen.

Kolmas syy on se, että iso osa nykyisin järjestämistäni keikoista pohjaa ainakin jossain määrin improvisaatiolle. Heittäytymiselle ja fiilikselle. Iso osa muusikoista tuntuu pelkäävän sitä. Monet kyllä kehuvat, että teen Sekavan Musan Jamienkin kanssa hienoa duunia, mutta kun kyselen bändejä sosiaalisessa mediassa ja forumeilla, seuraa kuolemanhiljaisuus. En tahtoisi sen olevan pienen piirin juttu. Tahtoisin sen olevan muusikoiden yhteinen tilaisuus, elävän musiikin juhla joka kasvaa ja kehittyy. Silti bändit pelkäävät ilmoittautua siihen touhuun mukaan, ja saan viimeisinä iltoina sitten kasailla jonkinlaisen oman kokoonpanoni koko illaksi. Se on sentään hienoa, että tähän ympärille on muodostunut nopeasti sellainen bändi, johon voin luottaa missä tahansa tilanteessa.

Olen siellä lavalla omien porukoitteni kanssa siksi, että yritän rohkaista esimerkillä muita muusikoita näkemään ja tajuamaan, että se voi parhaimmillaan olla aivan helvetin hauskaa ja se voi tarjota yleisön ja esiintyjän välille sellaisen tila-aika-sidoksen, jota ei synny missään muussa yhteydessä. Toki koko homma on ollut olemassa vasta vähän yli vuoden, joten on luonnollistakin, että se on vielä eräänlaisessa luovassa käymistilassa. Olen Torvelle kiitollinen siitä, että saan järjestää ja kehittää niitä koko ajan vähän kerrallaan. Haaveenani on, että joskus voisi järjestää vaikka 7 tunnin Sekavan Musan Jamin, jossa olisi seitsemän bändiä, jokainen soittaisi sen about tunnin, eikä musiikki katkeaisi kertaakaan koko illan aikana. Sehän olisi ihan täydellistä! Mutta sinne on vielä matkaa, ja sinne pääseminen vaatii duunia. Se vaatii myös vähän viidakkorumpua, ihmisiä jotka raahavat tuttujaan ja kavereitaan nauttimaan musiikista. Ne ovat kuitenkin ilmaisia tapahtumia, koska tahdon tässä kaupungissa olevan myös sellaista musiikkitarjontaa, joka ei perustu sille, että sinun täytyy maksaa siitä. Elävä musiikki kuuluu kaikille, me kaikki kuulumme elävälle musiikille. Siinä sen koko touhun perimmäinen idea ja kauneus on. Ja sitä kohti tässä jokainen Jami kerrallaan mennään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti