Mitä enemmän tuohon koodauksen maailmaan mulahtaa, sitä kauniimpaa ja turhauttavampaa se tuntuu olevan. Kaunista siksi, että se on niin loogista ja ymmärrettävää ja selkeää, turhauttavaa siksi, että se tuntuu olevan koko ajan aivan vähän ulottumattomissa. Se on kieli, jota ymmärrän, mutten osaa puhua. Tajuan sen rakenteita, mutten ymmärrä sanastoa. Se tekee siitä samaan aikaan kutkuttelevaa ja ärsyttävää, haasteen, jonka tiedän olevan todellisuudessa paljon suurempi vuori kuin pystyn kuvittelemaankaan, mutta joka ei tästä perspektiivistä näytä kuitenkaan ylitsepääsemättömältä. Ei, ennen kuin olen kiivennyt sitä kilometrikaupalla ja tuhlannut kaikki varusteeni ja ihmettelen, että enhän minä selviäkään sen huipulle asti, vaikka se oli ihan pieni nyppylä vain. Mutta kun pystyy saamaan aikaan jotain sellaista mitä ei opetettu, tai yhdistämään jonkun toisen koodin siihen mikä tehtiin opettajan opastuksella, niin se onnistumisen tunne on suurimpia mitä olen koskaan kokenut noin pienen asian kanssa. Se on palkitsevaa ja koukuttavaa.
Huomasin myös tuossa muutaman tunnin skriptiruutuja pällistellessäni, että tekemäni suunnitelmat noudattavat usein visuaalisesti ja funktionaalisesti hieman samankaltaisia rakenteita. Niissä on toisinaan jopa hieman vastaavia rakenteita, lähinnä looppien ja toiston muodossa, mitä en ole huomannut kovinkaan selkeästi aiemmin, mutta kun nyt ajattelen tuota viimeaikoina laiminlyömääni kirjaakin, niin se on melko pitkälle jonkinlaiseen koodiin purettavissa olevaa kirjoittamista, sellaiseen koodiin joka on ilmaistu tuossa oikeanpuoleisessa kuvassa. Toisaalta se on muutenkin jotain, mitä kutsun science noiriksi, eli kaipa sellainen lähestymistapa voi soveltuakin siihen jotenkin päin. Näidenkin suunnitelmien välillä on aikaa reipas vuosi, olisin voinut kaivaa esimerkkejä enemmänkin, mutta kun vihkojen kansista on mahdoton päätellä mitä vuottakaan ne ovat, niin en jaksanut nähdä vaivaa. Siihen asiaan pitääkin jossain vaiheessa puuttua.
Ensi viikolle tuli mielenkiintoinen pikabookkaus, J. Kill & Mr. Mule tiistaina 4.4 Cafe Mascotissa, Helsingin Kalliossa. Varmaan Cédrikin kanssa tullaan näyttämään miten kana jumittuu kusilammikkoon ja kuolee nälkään kun ei muista syödäkään mitään. Pikabookkaukset ovat mielestäni muutenkin parhaita, ikävä puoli on se, että monet muut eivät kykene joustamaan niihin. Olisi kiva lähteä joka paikkaan bändin kanssa, mutta sikäli tämä on joustavaa touhua, että jos ei kukaan muu pääse, pääsen aina yksin ja voin luottaa siihen, että kyllä sieltä jotain tulee ulos. Pitää ottaa likaisempisoundinen kitara mukaan, viime keikalla meinasi olla hankala saada tolkkua kaikesta, kun pedaalit siivoilivat niin paljon jo muutenkin siistittyä soundia. Eiköhän sitä pari jousikolistintakin saa jonnekin laukkuun mahtumaan, vaikkei kanteletta ehkä viitsikään roudailla edestakaisin. Hyvä tulee joka tapauksessa! Varpaisiin tuijottelua ja kitara-avantgardea tarjolla siis tiistaina Helsingissä, kai siellä on Korpolompolo ja jotain muutakin, eli suosittelen. Lauantaina Harhakuvien keikka Torvessa, sunnuntaina voisi mennä Soittajien Sunnuntaihin, onhan tässä tätä ohjelmaa taas, ja hyvä niin. Levyjäkin saa tilata jos sellaisen tahtoo, helpottuu bensahommien kanssa kikkailu taas huomattavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti