Dada ilman ismejä.

Dadabrain

Katselin eilen illasta Dada- ja surrealismidokkareita ja aloin piirrustella huvikseni. Vaikka dada onkin liikkeenä yhtä pystyynkuollutta touhua kuin punk, ehkä pitkälti jopa sama asia, vaikka jälkimmäinen ottaakin itsensä huomattavan paljon vakavammin ja ensimmäinen ilmentää itseään lähinnä vaikutteina, koen omaavani jonkinasteista hengenheimolaisuutta dadaismiin. Eipä sekään ole ihan vain sattumalta ja pariin kertaan pulpahtanut esiin, kun ihmiset kuvailevat tätä kaikkea mitä teen. Ja tietyllä tapaa dada on keskeisimpiä elementtejä koko tässä touhussa. Minut ja taiteeni niputetaan monessa yhteydessä "huumetaiteeksi" ja joka systeemiin tulee ensimmäisten kommenttien joukossa jotain LSDstä tai pilvestä. Sinällään minulle on aivan sama miten ihmiset tekemisiäni määrittävät. Monille huumeet tuntuvat olevan ainoa viitekehys, jonka kautta tällaista taidetta voi käsittää ja käsitellä. Sinänsä se on minusta hieman nurinkurista, mutta toisaalta olen jo melko tottunut siihen. Niin kutsutuista "huumeporukoista" olen kuitenkin tuntunut löytävän eniten sitä porukkaa, joka tajuaa taiteeni, sekä musiikin, kuvat, että sanat.

Kasvoin korviani myöten dadassa. Lempiohjelmiani olivat Monty Python ja South Park. En ikinä unohda sitä, kun näin sattumalta Holy Grailin ensimmäistä kertaa. Olin itsekseni piirtelemässä, telkkari oli päällä, vaihdoin kanavia ja kakkoselta tuli joku elokuva, joka näytti sijoittuvan keskiaikaan. En tiennyt mistä oli kyse, mutta huomasin, että yhdellä ritarilla oli kaminan luukku kypäränä. Nauroin puoli elokuvaa läpi, mutta se mikä todella räjäytti tajuntani oli kohta, jossa sankarit eksyvät lohikäärmeen luolaan. Se oli kuin South Parkia, piirretty lohikäärme jahtaa heitä edestakaisin, kunnes piirtäjä kuolee äkilliseen sydänkohtaukseen. Tuijotin ruutua monttu auki. Se oli tarina kommentoimassa itseään, nauramassa animaation tekemisen rakenteille ja rikkomassa sen harhan, johon elokuvan katsojana olin antautunut. Aloin jäljittää asioita taaksepäin ja äkkiä ymmärsin koko South Parkin olevan Pythoneille kumartelua, äärimmäisen hienoa sellaista, toki. Monty Python opetti minut nauramaan kaikelle, ennen kaikkea sille omalle harhalleni, jonka otan toisinaan liian vakavasti. Se opetti minut rikkomaan sen rajan, murtamaan neljännen seinän ja leikkimään kaikilla niillä välineillä, joita ihmisen mielikuvitus vain meille tarjoaa.

Vähän myöhemmin löysin sitten Marcel Duchampin, joka kolisteli niitä samoja seiniä, tuhosi ne täydellisesti ja muutti koko taiteen käsitetaiteeksi. Tuossa koen olevani hänelle eniten velkaa. Sen lisäksi, että hänen maalauksensa ovat täydellisintä ja puhtainta jazzia, hän teki lopullisesti taiteesta täydellisesti päänsisäistä ajatustyötä, jossa yksilölle laitettiin vastuu omista ajatuksistaan ja tekemisistään sen sijaan, että joku ylhäältä päin opastaisi miten pitää asiat ajatella ja nähdä. Tämä anarkia on omankin työni keskiössä. Minulle on aivan sama miksi vaikkapa musiikkiani kutsutaan, minun on silti pakko tehdä sitä. Se on musiikillista dadaa juuri siinä konkreettisimmassa merkityksessä, että se voi olla aivan mitä tahansa. Se ei tarvitse mitään perinteisiä rakenteita, se tarvitsee vain aikaan ja paikkaan sidotun, suhteellisen lyhytkestoisen palamisreaktion, jonka liekit voi kuulla ja jonka palamistuotteesta toisinaan jää käteen levyllinen musiikkia. Aina ei. Se on lopultakin aivan yhdentekevää. Ei minulla ole mitään tarvetta kilpailla levyjen määrässä kenenkään kanssa. Ei minulla ole tarvetta tehdä levyjä levyjen tekemisen vuoksi. Minulla on vain tarve ilmaista asioita. Sama koskee kaikkea muuta taidetta ja prosessia. En minä yritä lyödä mitään blogaamisen maailmanennätystä sillä, että kirjoitan tätä silloin kun siltä tuntuu. Tämä on eräänlainen käsitetaiteilijan työpäiväkirja. Siihen työhön vain kuuluu erottamattomana osana koko elämäni sen kaikkine osa-alueineen ja vuorovaikutuksineen, koska yksikään asia kaikkeudessa ei ole olemassa minkäänlaisessa tyhjiössä, erillään mistään muusta asiasta.

Duchampin jälkeen löytyi tietenkin Burroughs. 90-luku oli aikaa, joka oli kyllästetty Burroughsilla, vaikka sen vaikutuksia ei voinutkaan lukea suoraan. Koko grunge-kulttuuri eli ja hengitti Burroughsia. Isoin vaikutus sillä on ollut ehkä juuri mielikuvien vapauttamisen kannalta. Aloin koluta mieleni ja kehoni syövereitä pohjia myötin nähdäkseni miten pitkälle se kaninkolo oikein johtaa. Sillä tiellä minä olen edelleen. Koen myös John Cagen ja Beckettin monien muiden asioiden ohella dadaisteiksi. Beckettin Pimiä tai Millaista on? lukiessa se on ilmeisempääkin, mutta katson molempien lähestyvän tuota samaa täydellistä vapautta eri kulmista, hiljaisuuden ja rajauksen näkökulmasta. John Cagelta eniten minuun vaikuttanut tekele on ehdottomasti But what about the noise of crumpling paper which he used to do in order to paint the series of "Papiers froisses" or tearing up paper to make "Papiers dechires?", minkä lisäksi tietysti 4:33n tietynlainen antitaiteellisuus ja suoranainen kuluttajavihamielisyys iskivät lujaa.

Juuri siinä onkin kai se, mikä dadassa on minua eniten kiehtonut. Omaehtoisuus, vapaus, kuluttajavihamielisyys. Kiusalliset hetket, vaikeat hiljaisuudet, hämmennys, odotusten pettäminen ja antikliimaksi. Niillä minunkin touhuni mitä suuremmissa määrin lepäävät. On aina ilo tuottaa pettymys.  Koska se on lähinnä näpäytys ihmiselle tämän omien odotusten luonnottomuudesta ja liian ylös raahamisesta. Kun ei ole odotuksia, on vapaa tekemään mitä tahtoo, omissa oloissaan, irrallaan ryhmistä, liikkeistä ja "porukoista". Toki sen kääntöpuolella on se, että jää kaikenlaista joukkopsykoottisten ilmiöiden ulkopuolelle, mutta todellisuudessa olen siitä äärimmäisen kiitollinen. En kaipaa miljoonia kuulijoita tai faneja. Haluan edes yhden ihmisen, joka ymmärtää mitä tässä päässä oikein tapahtuu.

Mon Chapeau est Pas á Vendre.