maanantai 13. maaliskuuta 2017

Musiikkidokkareita netti täynnä.

Katselin tuossa aamusella Areenasta Soundbreaking-sarjaa. Vahva suositus kaikille, vaikka se alkupää onkin sitä iänikuista ja aina jokaisessa dokumenttisarjassa toistuvaa Beatlesin ja Pink Floydin hehkuttamista ja samojen naamojen vaahtoamista, joka alkaa tulla jo korvista ulos. Mietin, että miksei noihin oteta vaikka St. Vincentiä, jonka kitaransoitto on ylipäätään äärettömän hienoa ja päräyttävää, koko kitaransoiton ajattelun uudistavaa touhua. Olihan se sitten onneksi otettu neljänteen jaksoon, vaikka olisi mielestäni sopinut jo pariin edeltäväänkin. Laulajia käsittelevässä jaksossa mielestäni oli hienoa, että juuri Christina Aquileran tuottaja oli ainakin itselle samastuttavimman oloinen kaikista. Siinä on tuottaja, joka todella tajuaa fiiliksen tärkeyden. Olen sitä mieltä, että voi vetää hyvin tai voi vetää oikein. Liian monet valitsevat jälkimmäisen vaihtoehdon, varovat virheitä ja rosoja ja epävireyksiä. Nauhoittaessani uusinta levyä olin lauluista aluksi sitä mieltä, että helvetti, pakkohan nämä on vetää uudestaan, kun on jotenkin koko ajan niin siinä ja siinä, että kehtaako niitä vireen puolesta käyttää. Sitten laitoin jokaisessa biisissä ensimmäiset otot ja juuri laulamani "paremmat raidat" vastakkain. Lopputuloksena päädyin poistamaan niistä kaikki ja menemään vain ensimmäisillä otoilla. Olivathan ne oikein laulettu, mutta sen levyn kanssa niillä ei ollut enää mitään tekemistä. Tuolla levyllä soi herkkyys ja epävarmuus, ahdistus ja pelkokin. Siksi myös jätin ne sinne.

Nyt aloin katsoa jotain Metallican nykytilaa valottavaa pätkää Netflixistä. Tästä tulee mieleen, että kai se pitäisi katsoa Some Kind of Monsterkin taas, koska se on terapeuttinen elokuva. Jos omat bändihommat tuntuvat muka vaikeilta, voi katsoa miten hankalaa jotkut osaavat niistä tehdä. Sen rinnalla joku treenisvuokran maksu viikon myöhässä tuntuu aika pieneltä jutulta. Metallica on bändi, joka ei koskaan ole merkinnyt itselleni yhtään mitään. Minulla ei ole siihen mitään tunnesidettä, eivätkä sen biisit kuulosta minusta yhtään miltään. Aivan tasaista harmaata heviä, joka ei herätä minussa mitään tunteita. Se on kiinni lopultakin vain siitä, etten kuullut sitä Pertunmaalla lapsuudessani missään vaiheessa, kun ei siellä mitään sellaisia levyjä ollut. Eikä minua haittaa yhtään. Paljon parempi näin.

Illasta sain myös kuulla kuulutettavaksi sellaisen ilon, että 1. huhtikuuta Harhakuvia soittaa Roosterburnissa Torvessa viimeisenä erikoispitkän psyketykityssetin, eli varmaan pilkkuun asti sitten vaan. Toivottavasti, koska tuolla bändilläkin olisi hauska päästä tykittelemään vähän pitempää settiä kaikkien läpikiirehtimisten sijaan. No, kunhan saa soitella edes jotain. Pitää olla kiitollinen kaikista muruista mitä saa soitella, koska voisi olla huonomminkin. Mutta kannattaa vaivautua paikalle silloin, lauantaikin vielä kaiken muun pahan lisäksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti