Dada ilman ismejä.

Dadabrain

Katselin eilen illasta Dada- ja surrealismidokkareita ja aloin piirrustella huvikseni. Vaikka dada onkin liikkeenä yhtä pystyynkuollutta touhua kuin punk, ehkä pitkälti jopa sama asia, vaikka jälkimmäinen ottaakin itsensä huomattavan paljon vakavammin ja ensimmäinen ilmentää itseään lähinnä vaikutteina, koen omaavani jonkinasteista hengenheimolaisuutta dadaismiin. Eipä sekään ole ihan vain sattumalta ja pariin kertaan pulpahtanut esiin, kun ihmiset kuvailevat tätä kaikkea mitä teen. Ja tietyllä tapaa dada on keskeisimpiä elementtejä koko tässä touhussa. Minut ja taiteeni niputetaan monessa yhteydessä "huumetaiteeksi" ja joka systeemiin tulee ensimmäisten kommenttien joukossa jotain LSDstä tai pilvestä. Sinällään minulle on aivan sama miten ihmiset tekemisiäni määrittävät. Monille huumeet tuntuvat olevan ainoa viitekehys, jonka kautta tällaista taidetta voi käsittää ja käsitellä. Sinänsä se on minusta hieman nurinkurista, mutta toisaalta olen jo melko tottunut siihen. Niin kutsutuista "huumeporukoista" olen kuitenkin tuntunut löytävän eniten sitä porukkaa, joka tajuaa taiteeni, sekä musiikin, kuvat, että sanat.

Kasvoin korviani myöten dadassa. Lempiohjelmiani olivat Monty Python ja South Park. En ikinä unohda sitä, kun näin sattumalta Holy Grailin ensimmäistä kertaa. Olin itsekseni piirtelemässä, telkkari oli päällä, vaihdoin kanavia ja kakkoselta tuli joku elokuva, joka näytti sijoittuvan keskiaikaan. En tiennyt mistä oli kyse, mutta huomasin, että yhdellä ritarilla oli kaminan luukku kypäränä. Nauroin puoli elokuvaa läpi, mutta se mikä todella räjäytti tajuntani oli kohta, jossa sankarit eksyvät lohikäärmeen luolaan. Se oli kuin South Parkia, piirretty lohikäärme jahtaa heitä edestakaisin, kunnes piirtäjä kuolee äkilliseen sydänkohtaukseen. Tuijotin ruutua monttu auki. Se oli tarina kommentoimassa itseään, nauramassa animaation tekemisen rakenteille ja rikkomassa sen harhan, johon elokuvan katsojana olin antautunut. Aloin jäljittää asioita taaksepäin ja äkkiä ymmärsin koko South Parkin olevan Pythoneille kumartelua, äärimmäisen hienoa sellaista, toki. Monty Python opetti minut nauramaan kaikelle, ennen kaikkea sille omalle harhalleni, jonka otan toisinaan liian vakavasti. Se opetti minut rikkomaan sen rajan, murtamaan neljännen seinän ja leikkimään kaikilla niillä välineillä, joita ihmisen mielikuvitus vain meille tarjoaa.

Vähän myöhemmin löysin sitten Marcel Duchampin, joka kolisteli niitä samoja seiniä, tuhosi ne täydellisesti ja muutti koko taiteen käsitetaiteeksi. Tuossa koen olevani hänelle eniten velkaa. Sen lisäksi, että hänen maalauksensa ovat täydellisintä ja puhtainta jazzia, hän teki lopullisesti taiteesta täydellisesti päänsisäistä ajatustyötä, jossa yksilölle laitettiin vastuu omista ajatuksistaan ja tekemisistään sen sijaan, että joku ylhäältä päin opastaisi miten pitää asiat ajatella ja nähdä. Tämä anarkia on omankin työni keskiössä. Minulle on aivan sama miksi vaikkapa musiikkiani kutsutaan, minun on silti pakko tehdä sitä. Se on musiikillista dadaa juuri siinä konkreettisimmassa merkityksessä, että se voi olla aivan mitä tahansa. Se ei tarvitse mitään perinteisiä rakenteita, se tarvitsee vain aikaan ja paikkaan sidotun, suhteellisen lyhytkestoisen palamisreaktion, jonka liekit voi kuulla ja jonka palamistuotteesta toisinaan jää käteen levyllinen musiikkia. Aina ei. Se on lopultakin aivan yhdentekevää. Ei minulla ole mitään tarvetta kilpailla levyjen määrässä kenenkään kanssa. Ei minulla ole tarvetta tehdä levyjä levyjen tekemisen vuoksi. Minulla on vain tarve ilmaista asioita. Sama koskee kaikkea muuta taidetta ja prosessia. En minä yritä lyödä mitään blogaamisen maailmanennätystä sillä, että kirjoitan tätä silloin kun siltä tuntuu. Tämä on eräänlainen käsitetaiteilijan työpäiväkirja. Siihen työhön vain kuuluu erottamattomana osana koko elämäni sen kaikkine osa-alueineen ja vuorovaikutuksineen, koska yksikään asia kaikkeudessa ei ole olemassa minkäänlaisessa tyhjiössä, erillään mistään muusta asiasta.

Duchampin jälkeen löytyi tietenkin Burroughs. 90-luku oli aikaa, joka oli kyllästetty Burroughsilla, vaikka sen vaikutuksia ei voinutkaan lukea suoraan. Koko grunge-kulttuuri eli ja hengitti Burroughsia. Isoin vaikutus sillä on ollut ehkä juuri mielikuvien vapauttamisen kannalta. Aloin koluta mieleni ja kehoni syövereitä pohjia myötin nähdäkseni miten pitkälle se kaninkolo oikein johtaa. Sillä tiellä minä olen edelleen. Koen myös John Cagen ja Beckettin monien muiden asioiden ohella dadaisteiksi. Beckettin Pimiä tai Millaista on? lukiessa se on ilmeisempääkin, mutta katson molempien lähestyvän tuota samaa täydellistä vapautta eri kulmista, hiljaisuuden ja rajauksen näkökulmasta. John Cagelta eniten minuun vaikuttanut tekele on ehdottomasti But what about the noise of crumpling paper which he used to do in order to paint the series of "Papiers froisses" or tearing up paper to make "Papiers dechires?", minkä lisäksi tietysti 4:33n tietynlainen antitaiteellisuus ja suoranainen kuluttajavihamielisyys iskivät lujaa.

Juuri siinä onkin kai se, mikä dadassa on minua eniten kiehtonut. Omaehtoisuus, vapaus, kuluttajavihamielisyys. Kiusalliset hetket, vaikeat hiljaisuudet, hämmennys, odotusten pettäminen ja antikliimaksi. Niillä minunkin touhuni mitä suuremmissa määrin lepäävät. On aina ilo tuottaa pettymys.  Koska se on lähinnä näpäytys ihmiselle tämän omien odotusten luonnottomuudesta ja liian ylös raahamisesta. Kun ei ole odotuksia, on vapaa tekemään mitä tahtoo, omissa oloissaan, irrallaan ryhmistä, liikkeistä ja "porukoista". Toki sen kääntöpuolella on se, että jää kaikenlaista joukkopsykoottisten ilmiöiden ulkopuolelle, mutta todellisuudessa olen siitä äärimmäisen kiitollinen. En kaipaa miljoonia kuulijoita tai faneja. Haluan edes yhden ihmisen, joka ymmärtää mitä tässä päässä oikein tapahtuu.

Mon Chapeau est Pas á Vendre.

J. Kill & The Fantom Leg - The Bleak Blue Light

Tässä on viime torstain keikka, piti pilkkoa kahtia, että sai sen mahtumaan, mutta ylipäätään sai. Jotain samanlaista on tarjolla siis myös tiistaina 4.4 Kallion Cafe Mascotissa. Soitetaan yhdeksältä, Korpolompolo kymmeneltä. Hyvä tulee!

Koodausta ja keikkoja

Mitä enemmän tuohon koodauksen maailmaan mulahtaa, sitä kauniimpaa ja turhauttavampaa se tuntuu olevan. Kaunista siksi, että se on niin loogista ja ymmärrettävää ja selkeää, turhauttavaa siksi, että se tuntuu olevan koko ajan aivan vähän ulottumattomissa. Se on kieli, jota ymmärrän, mutten osaa puhua. Tajuan sen rakenteita, mutten ymmärrä sanastoa. Se tekee siitä samaan aikaan kutkuttelevaa ja ärsyttävää, haasteen, jonka tiedän olevan todellisuudessa paljon suurempi vuori kuin pystyn kuvittelemaankaan, mutta joka ei tästä perspektiivistä näytä kuitenkaan ylitsepääsemättömältä. Ei, ennen kuin olen kiivennyt sitä kilometrikaupalla ja tuhlannut kaikki varusteeni ja ihmettelen, että enhän minä selviäkään sen huipulle asti, vaikka se oli ihan pieni nyppylä vain. Mutta kun pystyy saamaan aikaan jotain sellaista mitä ei opetettu, tai yhdistämään jonkun toisen koodin siihen mikä tehtiin opettajan opastuksella, niin se onnistumisen tunne on suurimpia mitä olen koskaan kokenut noin pienen asian kanssa. Se on palkitsevaa ja koukuttavaa.

Huomasin myös tuossa muutaman tunnin skriptiruutuja pällistellessäni, että tekemäni suunnitelmat noudattavat usein visuaalisesti ja funktionaalisesti hieman samankaltaisia rakenteita. Niissä on toisinaan jopa hieman vastaavia rakenteita, lähinnä looppien ja toiston muodossa, mitä en ole huomannut kovinkaan selkeästi aiemmin, mutta kun nyt ajattelen tuota viimeaikoina laiminlyömääni kirjaakin, niin se on melko pitkälle jonkinlaiseen koodiin purettavissa olevaa kirjoittamista, sellaiseen koodiin joka on ilmaistu tuossa oikeanpuoleisessa kuvassa. Toisaalta se on muutenkin jotain, mitä kutsun science noiriksi, eli kaipa sellainen lähestymistapa voi soveltuakin siihen jotenkin päin.  Näidenkin suunnitelmien välillä on aikaa reipas vuosi, olisin voinut kaivaa esimerkkejä enemmänkin, mutta kun vihkojen kansista on mahdoton päätellä mitä vuottakaan ne ovat, niin en jaksanut nähdä vaivaa. Siihen asiaan pitääkin jossain vaiheessa puuttua.

Ensi viikolle tuli mielenkiintoinen pikabookkaus, J. Kill & Mr. Mule tiistaina 4.4 Cafe Mascotissa, Helsingin Kalliossa. Varmaan Cédrikin kanssa tullaan näyttämään miten kana jumittuu kusilammikkoon ja kuolee nälkään kun ei muista syödäkään mitään. Pikabookkaukset ovat mielestäni muutenkin parhaita, ikävä puoli on se, että monet muut eivät kykene joustamaan niihin. Olisi kiva lähteä joka paikkaan bändin kanssa, mutta sikäli tämä on joustavaa touhua, että jos ei kukaan muu pääse, pääsen aina yksin ja voin luottaa siihen, että kyllä sieltä jotain tulee ulos. Pitää ottaa likaisempisoundinen kitara mukaan, viime keikalla meinasi olla hankala saada tolkkua kaikesta, kun pedaalit siivoilivat niin paljon jo muutenkin siistittyä soundia. Eiköhän sitä pari jousikolistintakin saa jonnekin laukkuun mahtumaan, vaikkei kanteletta ehkä viitsikään roudailla edestakaisin. Hyvä tulee joka tapauksessa! Varpaisiin tuijottelua ja kitara-avantgardea tarjolla siis tiistaina Helsingissä, kai siellä on Korpolompolo ja jotain muutakin, eli suosittelen. Lauantaina Harhakuvien keikka Torvessa, sunnuntaina voisi mennä Soittajien Sunnuntaihin, onhan tässä tätä ohjelmaa taas, ja hyvä niin. Levyjäkin saa tilata jos sellaisen tahtoo, helpottuu bensahommien kanssa kikkailu taas huomattavasti.

Escort ja virheet

Pariin päivään ei ole tässä kerennyt sen ihmeemmin kirjoitella ja ihmetellä elämäänsä, vaikka se ihan mielekkäältä pakertamiselta on tuntunutkin. Eilen illalla katselin Hitler - A Career dokkarin, joka oli kyllä paras näkemäni Hitler-dokumentti. Ensinnäkin jo siksi, että 2 ja puoli tuntia nyt vaan on vähän kattavampi, kuin joku puolen tunnin Jim D, jossa 90 prosenttia materiaalista on samaa kuvaa ennen ja jälkeen mainostauon. Suosittelen tuota dokumenttia kyllä, laittoi ajattelemaan monenlaisiakin asioita monelta kantilta, mikä on tietysti aina hyvä homma.

Tänäänkin oli sellainen kevy 12 tuntinen päivä ennen kuin kykenin istahtamaan alas tähän ihmettelemään kaikkea. Käytiin Helsingissä treenailemassa. Veljelläni on lainassa samanlainen Ford Escort kuin meillä oli kun oltiin pieniä, enkä voinut olla tuntematta pieniä, epämääräisiä väristyksiä. Hemmetin hyvä autohan se on ajaa ikäisekseen vieläkin, oli vaan niin kevyt että tuuli tuntui heittelevän sitä tuossa myräkässä ihan miten sattui haluamaan. Mietin jo itsekin, että pitäisikö etsiä jostain joku tuollainen, jonka ostohinta ei ole juuri mitään, vakuutukset pohjamudissa ja jonka korjaaminen onnistuu haluttaessa ihan omin käsin. Mutta sitten muistin miten helvetin kallista se auton pitäminen aina kuitenkin on ja nauroin itseni ulos.  Huomisen pitäisi olla muilta hommiltaan kevyempi, mutta ajattelin illasta taittaa Harhakuvien levyn kansitaiteita mikäli mitään muuta ei ilmene. Eli omaehtoista näpertelyä, rahan arvoista duunia joka ei sitten kuitenkaan näy missään, mutta eipä ainakaan tarvitse säästää sitä muille maksamiseenkaan. Eli plussaa se kai on silti.

Olen nyt lukenut kirjaa Maailmassa on Virhe. Tilasin samalla hengenvedolla myös saman kirjailijan kirjan Maailma on Outo. Vaikka niissä onkin vähän tuollainen ärsyttävän näsäviisas ja amerikkalainen "top 100" henkinen ote, on informaatio silti validia. Toki monet jutut ovat jo ennestäänkin tuttua täytettä, mutta koska olen kiinnostunut etenkin näistä ihmiskunnan historian sokeista pisteistä, koska nähdäkseni ilman niitä ei voida kertoa mitään todellista historiasta. Sitä myöten tällaiset kokoelman omaiset kirjat ovat mielenkiintoisia ja päteviä. Sitä varten Tom Waitsin Orphansin levynkannet olivat minulle tietynlainen henkinen orgasmi. Historia on pelkkää sattumaa ja virhettä toisen jälkeen, voittajien historia taas on yritys selittää virheet parhain päin. Mutta miksi pitäisi? Virheiden tehtävä on kartoittaa rajoja, auttaa kehittymään ja oppimaan, ja jos virheet lakaistaan maton alle, ei niistä voi oppiakaan mitään. Siksi kehoitankin kaikkia aktiivisesti tonkimaan omia ja ihmiskuntansa virheitä, jotta voi kehittyä paremmaksi ihmiseksi tulevaisuudessa.

Onnistunut torstai

Tämä ilta oli taas kerran hemmetin mukava. Vaikkei Torvi arki-iltoina pursuilekaan yleisön valtaisasta määrästä, on mielestäni mukava tarjota yleisölle tuollaisia sympaattisen intiimejä iltoja. Oli jopa vähän yllätys, että tuo meikän ja Cédrikin sekoilukin tuntui menevän perille, koska osan aikaa oltiin rehellisesti sanoen itsekin vähän hukassa. Mutta kun laivan saa ohjattua palavana maihin, seuraa siitä kai poikkeuksetta näyttävä rantautuminen. Hauskaa se kuitenkin oli, ja kuten sanoin, ihmiset tuntuivat tajuavan sen, vaikka viimeisiä ääniä seurasikin lähinnä jäätävän tuntuinen hiljaisuus. Kantele vaatii vähän jonkinlaista operointia, että sen käyttäminen on järkevää missään muussa kuin akustisessa kamassa. Tai juuri oikeanlaisen mikin. Kyllä siihen jotain keksitään.

Meteor Vortex oli myös hyvä, tajuttoman hyvin lapasesta lähtevää kampetta, lenteli omia teitään juuri sillä tavalla kuin pitää ja kasvoi kaikessa rauhassa sellaisiin sfääreihin, ettei sitä oikeastaan voinut kuin hymyillä tyytyväisenä. Olin onnellinen siitä, etten rajoittanut settien pituutta mitenkään, kun kolme varttiakaan tuota herkkua ei tuntunut yhtään liian pitkältä setiltä. Olisihan se ollut aika ankeaa tunkea tuo kaikki vaikka vartin lyhempään settiin, fiilistä olisi pitänyt karsia vesurilla vähän liiankin kanssa. Oikein hyvä noin.

Korpolompolossa ihastuin ennen kaikkea volyymiin ja siihen suoraan bluestykitykseen. Väkivaltaisesti soitetulle bluesille vaan on meikän sydämessä aina joku erityinen paikka. Todella hieno ja psykedeelinen yhtye, suosittelen todellakin lähtemään keikalle jos siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja eiköhän mekin näiden bändien kanssa vielä jossain välissä soitella, mielellään seuraavaksi ihan bändinkin kanssa. Looppereitten kanssa hommat tuppaavat kasvamaan ja venymään sellaisiin sfääreihin, että ne tuntuu vaativan sen 3-4 tuntia ennen kuin toimivat kunnolla. Bändin kanssa hommia on helpompi kasvattaa nopealla sykkeellä. Eikä tarvitse pitää niin montaa pedaalia, jotka siivoavat signaalia ihan liikaa. Olisi melkein pitänyt mennä taas vähemmällä, mutta aina sitä noista oppii. Saa nähdä miten monta kertaa sitä pitää käydä ihmettelemässä ennen kuin oppi menee perille asti. Tämä oli kuitenkin lämminhenkinen ja mukava ilta, huomenna sitten grindikeikalle Lappeenrantaan. Saa nähdä mitä siitä tulee!

"Arki-iltana ravintolaan oli tarkoitus lähteä murjottamaan.."

Viimeaikoina on alkanut jotenkin todella vahvasti nyppiä sellainen yleisnegailu asiassa kuin asiassa. Kaikki on aivan paskaa, etenkin kaikki musiikki, joka bändi on ihan perseestä ja ekat demotkin oli ihan paskoja, kaikki on vaan paskaa paskaa paskaa. Pitäiskö internetin käydä pihalla välillä? Siellä on aika paljon keikkoja, joista voi tulla parempi mieli, vaikkei sellainen musiikki paperilla yhtään innostaisikaan. Saa sitä kaiken paskuutta toki kuunnella ihan riittävästi siellä pihallakin, mutta itse olen vain tykitellyt Peter Dolving Bandia ja miettinyt, että pitäköön tunkkinsa. Meikän elämä ainakin on helvetin jees, uus musiikki on melkeen järestään helvetin hyvää ja bisneksiä lukuunottamatta elämä sujuu hyvin ja kuntokin on vallan mainio!

Tänään sitten nousin vielä pitkän koulupäivän päätteeski perseeltäni ja lähdin Torveen katsomaan bändejä, joista vain yksi oli ennalta tuttu. Tai niin luulin vielä matkalla, mutta huomasin Torven ovella seistessäni, että olenhan minä juuri sillä hetkellä soineen OX79n videobiisin aikaisemminkin kuullut. Vaikka tällainen musiikki ei välttämättä eksyisi kotona soittimeen koskaan, niin kyllähän noin tarkasti sovitettua ja soitettua kamaa livenä kuunteli ihan mielellään. Vaikka tietysti minun mieleni kaipailikin sovituksiin välillä vähän happea ja väljyyttä, sellaista haahuilevaa asennetta, mutta se nyt on vain minun pääni. Aivan hyvän oloinen yhtye, vaikka välispiikissä paljastui pieni kokemattomuus ja epävarmuus siinä, miten päin siellä lavalla tuollaisena hiljaisena arkikeikkana oikein pitää olla. Kannatta oppia olemaan, voin luvata, että sellaisia iltoja on bändillä kuin bändillä edessä PALJON.

Toisena sitten olikin Lightsucker, jota olin tullut pällistelemään. Aluksi meno tuntui vähän tahmealta, mutta kun kone lähti käyntiin niin helvetin hyvinhän se jytisi. Rumpalin vahva ja tanakka grindcorehistoria näkyi ja kuului juuri siinä, että bändi oli kaikkein parhaimmillaan silloin, kun mentiin Eyehategod-henkisissä hardcorepaahdoissa, niissä oli vaan niin napakka tatsi ettei mitään järkeä! Tuntui vaan vähän siltä, että bändi kaipaisi vähän likaisempaa soundimaailmaa ja jonkun kunnon arvaamattoman piripään kähisemään keulille, mutta hyvä bändi se on noinkin.

Viimeisenä soittanut IAmber oli helvetin positiivinen yllätys keskiviikkoillalle, ihan puun takaa. Postrockia joka tuli onneksi riittävän lujaakin vielä, paljon hienoja fiiliksiä ja ennen kaikkea täydellisen hiottu draaman kaari koko keikalle. Niin hyvä keikka, että jäi hymy kasvoille, ja vaikka yleisö jäikin huutelemaan encorea, lähdin menemään ennen kuin selvisi soittavatko sitä vai eivät. Noin hyvällä draamantajulla encore olisi ollut vain kolaus sen hienouteen ja siksi lähdin mieluummin pois. Huomaan tekeväni sitä nykyään usein. Yhtään hyvää encorea en ole tämänkään vuoden puolella vielä kuullut, yhden olen soittanut, ja kadun sitäkin. Ei ne vain anna oikeasti keikalle yhtään mitään, ellei niitä ole suunniteltu osaksi settiä jo etukäteen. Muuten se jää aina vaan irralliseksi palaksi sen täydellisen jutun jälkeen.

Huomenna sitten mennään omilla eväillä. Soitto alkaa heti kun ovet aukeaa kello 20.00, aloitetaan Cédrikin kanssa humistelulla ja "kivalla noisella" siinä niin, soitetaan sen aikaa kun soitetaan ja seuraava bändi sitten heti kun kamat on lavalla. Siitä se ilta sitten lähtee. Tervetuloa!

Radiohommat starttasi ihan kivasti.

Ensimmäinen radiosekoilu onnistuneesti takana, vaikka melkein kaikki levyt tuppasivatkin olemaan kaverin autossa tai autosoittoa varten vihkossa. Ihan hyvin sitä kamaa olisi silti ollut useammankin tunnin tarpeeksi, ja tuossa oli vielä ne lyhyemmät ja biisit muutenkin, kaikki mitä kattelin tuppasi olemaan melkein järestään vartin pitemmällä puolella. Niitä ei kauhean montaa kerkeä puolentoista tunnin radio-ohjelmaan työntää. Mutta mukavaa touhua tuo on siitä huolimatta, en tiedä kuunteliko sitä kukaan, mutta toivottavasti sieltä joku löytää sellaista kampetta, mikä on mieleen. Se on tavallaan sellainen teholaajennos tämän blogin systeemeistä siinä mielessä, että musiikin jakaminen se aika pitkälti tämänkin pointtina on. Ohjelman nimeksikin siivilöityi loppupuolella Jotain Ihan Samaa, kun kerta vuorotellaan jokatoinen viikko Jotain Ihan Muuta ohjelman kanssa. Niin mikäpä siinä, teemanakin kuitenkin on löytää aina erilaisista biiseistä yhteisiä kantavia teemoja, tänään soiteltiin musaa vähän sillä mentlaiteetilla, että mitä toisen biisit toivat omasta valikoimasta mieleen. Parin viikon päästä kai paneudutaan sitten John Zornin Book of Angelsiin, tai johonkin muuhun Huttusen paremmin kuratoimaan aiheeseen.

Levyjen postittaminen ja myynti on lähtenyt myös hyvin käyntiin. Olen tyrkyttänyt vasta kahta levyä ilman CD-levyä itseään. Heh. Kyllähän se vähän nolottaa, juu. Lisäksi lienee paikallaan sanoa, että takakannessa Varjojen Maa ja Lintu Joka Lensi Yli Taivaan ovat väärinpäin, painofirma printtasi väärästä filestä kannet, mistä syystä saan käsin siivota myös alareunan mustan raidan pois, se nyt ei ole iso homma sinänsä, eikä minulle tuo kansikämmikään ole niin justiinsa, aina niitä käy kun DIY-hommia vääntää. Ei sitä ole tarkoitettu kytättäväksi muutenkaan, vaikka toki kansitaiteita saa hypistellä levyä kuunnellessa mikäli niin tahtoo. Mikäli levystäsi puuttuu CD, ilmoita niin lähetän sen kyllä. Näin sitä vaan joskus käy kun sekoilee menemään, etenkin tällä tavalla kiireessä, jota nyt tuntuu taas riittävän.

Tässä kuuntelen taustalla Uskon kanssa soittamaani keikkaa, vähän sitä tulevaa levyä varten päässäni treenaten. Siitä tulee kyllä hyvä homma. Usko on kyllä kovimpia bändejä mitä on, siinä on kunnon möyrimistä hitto vie. Sielu nauttii täysillä, etenkin tuosta kollaboraatiosta. Saa soittaa sopivasti päin helvettiä ja tehdä kuuntelusta vieläkin ahdistavamman kokemuksen.

Tästä onkin loppuviikko sitten melko hässäkkää. Huominen taidehistoria tulee taas olemaan melko nälkiintynyttä istumista loppua kohti, torstainakin olisi täysi päivä koulua ja siitä suoraan roudailemaan keikkaa varten sitten. Toivottavasti jokunen ihmismönkiäinen löytäisi paikalle nauttimaan musiikistakin, on kovia hommia ja annoin kaikille luvan soittaa juuri sen aikaa kuin hyvältä tuntuu. Varmaan pitää meidän aloittaa jo ennen ysiä, että kaikki pääsee jonkinlaiseen aikatauluun kiinni. Eli ehkä aletaan soittaa heti kun ovet aukeaa. Voisihan sekin olla ihan hauska juttu. Aina se on pitänyt tehdä, muttei ole kantti kestänyt kun ei ole ketään vielä ollut paikalla. Nyt jos vaikka sitten.... Ja perjantaina Cut To Fitiä Lappeenrannan Lucky Monkeysissa, otan levyjä mukaan sinnekin, jos jotakuta kiinnostaapi.

Keväät tuntuvat järestään olevan tällaisia kiireellisiä aikoja.

Tänään oli Harhistreenit, ja voi hemmetti miten hienoa tuon porukan kanssa on soittaa. Uusiakin hommia voi ottaa aikalailla lennosta mukaan, tykittelyt lähtee, biisejä voi venytellä tarpeen mukaan juuri niin paljon kuin tahtoo. Setin saa läpi kolmeen varttiin tai puoleentoista tuntiin, ihan riippuen kiireestä tai fiiliksestä. Helvetin hauskaa se on joka kerta, ja se on musiikissa mielestäni aina tärkeintä. Se että soittaessa tuntee juuri sitä riemua, jota soittaessa pitääkin tuntea. Ja tuossa sitä todellakin on. Olen niin helvetin kiitollinen siitä, että tuota saa tehdä. Aivan täydellistä touhua. Sitä alkaa olla jo melko innoissan tuosta Roosterburnin keikasta, soitetaan pitempi setti, niin pitkä kuin lähtee, eli se voi olla melko pitkä. Suosittelen tulemaan paikalle, koska siitä tulee aika suurella todennäköisyydellä jotain suhteettoman päräyttävää. Etenkin nyt, kun Patsaat on saatu mukaan settiin, siihen voi luottaa jo silloin, että keikka on täydellinen. Rakastan sitä biisiä ehkä enemmän kuin mitään, tiedän että sanon niin about joka asiasta, mutta se biisi on heittämällä yksi tärkeimpiä asioita, joita olen saanut olla mukana tekemässä koko elämäni aikana. Se on puhdasta taikuutta.  Jos et jostain syystä ole tuota levyä vielä kuunnellut, kuuntele nyt. CD tulee keväämmällä.



Tästä alkaakin sitten melko täysi viikko. Huomenna voin vielä hengitellä rauhassa, muttta tiistaina kello 19.00 olisi tarkoitus aloittaa Limu Radiossa jonkinlainen epämääräinen musiikkinörtteilyyn ja kaikenlaiseen vähän oudompaan kolinaan keskittynyt ohjelma. Suunnitelmissa oli myös, että jos keksitään miten kamat toimii, voisi siellä järjestää pienimuotoisia kokeellisia radiolivejä myöhemmin. Ainakin J. Kill & The Fantom Leg-hässäkkä ehdottomasti. Slotti on puolitoista tuntia, joten sehän on aika passeli mittakin vielä. Mistä tulikin mieleeni, että tuo toinen puolitoistatuntinen odottelee omaa videotaan. Pitää katsastaa se homma vaikka huomenissa sitten. Keskiviikkona taidehistoriaa iltaan asti, ajattelin käydä vielä katsomassa Lightsuckeria Torvessakin, mikäli pelikunto kestää. Torstaina J. Kill & Mr. Mule-keikka loistavien Meteor Vortexin ja Korpolompolon kanssa. Siitäkin tulee mitä luultavimmin hieno ilta, pitää vaan toivoa paikalle sen verta ihmisiä, että saa bensat ja miksaajat hoidettua kaikille ilman ongelmia. Perjantaina ollaan sitten Cut To Fitin kanssa Lappeenrannassa, Lucky Monkeysissa keikalla. Käytiin tuossa treenaamassakin jopa, vähän sai ähistä ja puhista, mutta setti meni läpi joten tässä voi leuhkia olevansa hyvässä keikkaiskussa. Lauantaina lupasin lähteä Terhin kanssa Helsinkiin, ja seitsemäntenä päivänä Hän lepäsi. Saa nähdä lepäänkö, mutta ainakin on mahdollisuus sellaiseen. Siitä sitten seuraavakin viikko, maanantaina treenit Helsingissä, tiistai tyhjä, keskiviikko sama taidehistoria koko illan, torstaina Taser-treenejä, perjantaina Roosterburn ja lauantaina sitten oma keikka siellä. Kaksi viikkoa melkoisen täynnä taas kaikkea sellaista, mistä saa varmaan jonkun sydänlihaksen repeämän jos tahtoo rempoa oikein täysillä. Onneksi osaan ottaa kaiken iisisti. En sano millekään ei, mutta jos joku homma peruuntuu, en laita hanttiinkaan. Yksi vapaailta siellä täällä auttaa jaksamaan aina kummasti kuitenkin. Keväällä ohjelmassa on vielä ainakin levynkannet Jonestownille, Usko X Electric Hobo-levyn nauhoitus, Euroopan rundi, Harhakuvien levyn ähertely fyysiseen muotoon ja toisen levyn valmistaminen nauhoituksiin, kouluhommat, koulun työharjoittelu kaverin studiolla........ Onhan tässä vääntämistä. Mutta mikäs siinä, hyvä vaan, lisääkin mahtuu kaikenlaisia projekteja. Mieluummin teen mitä tahansa.

Viime yönä luin loppuun Kari Enqvistin Olemisen Porteilla, vaikka osa informaatiosta oli vähän vanhentunutta, mikä fysiikan kirjojen ongelma post CERN-maailmassa tuntuu vahvasti olevan, niin itse asia ja ajatus oli mielestäni oikeinkin pätevää. Vaikka Enqvist onkin ottanut erittäin kuivan katsomuksen omakseen, on se hyvin perusteltu ja helppotajuinen. Itseasiassa minusta tuntuu, että tuon kirjan kautta tajusin vasta ensimmäistä kertaa täydellisesti, miten dekoherenssi ja asioiden "pysyminen" tapahtuu. Asiat siis olisivat muuten jatkuvasti koherentissa tilassa, jossa kaikki niiden kvanttitilat olisivat olemassa samaan aikaan yhtä todennäköisinä, ellei kaikki universumin hiukkaset pommittaisi koko ajan toisiaan ja olisi sitä myöten jatkuvasti häiritsemässä kaikkien muiden hiukkasten koherenssia. Sitä myöten asiat eivät pääse lipsahtamaan mihinkään muuhun potentiaaliseen tilaan, vaan romahtavat tähän, joka meillä tässä kaikkeudessa on käsissämme. Asioilla tarkoitan siis kaikkia fysikaalisia kappeleita, kappaleilla tarkoitan kaikkia hiukkasten pienimpiäkin osia. Dekoherenssi pitää meidät läjässä, kaiken keskinäinen interferenssi (interferenttiys? interferensdhdfdi) auttaa kaikkeutta pysymään tällaisena. Jos voisi soittaa sellaisen äänen, joka onnistuisi resonoimaan koko kaikkeuden kanssa, voisi hypoteettisesti hävittää koko paskan. Vaikka se taitaa olla käytännön mahdollisuus, ensinnäkin kun eri aineilla ja hiukkasilla ja säteilyillä kuitenkin on eri aallonpituuksia, pitäisi täyttää koko spektri kerralla yhdellä äänellä, menisihän se vähän hankalaksi kai. Ikävää. Täytyy kai vaan tyytyä keksimään uusia tapoja saada enemmän mölyä ulos kitaravahvistimista.

Beginner's Guide (spoiler alert?)

 Lopeta kaikki mitä teet ja katso tämä. Sen jälkeen lue sen alla oleva teksti.



Katsottiin ja kuljettiin tämä tänään koulussa läpi ja täytyy sanoa, että se oli aika helvetin vaikuttava kokemus. Ottamatta välttämättä kantaa siihen onko Coda olemassa vai ei, peli tarjoaa vahvan elämyksen ja helvetisti ajatuksia kummassakin tapauksessa. Aluksi ehkä tahdoin uskoa, että Coda on konkreettinen ja erillinen henkilö, koska pystyin samastumaan häneen niin täydellisesti. Tunsin heti jonkinlaisen epämääräisen yhteyden siihen henkilöön ja niihin tuntemuksiin, joita noiden pelien tekijä oli tehnyt, oli hän kuka tahansa. Jo pelkästään käyttäjävihamielisyys ja se, ettei kenenkään tarvitse ymmärtää sitä mitä teen, kunhan he kokevat sen läpi. Se on tärkeää. Osin internetin tuoman, teihin ihmisiin koetun hypoteettisen yhteyden takia olen kasvanut ulos siitä, etten esittelisi mitään tekemääni kenellekään. Minä jaan sen nimenomaan teille. Koska tiedän, että te ymmärrätte sen, te olette riittävän älykkäitä jättämään sanat siellä missä niitä ei tarvita, te olette riittävän älykkäitä kokemaan tämän epämääräisen vuorovaikutuksen. Kenellekään muulle minulla ei lähtökohtaisesti ole mitään asiaa. Ne jotka tajuavat, todellakin tajuavat.

Näiden ajatusten kanssa olen paininut viimepäivät vahvasti tuonkin levyni kanssa, ja siksi tämän pelin näkeminen tuli täydelliseen saumaan. Halusin samastua vahvasti noiden kauniiden, metafyysisillä rajapinnoilla leikkivien pelien luojaan, koska koen tekeväni musiikilla samaa. Harhautan, piilotan, petän ja tuotan pettymyksiäkin jatkuvasti. Lataan levyni rakenteellisesti täyteen juttuja, joita varmaan kukaan ei tule näkemään ja huomaamaan, kun kuuntelevat ne kerran läpi nopeasti. Selitän toki liikaakin tekemisiäni, mutta ajattelen tämän eräänlaisena pitkän tähtäimen kognitiivisena pelinä. Halusin nähdä Codan erillisenä ihmisenä, jolta yli-innokas, itsekeskeinen ihminen vei ilon tehdä sitä mitä rakastaa. Miksi? Eikö se ole julmaa? Kai. Silti samastumiseni meni siihen pisteeseen, että puolivälissä peliä inhosin kertojaa. Monet kohdat saivat minut tuntemaan valtavaa empatiaa pelien tekijää kohtaan, sitä joka on joutunut kärsimään kertojan kaltaisen itsekeskeisen ja tunkeilevan, jopa myrkyllisen ihmisen kanssa..

Kun vähän ajan päästä jäähdyin ja pääsin yli itsestäni, aloin nähdä pienet asiat. Tämä peli oli tarkoitettukin synnyttämään se vahva reaktio, jotta jäisit jumiin itseesi, etkä huomaisi välttämättä syyllistyväsi täsmälleen samaan, kuin pelin kertojakin. Halusit omia ja omistaa jotain, mikä ei ollut sinun. Se tuntui valtavalta burnilta ja hienolta heräämiseltä. Koitit järkeistää ja sanallistaa narratiivia, joka oli tehty koettavaksi, ja joka ei välttämättä ollut edes todellinen. Puoli joka minulle ei tullut mieleenkään, koska näin tämän ilmaiseksi oli se, että kyseessä on maksullinen peli. Eräässä blogissa purettiin aihetta siltä kantilta, että immersio olisi ollut täydellinen, mikäli peli olisi ollut jaossa ilmaiseksi. Maksullisena illuusio romuttui, siitä tuli vain yksi steamista ostettu peli lisää, vaikkakin aika helvetin hyvin käsikirjoitettu peli. Sitä vasten katsoen Coda ei luultavasti ole todellinen. Se taas poistaa pelistä vain yhden tason, lisäten tilalle toisen. Silloin kyse on tekijän omasta kaksijakoisesta persoonasta, vapaasta ja kahlitsemattomasta luomisen vimmasta, joka jatkuvasti kamppailee tämän toisen puolen kanssa, jolle muiden hyväksyntä on välttämättömyys ja syy tehdä asioita. Mitä nyt vilkuilin nopeasti tekijän kirjoituksia ja luentoja, tämä vaikuttaa olevan todennäköinen skenario. Siinä vaiheessa peli muuttuu mielenkiintoiseksi terapiaksi, toisaalta taas vähän brassailuksi, riippuu kumpaa henkilöä siinä oikein seuraa.  Riittämättömyyden tunteet ja masennus, jota tekijä kutsuu Codaksi häviävät viimeisten pelien myötä vuonna 2011. Lopussa odottaa jotain hieman samankaltaista, kuin mihin itsekin tahdon monesti levyni lopettaa. Draaman kaaressa, täydellisessä tarinassa sankari palaa lähtötilanteeseen, mutta muutos on tapahtunut sankarissa, ei välttämättä niinkään olosuhteessa. Kokemus, transsendentti ylentyminen avaa näkemään tilanteen uudesta näkökulmasta, jolloin tilanne ei ole enää sama, vaikka se periaatteessa olisikin.

Kaikenkaikkiaan kyseessä on mielenkiintoinen elämys, jota nyt ei välttämättä tarvitse edes pelata itse voidakseen nauttia siitä. Kyse on samasta kokemuksesta. Lisäksi se tuuletti ainakin itsellä aika reippaasti ajatusta siitä, mitä pelin pitää olla, ja sikäli inspiroi kiinnostumaan näistäkin hommista vähän uudella tavalla. Helvetin hieno hommeli, 5/5

Ruostuva Maailma / Palava Mieli sekä keikkajärkkäämisen hankaluus.

Levyt löysivät perille. Vaikka aluksi elättelin jotain muka pro-ajatuksia siitä, että sillä olisi julkaisu vasta Pitkänä perjantaina, niin en näe kyllä syytä, että miksi. Olkoon digitaalinen eetterissä silloin, levyjä saa meikältä jo nyt. 5 euroa kappale, 2 euroa postit, koska Postissa on taas näköjään osattu hinnoitella ja kakkosluokan merkit on vedetty pois kokonaan.

Kuuntelin levyn läpi ja olin hämmentynyt ja tyytyväinen. Se on outo levy. Täynnä virheitä. Vääriä ääniä. Vaikka mitä. Uskon kyllä, että jos ymmärrät musiikkini päälle jotain, tajuat tämän levyn täydellisesti. Se ei ole albumi joka koostuisi perinteisistä kivoista lauluista. Se on hengittävä, se soi hiljaa ja se soi kovaa, elää omaa rytmiään ja sykkii omaan tahtiinsa. Oikeastaan vasta kuunnellessani levyä tajusin miten paljon siinä on nimenomaan hengityksen rytmiä. Tämä on yksi parhaita tekemiäni levyjä jo siksi, että olen koko ajan löytänyt siitä täysin uusia puolia, näinkin nopeassa rytmissä. Se on tärkeä juttu. Se on hieno juttu. On levyjä, jotka ovat vanhoja jo siinä vaiheessa kun teen niitä. Se on turhauttavaa. Silti tiedän, että ne on päästettävä ulos, koska muuten läpinäkyvyyden periaate ei täyty. Kuva ei ole täydellinen, jos siitä piilotetaan ne osat, mitkä eivät näytä sinun kannaltasi imartelevilta tai hyviltä. Pitää olla rehellinen, etenkin itselleen.

Tuossa kuuntelin myös Huttusen ja kumppaneiden Miksi?-lähetystä, joka oli mielenkiintoinen. Nauratti, kun Huttunen meni vaikeaksi kun kaveri pisti selkää seinää vasten ja kysyi, miksi meillä on aina samat bändit klubeilla. Minä voinen vastata ainakin omasta puolestani, kun luultavasti sillä eniten minun klubejani meinataan. Samoille esiintyjille on muutama hyvinkin yksinkertaista syytä. Päällimmäisin niistä on tietysti se, että olen introvertti enkä tunne ketään.

Sitäkin suurempi on kuitenkin se, että kaikki päivät mitä saan on arkipäiviä, keskellä viikkoa. Suurin osa soittajista käy kuitenkin töissä ja kouluissa, mikä tekee arkikeikoista lähtökohtaisesti vähän nihkeää touhua. Ulkopaikkakuntalaiset vastaavat järestään "eipystyä". Nyt sain sentään ensi viikon keikalle varsinaiset bändit muualta. Kouvolasta ja Helsingistä, mikä on about maksimi matka, mitä arkena voi matkustaa keikan takia Lahteen. Myös yleisö liikkuu arkena todella huonosti. 22 ihmistä torstaikeikalla on työvoitto. Se on jo riittävä maksamaan miksaajan, mutta kun siihen päälle olisi mukava hoitaa bändeille vielä vähän vaivanpalkkaakin, niin se menee jo helposti omasta pussista. Siellä taas ei tietysti koskaan ole kahta euroa enempää rahaa muutenkaan. Suurin harmi on silti se, että kun roudaa tänne kaikenmaailman ulkomaalaisia ja sellaisia bändejä joita oikeasti pitää itse hyvinä ja hienoina, joitain parhainakin suomalaisina tai ulkomaalaisina bändeinä omalla alallaan, niin toivoisi että voisi jakaa sen muiden ihmisten kanssa. Että ihmiset tulisivat keikalle ja nauttisivat musiikista, että bändi saisi soittaa yleisölle joka nauttii musiikista. Monessa kohtaa pienet yleisöt eivät ole haitanneet, päinvastoin, intiimi tilanne on tehnyt monesta keikasta sitäkin mukavamman kokemuksen.

Kolmas syy on se, että iso osa nykyisin järjestämistäni keikoista pohjaa ainakin jossain määrin improvisaatiolle. Heittäytymiselle ja fiilikselle. Iso osa muusikoista tuntuu pelkäävän sitä. Monet kyllä kehuvat, että teen Sekavan Musan Jamienkin kanssa hienoa duunia, mutta kun kyselen bändejä sosiaalisessa mediassa ja forumeilla, seuraa kuolemanhiljaisuus. En tahtoisi sen olevan pienen piirin juttu. Tahtoisin sen olevan muusikoiden yhteinen tilaisuus, elävän musiikin juhla joka kasvaa ja kehittyy. Silti bändit pelkäävät ilmoittautua siihen touhuun mukaan, ja saan viimeisinä iltoina sitten kasailla jonkinlaisen oman kokoonpanoni koko illaksi. Se on sentään hienoa, että tähän ympärille on muodostunut nopeasti sellainen bändi, johon voin luottaa missä tahansa tilanteessa.

Olen siellä lavalla omien porukoitteni kanssa siksi, että yritän rohkaista esimerkillä muita muusikoita näkemään ja tajuamaan, että se voi parhaimmillaan olla aivan helvetin hauskaa ja se voi tarjota yleisön ja esiintyjän välille sellaisen tila-aika-sidoksen, jota ei synny missään muussa yhteydessä. Toki koko homma on ollut olemassa vasta vähän yli vuoden, joten on luonnollistakin, että se on vielä eräänlaisessa luovassa käymistilassa. Olen Torvelle kiitollinen siitä, että saan järjestää ja kehittää niitä koko ajan vähän kerrallaan. Haaveenani on, että joskus voisi järjestää vaikka 7 tunnin Sekavan Musan Jamin, jossa olisi seitsemän bändiä, jokainen soittaisi sen about tunnin, eikä musiikki katkeaisi kertaakaan koko illan aikana. Sehän olisi ihan täydellistä! Mutta sinne on vielä matkaa, ja sinne pääseminen vaatii duunia. Se vaatii myös vähän viidakkorumpua, ihmisiä jotka raahavat tuttujaan ja kavereitaan nauttimaan musiikista. Ne ovat kuitenkin ilmaisia tapahtumia, koska tahdon tässä kaupungissa olevan myös sellaista musiikkitarjontaa, joka ei perustu sille, että sinun täytyy maksaa siitä. Elävä musiikki kuuluu kaikille, me kaikki kuulumme elävälle musiikille. Siinä sen koko touhun perimmäinen idea ja kauneus on. Ja sitä kohti tässä jokainen Jami kerrallaan mennään.

Lahtelaaaaineeen nouuseee.

Eilisen kirjastoreissuni intouttamana innostuin kirjoittamaan aiheesta vähän  lisää. Lahen Ajat on kyllä hyvä portaali monipuoliselle kamalle, etenkin tuolla tavalla kulttuuripohjalta. Suoranaisesti ei olisi tarvetta yhdelle paikallisuutisointikanavalle lisää, joten tuollaisena kaupunkia ja kulttuuria esittelevänä sivustona se on oikeasti todella hyvä. Koska Lahdessa tapahtuu koko ajan aika helvetisti kaikenlaista mielenkiintoista ja hienoa. Sellaisia juttuja, joita ei oikeasti tapahdu edes muualla Suomessa, tai maailmassakaan. Omalla tavallaan vinksahtaneita hommia, kuten nyt vaikka Lihamukin syönnin MM-kilpailut, Green Grassin temaattiset musiikkipiknikit, Sopenkorven hevareitten minifestarit, kaikki meikän räpellykset (kyllä sitä nyt kuitenkin tulee järkättyä keikkoja räpistä psykerokkiin ja grindistä ja hevistä ties mihin, lisääkin ajatuksia on kun vain löytää oikeanlaisia bändejä), sekä nyt ainakin ensi kesäksi suunniteltu juttu, joka vielä on vähän hyshys, mutta josta tulee kyllä hieno homma kaikin puolin!

Tuntuu, että tässä viimeisen parin vuoden aikana porukka on löytänyt toisensa ja kaupungille on ainakin tapahtumajärjestysmielessä alkanut hahmottua jonkinlainen oma identiteetti, sen sijaan että vain katseltaisiin muualle ja kyräiltäisiin, kun nuo muut tekee aina kaikkea. Se on ihan tervetullutta tuuletusta ja on aika iso ilo olla monessa asiassa mukana rakentamassa kaikenlaista mielenkiintoista. Nyt oli viimemmäksi vähän puhetta sellaisesta vapaammasta musanörtteilyradio-ohjelmasta, jota tehtäisiin ehkä joka toinen tiistai. Kunhan tutkimme livesoittomahiksia hieman, palaamme astialle.

Nyt olen, ruotsin kurssin ja taidehistorian luennon uuvuttamana kuunnellut vain tätä The Necksin liveä ja miettinyt, miksi helvetissä en lähtenyt katsomaan niitä livenä, kun olivat Helsingissä ihan vähän aikaa sitten ja vielä katselin, että voisihan tuo ehkä lähteä, mutten mennyt. Siis mitä helvettiä? Miksi aina käy näin? Miten voi ihmisen kohtalo aina olla pällistellä jotain youtubelivejä kotona sen sijaan, että menisi sinne keikalle, vaikkei vielä bändiä niin kauhean hyvin tunnekaan? Käsittämätöntä.

Kirjastossa on kirjat taas!

Iloni oli tänään suunnaton kun koulun jälkeen päänsärkyisenä haahuilin kirjastoon ja huomasin, että sinnehän on nyt ainakin viiden kuukauden ähertämisen jälkeen saatu kirjat hyllyihin! Hyvä Lahen kirjasto! Eihän sieltä tietystikään löytynyt mitään mitä yritin hakea, kun hävittivät ison osan kirjojaan, mutta olihan se nätin näköinen ja aina sieltä kuitenkin jotain löytää kun haahuilee. Nytkin lähti Kari Enqvistin Olemisen Porteilla, Bashon Harhojen Maja ja John Irvingin Kaikki Isäni Hotellit. Irvingiä en ole lukenut koskaan aiemmin, mutta sekin on taas viimeisen vuoden aikana hyppinyt vastaan ihmisten suosituksissa sen verran tiheään, että päätin testata ainakin. Vaikka päätä särki aivan helvetisti, meni puoli Enqvistiä jo kevyenä iltalukemisena tuossa noin makoillessa. Suomessa on kyllä paljon hyviä tiedekirjoittajia, mutta monesti teksteissä tuntuu olevan tarve vetää aina sieltä yksinkertaisimman ja helpoimman kautta, käyden suunnilleen joka kirjassa samat kansantajuistetut ja yleisimmät analogiat läpi. Mutta tyhmimmän mukaanhan noissa kai aina mennään. Ei mitään sellaista, mitä en olisi jo lukenut muissa yhteyksissä, mutta ei minua koskaan ärsytä lukea hyvin kirjoitettua tiedetekstiä.

Yksi mitä kävin miettimään tuossa oli tiedeyhteisön pakko vastustaa dualismia dualismin kautta. Näkemystä jaetaan JOKO reduktionistiseen tai holistiseen, vaikka nähdäkseni reduktionismi on toisaalta äärimmäistä holismia. Ymmärrän, että kyse on semantiikasta ja vakiintuneesta terminologiasta, jossa emergenttia phenomenologiaa selitetään sillä, että tietoisuus ja muut vastaavat ilmiöt olisivat enemmän kuin osiensa summa, holistinen kokonaisuus, mutta reduktionismi on ainakin minun nähdäkseni aivan saman holistisen näkemyksen nihilistinen ilmentymä; se missä usean tieteenalan mukaan koitetaan purkaa kaikki takaisin siihen jonkinlaiseen kantatieteeseen, jota hiukkasfyysikot paukutellen sitten omivat. Mutta minä näen kaiken ykseyden nimenomaan holistisena katsantokantana. Kaikki asiat ovat saman asiaintilan, todellisuuden, eri tarkastelupintoja, eri välineillä suoritettavia, eri puoliin suunnattuja, mutta samaa asiaa tutkivia tieteitä, jotka valottavat tätä mystistä (tai vähemmän mystistä) "kaikkea". Siitä syystä erikoistumisen ajatus on minulle hankala, koska se nähdäkseni tarkoittaisi sitä, että lähtökohtaisesti valitsisin sulkea silmäni tältä kokonaiskuvalta keskittyen tarkastelemaan jotain sirpaletta. Sitä myöten tietoisuuden tutkiminen on kiinnostavaa, koska itse kaikkeuden sijaan käännän veitsen siihen käyttöliittymään ja alustaan, jolla sitä tutkitaan ja kyseenalaistan kaiken sen kyvystä toimia tehtävässään mitenkään objektiivisesti.

Ehkä vähän tähän liittyen koulussa alkoi taas myös pienimuotoinen koodaus pelikursseilla. Koodaus on jotain, mikä tuottaa minulle suunnatonta henkistä nautintoa. Se on logiikkaa, ehdotonta ja toimivaa, kaunista, ongelma on lähinnä siinä etten tajua siitä hevon vittua. Ongelma on siinä, että ymmärrän koodin lähtökohdan, ymmärrän mihin se vaikuttaa, mutten ymmärrä miten se toimii ohjelmassa. Mitä koodia on mahdollista kirjoittaa missäkin tilanteessa, mikä sen määrittää, mitkä ovat säännöt ja rajoitukset. Se on kuitenkin ehdottomasti jotain sellaista, mitä opettelen jossain vaiheessa paremmin ja tarkemmin, koska se on vain yksinkertaisesti niin kaunista. Nyt katson lisää renessanssidokumenttia areenasta ja mietiskelen, täytyykö tässä vedellä särkylääkkeitäkin todellisuuden mukavoittamiseksi.

Musiikkidokkareita netti täynnä.

Katselin tuossa aamusella Areenasta Soundbreaking-sarjaa. Vahva suositus kaikille, vaikka se alkupää onkin sitä iänikuista ja aina jokaisessa dokumenttisarjassa toistuvaa Beatlesin ja Pink Floydin hehkuttamista ja samojen naamojen vaahtoamista, joka alkaa tulla jo korvista ulos. Mietin, että miksei noihin oteta vaikka St. Vincentiä, jonka kitaransoitto on ylipäätään äärettömän hienoa ja päräyttävää, koko kitaransoiton ajattelun uudistavaa touhua. Olihan se sitten onneksi otettu neljänteen jaksoon, vaikka olisi mielestäni sopinut jo pariin edeltäväänkin. Laulajia käsittelevässä jaksossa mielestäni oli hienoa, että juuri Christina Aquileran tuottaja oli ainakin itselle samastuttavimman oloinen kaikista. Siinä on tuottaja, joka todella tajuaa fiiliksen tärkeyden. Olen sitä mieltä, että voi vetää hyvin tai voi vetää oikein. Liian monet valitsevat jälkimmäisen vaihtoehdon, varovat virheitä ja rosoja ja epävireyksiä. Nauhoittaessani uusinta levyä olin lauluista aluksi sitä mieltä, että helvetti, pakkohan nämä on vetää uudestaan, kun on jotenkin koko ajan niin siinä ja siinä, että kehtaako niitä vireen puolesta käyttää. Sitten laitoin jokaisessa biisissä ensimmäiset otot ja juuri laulamani "paremmat raidat" vastakkain. Lopputuloksena päädyin poistamaan niistä kaikki ja menemään vain ensimmäisillä otoilla. Olivathan ne oikein laulettu, mutta sen levyn kanssa niillä ei ollut enää mitään tekemistä. Tuolla levyllä soi herkkyys ja epävarmuus, ahdistus ja pelkokin. Siksi myös jätin ne sinne.

Nyt aloin katsoa jotain Metallican nykytilaa valottavaa pätkää Netflixistä. Tästä tulee mieleen, että kai se pitäisi katsoa Some Kind of Monsterkin taas, koska se on terapeuttinen elokuva. Jos omat bändihommat tuntuvat muka vaikeilta, voi katsoa miten hankalaa jotkut osaavat niistä tehdä. Sen rinnalla joku treenisvuokran maksu viikon myöhässä tuntuu aika pieneltä jutulta. Metallica on bändi, joka ei koskaan ole merkinnyt itselleni yhtään mitään. Minulla ei ole siihen mitään tunnesidettä, eivätkä sen biisit kuulosta minusta yhtään miltään. Aivan tasaista harmaata heviä, joka ei herätä minussa mitään tunteita. Se on kiinni lopultakin vain siitä, etten kuullut sitä Pertunmaalla lapsuudessani missään vaiheessa, kun ei siellä mitään sellaisia levyjä ollut. Eikä minua haittaa yhtään. Paljon parempi näin.

Illasta sain myös kuulla kuulutettavaksi sellaisen ilon, että 1. huhtikuuta Harhakuvia soittaa Roosterburnissa Torvessa viimeisenä erikoispitkän psyketykityssetin, eli varmaan pilkkuun asti sitten vaan. Toivottavasti, koska tuolla bändilläkin olisi hauska päästä tykittelemään vähän pitempää settiä kaikkien läpikiirehtimisten sijaan. No, kunhan saa soitella edes jotain. Pitää olla kiitollinen kaikista muruista mitä saa soitella, koska voisi olla huonomminkin. Mutta kannattaa vaivautua paikalle silloin, lauantaikin vielä kaiken muun pahan lisäksi.

Kirahtaja ja kaikenlaista muuta

Tämä levy on nauhoitettu viime Sekavan Musan Jameissa, ensimmäinen biisi on soolohumistelu, toinen biisi on lähinnä havainnollistamassa bändikokoonpanoa ja sitä improvisaation voimaa ehkä hienoimmillaan, sitä miten yksi asia kasvaa toiseksi asiaksi ja on vaikea suoranaisesti osoittaa, missä se muutos tapahtuu. Tuossa on mielestäni hyvä porukka, ja tämä mitä tehdään Torvessa ihmisten edessä on jonkinlainen elävä koelaboratorio, jossa kokeillaan kaikenlaista, tutustutaan toistemme sieluihin ja valmistaudutaan johonkin siihen mystiseen, joka on tulossa sitten joskus kun sen aika on. Parasta on silti se, että saa soittaa porukassa jossa voi luottaa jokaiseen, sen kuin varaa päivän ja kerää ihmiset lavalle, kyllä se sitten hoitaa itse itsensä kun vaan menee lavalle ja tykittelee menemään. Kaikki ovat samalla viivalla ja aaltopituudella.

Tänään oli myös Harhakuvien treenit, mikä on aina  yhtämukavaa puuhastelua. Ensi viikolle saattaa olla pikabuukkausta, mutta infoan siitä sitten, kun se selkenee ja varimstuu. Nyt haisteltiin vähän uusiakin juttuja ja toisesta levystä on tulossa mielenkiintoinen. Jotenkin haistan ehkä sen Kikagaku Moyon tuossa kaikessa, mutta se voi johtua ihan vain siitä, että olen itse kuunnellut sitä taas viime päivinä enemmän ja sitä kautta se tuppaa hiipimään mieleenkin. Mutta mikäpä siinä, on se yksi ehdottomasti parhaita olemassa olevia bändejä aivan heittämällä.

Kuten myös Tom Waits. Kuuntelin tuossa muutamat päivät Bone Machinea ja totesin sen yhä olevan yksi maailman parhaita levyjä. Se on vaikuttanut minuun ehkä eniten. Jos jotain häiritsee se, että miksailen levyjä epämääräisillä lofi-soundeilla tai toisistaan poikkeavilla soundeilla, se on luultavasti tämän ja muutaman muun levyn vika. Olen huomannut, että parhaat levyt itselle ovat niitä, jotka kulkevat mielentilasta ja äänimaailmasta toiseen, sen sijaan että koko lätty olisi puristettu saman tuubin läpi. Se tosin riippuu tietysti levystä eikä tietystikään päde mitenkään kaikkeen, mutta monesti huomaan tuollaisten levyjen vaan jäävän soittimeen huomattavan paljon pitemmäksi aikaa. Se noissa japsipsykehommissakin kiehtoo niin paljon. Ja psykedeelisessä musassa ylipäätään. Siinä saa miettiä asioita vähän laajemmalla skaalalla, kuin että laitetaan tää viisseiska tähän vahvariin kiinni ja jynkytetään vapaata E:tä iha helvetisti ja hyvä tulee. Laatikot on ihan hyviä, jos tahtoo piirtää neliöitä tai tehdä laatikoita. Ja on niillekin tietysti aikansa ja paikkansa. Välillä kannattaa silti kokeilla kaikkea sellaistakin, minkä lopputulos ei ole yhtään hanskassa tai tiedossa. Voi vaikka yllättyä.

Virheet

Kevät saapuu taas tuoden mukanaan haaveet yliopistourasta, vaikka oikeastaan olen kyllä helvetin tyytyväinen tähän ammattikorkeakouluunkin. Tai siis lähinnä siihen, että opiskelemani ala on mielenkiintoinen, moniulotteinen ja ajatuksia herättelevä, vaikka toki välillä tykittelen asioita vähän turhankin kovalla raivolla ja innolla, mutta enpä kai osaa tehdä oikein mitään olematta intensiivinen, joten menköön. Pelihommat eivät toki kiinnosta aina niin kauheasti, mutta aina siinä sivussa tulee jotakin olennaista tarinankerrontahommista, mallintamisesta, koodaamisesta tai jostain muusta sellaisesta, vaikka sitä ei kurssin nimestä tajuaisi ajatellakaan.

Joka kevät tuntuu pulpahtavan pintaan aina haave kognitiotieteiden opiskelusta. Nyt sen pulpautti ylös tämä pari vuotta vanha Douglas Hofstadterin haastattelu, johon kompuroin eilen. Se on melko pitkä, mutta hemmetin hyvä ja mielenkiintoinen henkilökuva. Olen yrittänyt löytää Gödel, Escher, Bachia jostakin luettavaksi myös, mutta Ameriikan postimaksut ovat niin helvetilliset, ettei minulla ole vielä ollut sellaiseen varaa. Ehkä se kävelee vastaan lähempääkin. Jossain vaiheessa.  Tuon ihmisen ajattelu tuntuu mielestäni kuitenkin mielenkiintoiselta jo siksi, että hänen tuntuu olevan yhtä vaikea niellä mitään puolitotuuksia tai ajatuksia, jotka eivät tunnu lopullisilta tuloksilta ajatusketjuista. Kirjassaan Hofstadter kritisoi tekoälyn käsitettä jo siitä, että ihmiset pitävät älykkyytenä sitä, että kone suorittaa koodin käskyjä ja temppuja, kun taas älykkyys olisi tunnistamista, arvioimista, vanhaan pohjaamista ja kokemuksesta oppimista. Tuossakin jutussa parit tekoälyn tutkijat osin myöntävät, osin sivuuttavat Hofstadterin vetoamalla siihen, että tahtoivat ratkaista vähän helpompia ongelmia (rakentaa toimivia koneita), kuin Hofstadterin ongelman koko tietoisuudesta ja sen luonteesta.

Minua taas kiinnostaa enemmän kokonaiskuva, eivät toimivat koneet. Sitä varten olen tehnyt kaiken mitä olen tehnyt, kirjoittanut kaikki tekstit, tehnyt kaiken musiikin, piirtänyt kaikki kuvat. Voi karkeasti jakaa asiat niin, että on asiat joita teen yksin, ja asiat joita teen muiden kanssa. Bändihommat ja muiden ihmisten kanssa tehtävät asiat ovat niitä "oikeita" juttuja, niitä joihin suhtaudun vakavuudella ja arvokkuudella jonka ne vaativat. Kaikki mitä teen yksin on meditatiivista, kartoittavaa työtä, jonka näen samanaikaisesti sekä taiteellisena, että empiirisen tieteellisenä gonzoduunina. Se piirtää minulle itselleni tarkempaa kuvaa minusta itsestäni, karkeasti sanoen se on dataa jota on mahdollista analysoida ja tulkita. Siitä syystä pidän myös niiden lukemisesta ja selittämisestä, se on minuun itseeni ulottuva tieteellinen skalpelli, joka pilkkoo minut äärettömän pieniin osiin ja paljastaa miltä kaikki ne osat näyttävät sisältä. Tietoisuus on kiehtonut minua aina, niin kauan kuin minulla on ollut sellainen, ja pyrin tarkastelemaan sitä niin suoraan ja rehellisesti kuin vain on mahdollista. Hofstadter kerää kaikenlaisia freudilaisia lipsahduksia ja sanavirheitä vihkoon sellaisia kohdatessaan. Hänen mielestään virheet paljastavat jotain tietoisuuden todellisesta luonteesta ja työskentelystä, enemmän kuin mikään onnistuminen.

Samasta syystä kaikki oma duunini pohjaa niin vahvasti tajunnanvirtaan ja virheisiin. Virheiden voimaa ei pidä koskaan aliarvioida. Ne voivat kuljettaa koko työn täysin uuteen suuntaan. Suurin osa parhaista jutuista lähtee virheistä ja vahingoista, vahingot ovat kaikkein "päräyttävimpiä", koska ne tuntuvat rikkovan kaavamaisen todellisuuden ja laittavat miettimään, miten näin pääsi käymään. Siitä syystä kaikki tajuntaalaajentavimmatkin jutut löytyvät vahingossa, tai siis juuri siksi ne vaikuttavat laajentavan tajuntaa tehokkaammin, koska minkäänsellaisen asian löytyminen jostakin niin absurdista kontekstista näytti mahdottomalta, ja tämä "vahinko" tai "virhe" oman tietoisuuden systeemissä pakottaa miettimään, miten omat oletukset ovat oikein rakentuneet, ja miten näinkin ilmeinen asia on voinut jäädä huomaamatta. Siitä syystä pyrin tekemään niin paljon virheitä, kuin mahdollista, koska sitä nopeammin opin omista rajoistani, systeemin toimintaperiaatteista, sekä improvisoimaan ja sopeutumaan virheiden luomaan "uuteen todellisuuteen" paremmin.

Tähän liittyen, kävin eilen mielenkiintoisia keskusteluja musiikkitouhuista, tarvitsisin kuulema jonkun katsomaan vähän mitä julkaisen, valikoimaan ja tuottamaan terävimmän kärjen. Siitä syystä purinkin aihetta hieman tuossa ylempänä, ja kirjoitin nämä jonkinlaiset teesit tämän kaiken takana:

• Taide ei ole mikään taikatemppu. Tai on, mutta siinä ei ole mitään mystistä. Ainut temppu tapahtuu kokemuksessa ja vuorovaikutuksessa, kun äänet synnyttävät kuulijassa reaktion joka parhaimmillaan nostaa esiin analogian ja vasteen omasta elämänkokemuksesta, jota vasten parhaillaan koettu elämys heijastuu.

• Kaiken kantava teema on läpinäkyvyys. En pidä jokaista julkaisemaani levyä mestariteoksena, mutta niitä seuraamalla voi hahmottaa ajatteluni ja persoonallisuuteni rakentumisen, sekä nähdä miten tietyt elementit hakevat jatkuvasti uusia uomia ja ilmaisutapoja löytääkseen tien ulos tajunnastani.

• Hyvä ja paska eivät ole käsitteinä mitenkään relevantteja. Ne ovat subjektiivista höttöä, henkisestä sijainnista ja perspektiivistä riippuvaisia asioita, joilla ei ole mitään tekemistä itse musiikin kanssa. Vähän sama kuin seisoisi itse lampun edessä ja ihmettelee kun on pimeää.

• Samoin kuin yksikään albumini ei rakennu biisien vaan kokonaisuuksien varaan, myös tämä "yhtye" rakentuu sen kokonaisuuden varaan, jonka albumit muodostavat. Se ei ole tyypillinen diskografia, vaan eräänlainen kognitiivinen mind map.

• Itse tekeminen, soitinten rakentelu, kaikenlainen kokeilu ja näpertely on vain aivan helvetin mukavaa leikkiä.

• Toivon ja tiedän, että tällä tekemiselläni on ollut myös rohkaiseva vaikutus muihin muusikoihin, jotka ovat laskeneet irti omista kahlitsevista ajatusmalleistaan ja lähtökohdistaan ja onnistuneet sitä kautta tekemään jo hienompia levyjä, kuin mitä itse tulen kai koskaan tekemään. Jo näiden levyjen olemassaolo, ja ymmärrys siitä että olen saanut olla myötävaikuttamassa niiden syntyyn keskustelujen tai muun henkisen avun kautta on enemmän kuin riittävä kiitos kaikesta siitä mitä teen.

• Toki Monty Pythonien kasvattina psykedelia ja eräänlainen totaalinen antikliimaksin rakentaminrn ovat myös painavia asioita. Ihmiset joutuvat odotuksiinsa pettyessään käsittelemään todellisuuttaan uudestaan ja sopeutumaan pettymykseensä, ehkä parhaimmillaan jopa pohtimaan odotustensa syitä. Sellaiseen reflektioon minä myös tähtään.

• Jotainhan sitä pittää tehä ennen kuolemata.

J. Kill & The Fantom Leg - One Day We All Become No One

Tässä on siis tämä meidän yhden biisin mittainen albumi tai 99 minuuttinen singlehitti, jota ei saisi mahtumaan CDlle, C-kasetille eikä vinyylille, eikä se mahtunut kyllä bandcampiinkaan, edes kahdessa palassa. Mietin kyllä sitä, että nauhoittaisi sen videon kanssa Super VHSlle, sehän palvelisi fetissiobjektin tarkoitustakin oikein hyvin, muttei taida meidänkään videot olla niin uudet, että saisin kikkailtua niitä nauhoittamaan koneelta juttuja. Youtube on nyt aivan hyvä julkaisukanava tällaiselle musiikille siis. Kannattaa laittaa se vaan kokonäytölle pyörimään ja duunailla "jotain". Koska itseäkin aina kiinnostaa seurata kaikenlaista näpertämistä ja tekemistä, laitettakoon vielä tämä video, joka esittelee vähän fiiliksiä tuon tekemisestä. Siinä vilahtaa myös meikän epämääräiset jousisoittimet, joista toisen väkersin kookosmaitopurkista juuri ennen kuin lähdin treenikselle.



Olen tähän juttuun kyllä aivan helvetin tyytyväinen. Cekan kanssa soittaminen on aina ilo ja tekee nöyräksi ajatella jo sitä, että on löytynyt joku sellainen tyyppi, johon voi soittaessa luottaa mitenpäin vaan. Ihan sama mitä sieltä tulee tai mitä itse tekee, se kommunikaatio vaan pelaa melkolailla täydellisesti. Ei ole tarvetta minkäänlaisille sopimisille tai sanoille, tai edes nyökkäilylle, tai muulle ihmettelylle. Ja näin on ollut oikeastaan siitä asti, kun ensimmäistä kertaa soitettiin pari minuuttia, seuraava kerta olikin jo samalla lavalla keikalla. Mikäpä siinä kun homma futaa.

Musiikki ja tajuntaan vaikuttaminen

Niinhän siinä kävi, että valvoin koko yön, miksasin, tuhertelin paperinlaitaan ja hakkasin f5sta internetin keskustelulaudoilla turhaan. Katsoin myös It's Always Sunny In Philadelphiaa ja tein videota, jonka jätin aamulla nukkumaan mennessä renderoimaan, missä puuhassa tietokone on yhä. Tämän päivää olen sitten turhautuneena koittanut kuluttaa aikaa ja katsella vähän lisää It's Always Sunny In Philadelphiaa, varmaan kolmas tai neljäs kerta, mutta tämä on niitä harvoja sarjoja, jotka ovat niin hyviä, että niitä kehtaa pällistellä useammankin kerran. Huomaan oikeinkirjoitukseni jostain syystä (tavallisimmin alkava migreeni) harittavan, joten yrittäkää ohittaa mahdolliset virheet joita en itse tajua.

Koska eiliset raidat olivat jostain mystisestä syystä todella isoa laatua, sain siitä kamasta suunnilleen puolet käyttöön, ja se puolitoistatuntinen pätkähtää internetiin sellaisenaan. Sitä varten piti tehdä videolooppi, koska se oli niin iso ettei sitä saanut tungettua bandcampiinkaan, joten youtube on sitten parempi paikka sille. Siihen tuli todella omalaatuinen ja mielenkiintoinen soundi, C-kasettisuhinaa suoraan miksauspöydästä. Video taas on metsää psykedeliakäsittelyn jälkeen, lyhyt looppi joka pyörii vain edestakaisin koko puolitoistatuntisen. Näiden tarkoitus on olla meditatiivista, toistuvaa, tajuntaan vaikuttavaa audiovisuaalista toistoa ja kamaa. En oleta, että kovin monet jaksavat kuunnella koko albumin läpi tarkkaavaisesti soittovirheitä ja muuta epäolennaista metsästäen, vaan että kuuntelija unohtaa edes kuuntelevansa musiikkia. Videon voi laittaa näytölle pyörimään jointteja kääriessä ja siinähän se sitten pärjää itsekseen loppuillan. Sitä varten noita pitkiä looppeja on tullut tehtyä (ei kannustamaan huumeidenkäyttöä, vaan häivyttämään tästä perinteisen musiikin odotukset ja konventiot).

Sama voima ajaa Sekavan musiikin jameja, soolokeikkoja ja kaikkea muutakin tätä tällaista sekoilua. Häivyttää raja ihmisten ja musiikin välillä ja auttaa katoamaan ääneen, tuhota se perusasetelma, jossa artisti soittaa biisin, yleisö katsoo ja taputtaa, artisti soittaa toisen biisin, yleisö katsoo ja taputtaa. Biisit sulautuvat toisiinsa, muuttuvat vähitellen toisiksi, ääni vain virtaa ja kulkee, valuu ja pyörii miten sattuu, tajunnanvirta kulkee omia reittejään, jotka eivät aukea soittajille välttämättä sen enempää kuin kuulijoillekaan, mutta yhteinen kokemuksellinen ja tila-avaruudellinen trippi vie kaikki sinne, minne sen kuuluukin viedä. Oli se sitten aavikko tai Sirius.

Yölentoja matalalta.

Maailma on kaunis ja hieno paikka. Makaan sängyssä eikä nukuta yhtään, turhauttaa vain vähän. Pyykit kuivuvat olohuoneessa, mistä syystä siellä oli niin kylmä ja kostea olla että ajattelin tulla ajoissa nukkumaan. Vaan eihän siitä mitään tule. Vihaan tätä pyörimistä. Vihaan nukkumista ison osan aikaa. Se on elämän hukkaa, ainoan havaintopohjaiseen kokemukseen perustuvan olemassaolon hukkaamista ja toisinaan juuri se puoli tekee nukkumisesta, tai oikeammin sen ajattelusta vähän ahdistavaa. Eniten vihaan sitä, jos tulen nukkumaan kun en ole väsynyt, kuten nyt. Tekisi mieli melkein pukea päälle ja mennä laittamaan tietokoneet ja muut helvetinmyllyt takaisin päälle sen sijaan, että makaisin tässä odottamassa sitä että ajatukseni kerkeävät kiihdyttää itsensä siihen pisteeseen, että lievä ahdistus muuttuu paniikkikohtaukseksi, jonka tiedän kuitenkin lähes väistämättömäksi.

Tänään oli silti hyvä päivä. Kävimme Cedrikin kanssa tekemässä muutaman tunnin mittaisen läjän musiikkia, joka tekisi mieli julkaista aikapitkälti sellaisenaan, koska siinä on koko ajan oma juttunsa. Se oli juuri sitä, mitä sattui ulos tulemaan. Olemassaoloa ilman ajatusta, kolmen ja puolen tunnin meditaatio. On ihmisiä joiden kanssa soittaessa kaikki vain natsaa. Ensimmäisestä yrityksestä lähtien on tiennyt, ettei tarvitse kun laittaa nauhoitus päälle,kaikki on jo valmista. Se on parasta. Sitten taas tiedän, ettei se ole itsestäänselvyys. Riittävän paljon on tullut soitettua myös sellaisia juttuja, jotka eivät johda yhtään mihinkään eivätkä tee oikein mitään kenellekään. Kädenlämpöistä kamaa. Senkin tunnistaa heti. Toki joskus voi ottaa oman aikansa, ennen kuin tajuat mikä on jonkin tietyn kokoonpanon juttu ja mitä sillä pitää lähteä tavoittelemaan, mutta toki parhaita hommia on nuo jotka vain lähtevät heti.

Huomenna ajattelin pitää vapaapäivän. En tee mitään. Kun muutamana päivänä kanniskelee noita soittoromuja kilometritolkulla edestakaisin, osaa arvostaa myös päiviä jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Huomenna on sellainen. Nyt koitan kai löytää sen kuuluisan unen pään jostain, vaikka tiedänkin sen olevan hukassa.

Nupit hukassa, Niskat löytyi!

Internetin salapoliisityö löysi myös Swansin keikalla soineen biisin, The Necks on aiemmin tuntunut itselleni lähinnä sellaiselta syna-ambienthommalta, mutta tämän myötä alkoi vähän vituttaa, että sivuutin sen keikan olankohautuksella. Mutta näinhän sitä tuppaa aina käymään. Siitä sitä oppii vähän kerrallaan sitten kai jotain.

Eilen käytiin soittelemassa epämääräisellä triolla jotain, missä nyt ei lähtökohtaisesti ollut mitään ihmeellistä, mutta kun tuli aika laittaa homma läjään, se yhtäkkiä lähtikin lentoon jollain epämääräisellä tavalla. Siinä oli jotenkin mielenkiintoinen merelle eksymisen tunnelma, ja mietin että olisi ollut kiva kun olisi ollut toinen kitara sen verta tukena, että olisi voinut laskea irti siitä jutusta mitä oli nyt yksin pidettävä kasassa. Kuulostelin sitä eilen ja mietin, että pitänee soitella siihen toinen kitarakin, niin sillä voi jopa tehdä jotain. Se kuulosti ihan mielenkiintoiselta, joltain sellaiselta mikä ei ehkä ole ihan niin meikän juttu, mutta jotain tietyllä tapaa mukavan krauttia siinä oli.

Mielenkiintoisempi yllätys oli, että kun kaiken sekoilun jälkeen pääsin treenikselle, huomasin nuppini tilalla vain rumpujakkaran. Ilmeisesti nuppini on viime Harhiskeikasta asti pyörinyt Torven bäkkärillä, mikä tuntui itsestä absurdilta, koska yleensä olen siitä niin helvetin tarkka. Miten se on voinut vain jäädä sinne, mutta toisaalta onhan se sen verta olkkari, siellä käyvät muusikot sen verta fiksuja ja nuppini sen verta ruma, että voihan sitä vielä luottaa sen pönöttävän samalla paikalla, mihin olen sen jättänytkin. Onpahan siellä valmiina seuraavaa keikkaa varten sitten, jos ei muuten. Seuraava keikka on 23.3, Sekavan Musan Klubi jolla soittavat myös kouvolalainen Meteor Vortex ja helsinkiläinen Korpolompolo, tulee kova ilta!

SWANS

Eilinen ilta tuntuu omalta todellisuudeltaan, unenomaiselta maailmalta. Olin odottanut Swansin näkemistä vuosia, mikä tavallisimmin rakentaa epärealistisia odotuksia, jotka eivät voi kuin alittua. Swans onnistui ylittämään kaikki odotukseni, tuhoamaan ja hävittämään minut ääneen täydellisesti, ja siitä olen kiitollinen. Mikään ei valmista siihen äänenvoimakkuuteen, vaikka puoli internetiä on mouhunnut siitä tietysti iät ja ajat. En puhukaan suoranaisesti siitä, tuliko se lujaa vai ei, vaan siitä miltä tuollainen äänenvoimakkuus tuntuu. Toki olen kokenut joissain yhteydessä vastaavia surinoita ja pörinöitä, mutta tässä nähtiin, että enemmän vahvistimia on enemmän. Se mahdollistaa valtavan määrän voimaa, jonka edessä en voinut tehdä muuta kuin hymyillä onnellisena.

Suurin osa ihmisistä tuntuu kuvailevan sitä hyökkäävänä ja aggressiivisena, mutta minulle se ei ainakaan tuntunut yhtään sellaiselta. Kuuntelin koko keikan ilman korvatulppia, eikä musiikki mielestäni tullut missään vaiheessa liian lujaa, vaan  pelkästään täydellisellä volyymilla. Tuntui vain siltä, että kaikkien maailman bändien pitäisi soittaa tällä voimakkuudella, koska siinä vaiheessa vahvistinten äänimaailma alkaa vasta aueta. Tai sitten hommata tehottomampia vahvistimia, joita voi luukuttaa aina täysillä, kuten itse olen asian järjestänyt. Lujaa soittaminen antaa enemmän varaa soiton dynamiikalle, mistä Swans oli loistava osoitus. Suorastaan tajunnanräjäyttävän loistava osoitus.

Se mitä Swansin uudemmilta levyiltä en ole edes tajunnut on monessa kohtaa on se, miten paljon niissä meluisammissa kohdissa on täsmälleen samaa voimaa, kuin ensimmäisten levyjenkin murjonnassa. Se on jotain, mitä ei vain voi hahmottaa kuin kokemuksen kautta. Koko Swans on oikeastaan muutenkin jotain sellaista, mitä ei voi hahmottaa kuin kokemuksen kautta. Millään sanoilla ei ole lopulta väliä. Hävisin ääneen totaalisesti, kaksi ja puoli tuntia kiisi ohi nopeammin kuin koskaan ennen ja tiesin jo sitä kokiessani, etten elämässäni tule luultavasti kokemaan montaakaan näin intensiivistä ja hienoa keikkaa. Se teki jo kiitolliseksi ja nöyräksi siitä, että saa olla tuossa tilassa noiden ihmisten kanssa kokemassa tuon kaiken. Tavastia on kyllä paikkana aika helvetin hyvä elävälle musiikille. Kokonsa puolesta optimaalinen, soundinsa puolesta ainut oikeasti hyvä Helsingissä kokemistani paikoista. 5/5.

Niin joo, jos joku tietää mikä biisi soi salissa kun yleisö laskettiin sisään, niin minä ja about sata muuta ihmistä olisi tyytyväisiä. 

Palasin tänään maalta kaupunkiin, ja heti ahdisti hieman tämä kaupungin maailmanmeno. Muistin taas, miksi en käy maalla kovinkaan usein. Vaikka se ennen liittyi lähinnä muistoihin ulkopuolisuudesta ja henkisestä eristyksestä, joka tuntui jatkuvasti valtavalta tyhjyydeltä, kuilulta jonka reunalla koitti tasapainotella hulluuden uhalla, sen tilalle on nyt tullut jotain muuta. Ymmärrys siitä miten paljon rauhallisempi ja parempi siellä on olla. Kunhan olisi oma paikka (jollaiseen minulla ei tule koskaan elämäni aikana olemaan rahaa), jossa voisi tehdä omiaan ja rakennella äänimaailmoja, en kaipaisi yhtään mitään muuta. Lähinnä se, että kunhan ihmiset eivät ole liian lähellä.

Luin tämän jutun ja se lujitti vain vahvemmin käsitystäni suomalaisuudesta. Kuten taisin tuossa kirjoittaa, kulutin vuosia vihaten ja halveksuen kaikkea suomalaista ja suomalaisuutta, koska se on saanut minut tuntemaan oloni ulkopuoliseksi, kunnes tajusin ettei ole mitään suomalaisempaa kuin ulkopuolisuus. Se nimenomaan on se tekijä, joka tätä kansaa ja kulttuuria sitoo yhteen, ei kieli (omassa suvussanikin on käyty rieska-limppu-vihta-vasta-sodat, joten ne eivät ole mitenkään yksiselitteinen juttu edes alueellisesti) vaikka se mielestäni yksi kulttuurimme hienoimpia asioita onkin, etenkin kun sen vääntää runoksi. Suomalaisuus on ulkopuolisuutta, ja siksi luonto on meille niin tärkeä asia, koska ulkopuolisuutta voi kokea vain suhteessa toisiin ihmisiin. Jos ihmisiä ei ole, ei ole ulkopuolisuutta. Luonto hävittää ulkopuolisuuden, siellä kaikki meistä ovat saman arvoisia palasia kiertokulussa ja elämässä. Kun taas kävin pyörimässä metsässä, en tuntenut oloani yhtään niin hankalaksi, kuin kävellessäni tänään parisataa metriä kauppaan ja takaisin. Ahdisti olla täällä. Ja vähän kai vieläkin. Mutta kyllä se arki siitä lähtee pyörimään taas, hitaasti. Tuli siellä vähän kuvailtuakin, ei mitään kuolematonta, mutta kiva se on vaan ottaa merkityksettömiä kuvia kuusimetsistäkin.

On outoa ajatella, että huomenna suunnilleen tähän aikaan valmistaudun seisomaan kolmisen tuntia jaloillani Swansin keikalla. Odotan sitä aika suurella innolla, nyt kuuntelen kaikki kolme tuplalevyä läpi ja valmistaudun siihen, että kuulen keikallakin lähinnä näitäkin uudempia biisejä. Kiinnostaa myös kuulla, mitä Gira tekee niillä sen jälkeen, kun tämä Swans on saateltu hautaan. Sittenhän sen näkee.

Akustisen klubin jälimärehdinnät, Pertunmaa ja From Grotto!

Kävin räpeltämässä Torven akkariklubilla taas pari biisiä läpi, ja on se kyllä aina yhtä kuumottavaa touhua. Minua ei voi ehkä hyvällä tahdollakaan sanoa karismaattiseksi jos olen poissa mukavuusalueeltani. Mukavuusalueeni on soittaminen, ei laulaminen, ellei huudeta aivan helvetin lujaa. Ensimmäiseksi valitsin uuden biisin Kuihtuva Kehä, ajattelin, että sehän on helppo ja pari sointua vaan, pitkä intro, hyvä aloittaa. Soittamisen kanssa ei mitään ongelmaa ollutkaan, mutta laulaminen oli kyllä sen verran helvetillistä, että hyh. Kyllä siitä jää sellainen olo, että sitä tahtoo tehdä, mutta tuntuu, että pitäisi soittaa saman tien täysi setti, kun pari ensimmäistä biisiä menee kuitenkin vaan käynnistellessä ja tilanteeseen ja monitorointiin totutellessa. Aina kolme biisiä tuntuu siltä, että eka menee pitkin vittuja, toka paremmin ja viimeisessä alkaa ehkä säkällä päästä lämpöön.

Ehkä se on joskus bookattava oma akustinen keikka, mutta sellainenkin olisi mukavampi tehdä jonkun toisen kanssa. Kun komppi pysyisi läjässä ja voisi keskittyä lauluun, ei sen kanssa olisi oikeastaan mitään ongelmaa. Heti kun sai soittaa ilman laulua, ei mitään ongelmaa. Se vaatisi yhden tai pari muuta tyyppiä. Mielestäni kaksi kitaraa, läskibasso ja haitari olisi helvetin siisti kokoonpano tuohon, mutta pitäisi sovittaa todella hyvin. Tai alttoviulu haitarin tilalle. Tai joku muu soitin. Kyllä se selkiytyisi äkkiä, kun pari kertaa treenaisi. Mutta näissä on se hyvä, että ne pitävät nöyränä ja laittavat miettimään asiaa uudesta kulmasta. Silloin sitä tulee keksittyä luultavasti parempia ratkaisujakin.

Levyt lähtevät huomenna toivottavasti vihdoin ja viimein painoon. Sitten voikin alkaa ähertää kasettiprojektin kanssa.  Tuli mieleen myös sellainen juttu, että joskus jotkut puhuivat jotain siitä, että J. Kill & Mr. Mule paidatkin voisivat kelvata. Onhan tästä jo aikaa ja mieli on ehkä muuttunut, mutta mietin, että voisihan niitäkin ehkä joskus tehdä. Kun on jonkunlainen ajatus mahdollisesta kuvastostakin. Nekin vain vaativat oman rahansa ja pitää katsella asiaa sitten, kun on todella vahvasti rahoissaan.

Huomenna mennään viikonlopuksi Pertunmaalle. Jostain syystä olen nyt miettinyt tuota epämääräistä kylää todella paljon viimeaikoina. Vili naureskelee sitä aina Pohjois-Heinolaksi, ja sitä se kai oikeastaan onkin. Kunnon Twin Peaks. Vaikka se on uninen pikku kylä, sitä ajaa päästä päähän helposti melkein yhtä kauan kuin mitä tästä ajaa Helsinkiin. Lapsuuteni siellä tuntuu utuiselta ja epämääräiseltä, ennemmin laulujeni arkkityyppiseltä näyltä kuin joltain oikeasti koetulta. Silti olen helvetin onnellinen, että kasvoin siellä, enkä missään kaupungissa. Siellä oli mukava kasvaa väärinymmärrettynä ja yksinäisenä, vaikka se ei silloin silti tuntunutkaan. Katson silti, että se kaikki oli välttämätöntä. En vain vielä ymmärtänyt, että asiat tulevat menemään Juuri Niinkuin Niiden Pitää Mennä. Ehkä se olisi helpottanut, ehkä se olisi  pilannut kokemuksen ja keskittymisen. Nyt osaan kuitenkin toki olla armollinen menneisyydelleni, vaikken nykyisyydelleni osaakaan antaa rauhaa. Vihaan itseäni joka päivä, kun en osaakaan piirtää. Kuten tänään. Aivan sama mitä muuta tekisin. Se ei vain nyt riitä. Pertunmaasta saa kepeän aasinsillan tähän yhtyeeseen, joka kävi nauhoittamassa noilla "meikän hoodeilla" tällaisen liven:


Kyseessä on From Grotto, joka on yksi tiukimpia ja yksinkertaisesti vaan psykedeelisimpiä uusia bändejä, mitä on tullut hetkeen nähtyä livenä. Aluksi laulajan soundi vaivasi minua hieman, mutta siihen tottui äkkiä ja onhan tämä vaan aivan helvetin kova. Bändi kävi myös nauhoittamassa esikoislevynsä vähän aikaa sitten, ja näkyivät jakelevan tällaista dokumentaatiota aiheesta, suosittelen katsomaan, näytteet kielivät aika kovasta levystä.

Yöhommia

Pitkästä aikaa olen itsekseni näissä yön hiljaisissa vesissä. Tuon kirjoittaminen sai mnut välittömästi miettimään kesää ja aamukolmea, rantaa ja viileää nurmikkoa. Tulipa hyvä mieli. Kannatti olla hereillä tähän asti jo ihan tuon takia. Laitoin hakemusta Luxemburgin taidenäyttelyn kilpailuun, vaikkei siihen välttämättä mahdollisuuksia olisikaan. Pistin Unnamablen, Scumconsciousnessin ja End of Childhood-sarjan sinne niin. Saa nähdä tuleeko mitään, mutta olisihan se ihan hauska päästä kuljettelemaan paperia edes näyttelyyn muiden kustannuksella. Pitää vaan ensin suojata nuo duunit jotenkin. Kehykset löytyy jostain toki A2-kokoisiin, mutta isommat on kai vain kelmutettava jotenkin. Tai siis toisen olen kelmuttanutkin. Oli puhe jos huhtikuussa laittaisi Tirraan näyttelyn pystyyn, joten kai se on tässä nyt äherreltävä jonkunlaiseen järjestykseen. Toki on olemassa aina se riski, että räppiuuvatit tägäilee niitä pitkin poikin, mutta se riski on otettava.

Olen käyttänyt päivät nyt lähinnä albumimateriaalin painokuntoon saattamista, firmassa annettiin minulle väärää informaatiota hinnoista ja otankin levyjä vain sata kappaletta, mikä ei oikeastaan harmita yhtään, koska 200 kappaletta on kuitenkin 100 liikaa. Halvempi ja parempi näin. Kansitaiteista tulee hienot, vaikkeivat ne nyt tietenkään mitään 5k high quality contentia olekaan, ja niitä joutuu hypistelemään tylsästi käsissä eikä zoomailemaan näytöllä edestakaisin kliksutellen. Analogista minimalismia, ikävää touhua kaikille kodin hifistelijöille.

En tainnut mainitakaan, että toissapäivänä kävin läpi yhden kivuliaimmista hammaslääkärikokemuksista, kun sain kokea miltä tuntuu se, kun vedetään hammasta irti, sahataan se palasiin ja sitten nypitään kaikki juuret ja kaavitaan mätä luusta pois. Se oli suoraan sanottuna melko helvetillistä sen hetken kun sitä kesti. Tuo hammas on aiheuttanut minulle aivan helvetisti vaivaa ja kuumottaa vieläkin, että se tulehtuu tuosta jotenkin ihan vittumaisuuttaan. Ensin tykitettiin ikeneen joku 8 puudutuspiikkiä ja ihmeteltiin, kun ei tuntunut puuduttavan oikeastaan yhtään, kipu oli koko ajan aivan sama. Sitten kun ei nykimällä lähtenyt, porattiin hammas halki ja selvisi, että hermo oli mätä. Sitten tökättiin siihenkin suoraan vielä pari piikkiä, muttei se oikeastaan vieläkään auttanut mitään. Siinä vaiheessa oli jo pakko vain dissosioida itsensä helvettiin koko tilanteesta, vaikka kipu teki siitäkin helvetin vaikeaa. Mutta kyllä sitä huokaisi helpotuksesta siinä vaiheessa, kun alettiin ommella tikkejä ikeniin.  Kipua on sen jälkeen ollut todella vähän, eilenkään ei tarvinnut särkylääkkeitä enää yhtään eikä niitä ole tullut syötyä tänäänkään. Kunhan antibiootit muistaa ajallaan, niin eipä siinä sen kummempia. Mistä tulikin mieleeni, että muistinkohan syödä sen kaksi tuntia sitten...

Wintersun-kultti. Eli tietysti "kateellisen panettelua".

Maailmassa, jossa minunkin porukat tappelivat 150 000 euron asuntolainasta ja kärsivät sen tuomasta stressistä tuntuu täysin järjenvastaiselta, että konalalainen muusikko saa nyhdettyä alle vuorokaudessa saman rahan etelä-amerikkalaisilta pennuilta ja suomalaisilta insinööriopiskelijoilta. Siis täysin absurdilta, ellei asiaa tutki siinä sosioantropologispsykologisessa mielessä, jossa olen tätä ilmiötä kiinnostuneena tutkinut. Kultit ovat kiinnostaneet minua teinistä lähtien. Olen tutkinut niitä ja niiden psykologiaa ja toimintatapoja, tehnyt niistä levynkin ja varonut aivan helvetin tarkkaan sitä, ettei tämä oma touhuni missään vaiheessa saavuttaisi minkäänlaisia kulttipiirteitä, jossa olisin pyramidin huipulla syömässä viinirypäleitä ja kuuntelemassa tarinoita omasta erinomaisuudestani (joita saan silti kuunnella jo aivan liikaa siihen nähden, miten tiedän asioiden todellisuudessa olevan).

Jari Mäenpää on saanut sulautettua kulttipsykologian ja hurmoksen musiikkifanittamiseen erittäin mielenkiintoisella tavalla. Luultavasti tajuamatta sitä itse lainkaan, hän tuottaa jatkuvasti sellaista sisältöä, joka syventää kultin joukkopsykoosia, generoi lisää fanaattisuutta (katso kuva) ja ennen kaikkea vahvistaa yhteenkuuluvuutta ajamalla isompaa railoa kultin ja sen ulkopuolisten ihmisten väliin. Tietty porukka, melko suurikin, on saanut päähänsä, että tämä midikirjastoja ja plugareita grandioottisesti pro tools-proggikseen tykittelevä velho olisi perfektionistinen nero, jollaisia ei ole ollut Mozartin jälkeen (vaikka mm. Sibelius ja Arvo Pärt ovat olleet kyllä olemassa sen jälkeenkin, mutta ei tämän jengin historian tuntemus ole sieltä syvimmästä päästä!) ja kaikki muut mielipiteet asiasta ovat kateellisten ja katkerien panettelua. Se onkin nykyajan tehokkain argumentti, olet aina kateellinen kaikesta kaikille. Minkäs siihen sanot? En? Okei. Keskustelu ei varsinaisesti etene tämän jälkeen mihinkään suuntaan. Joka ikinen kerta, kun Mäenpää vaahtoa Facebookissa tai jollain Autobonus-dokkarin mieleentuovalla pyramidihuijausvideolla  jotain TRUE VISIONISTA, tämä porukka toistaa sen kuin kuuluisi johonkin L. Ron Hubbardin kirjakerhoon.

Lähtökohtaisesti olen onnellinen siitä, että fanit tahtovat tukea artistia ja sinällään se on minulle aivan sama, mitä kukakin rahallaan tekee, ei se tästä maailmasta lopu. Tämä on hienoa etenkin sitä vasten, että tiedän nuoremmassa polvessa olevan paljonkin jengiä, joka ei ole koskaan ostanut yhtään CD:tä, mutta ovat silti valmiita tukemaan artisteja vaikka tällä tavoin. Se on hienoa, eikä sitä käy kiistäminen. Mutta kun joku alkaa vaahdota päämajoista ja Todellisista Visioista ja kerätä kolmeneljäsosamilliä aromipesämainosvideoilla tuon Todellisen Vision Alttarin rakentamiseen, niin aletaan siinä olla vähän kiikunkaakun todellisuuden ja järjen äärirajoilla. Kyllä se kuulostaa melko vahvasti kulttitouhulta, vaikka osallistujat toistaiseksi osallistuvatkin lähinnä internetin ja rahan välityksellä. Tietyllä tapaa se on kultin muodostamisen kannalta parempikin, koska kuva täydellisestä, mysteerisen eteerisestä 5k resoluutioisesta velhosta pysyy särkymättömänä. Mikäli fanit katsoisivat livenä kalsareissa Metallican riffien tykittelyä yksiössä, saattaisi kuva murentua huomattavasti nopeammin.

Onko Jari sitten aikamme suurin säveltäjänero? Minun henkilökohtaisesta, nihilistisminimalistisesta näkövinkkelistäni ei. Perfektionismi tarkoittaa toki tinkimättömyyttä, mutta ainakin mielestäni se sisältäisi myös ison ripauksen tyylitajua, ymmärrystä kokonaisuuksien hallinnasta ja rajauksen tärkeydestä. Myönnän tämän ihmisen olleen itselleni jonkinlainen guilty pleasure, koska minua on todellakin kiehtonut miten erilaisia voivat sävellykselliset lähtökohdat, maailmankuvat ja ajatusmaailmat ylipäätään olla. Nyt, katsellessani viimeyönä tuota joukkorahoitusvideota, ymmärsin todellisen syyn kiinnostukselleni olleen tämä pinnan alla kytenyt ja nyt täyteen liekkin leimahtanut kulttiaspekti. Perfektionisti olisi keräämässä rahaa sinfoniaorkesterin palkkaamiseen, ei siihen että voi rakentaa itselleen serverisalin, jossa voi pyöritellä +5 000 raidan midikirjastoaan ja "kokeilla vähän" soittimia, joita ei ole koskaan edes nähnyt, joiden äänen fysiikasta tai todellisesta skaalasta ei ole minkäänlaista käsitystä.

Siinä on nähdäkseni keskeinen ero perfektionistisen tinkimättömyyden äärellä. John Cage oli perfektionisti. Hän kirjoitti nuotin, olkoonkin vaikka vain yhdelle pianolle tai laululle, ja se piti esittää TÄSMÄLLEEN niin kuin hänen näkemyksensä oli. Samuel Beckett oli perfektionisti, joka huuteli näyttelijöilleen "vähemmän väriä!", mikäli esityksessä oli liikaa omaa ilmaisua. Toki Jari voi vaahdota True Visionista, mutta ainakin näiden kahden levyn jälkeen näytöt ovat aivan sitä samaa tonttuheviä, mitä on tehty äärettömän monta levyä muutenkin. Jengi myös vaahtoaa siitä, miten tuollainen on marginaalimusaa. Sehän on about ainoata musiikkia, jolla voi nykyisellään edes mitenkään luottaa levymyyntiin tänä pirstaloituneena genre-aikana.  Toki faneille tuossa musiikissa on se jokin merkittävä ero, jota kukaan muu ei oikein kykene näkemään, mutta jota ei voi siitä irrottaakaan, koska muuten siihen ei oikeastaan jää mitään. Hype on iso osa musiikkia, lähes erottamaton osa.

En ole koskaan lämmennyt sille, että saamattomuudesta rakennetaan mystisyyttä. Siitä syystä olen pyrkinyt läpinäkyvyyteen, riisumaan kaiken turhan näistä hommista ja näyttämään sen vain sinä mitä se on. Siinä on aivan riittävästi magiaa ilman mitään keinotekoista mystisismiäkin, musiikki itsessään riittää, jos se riittää. Etenkin livenä se on suurinta magiaa, mitä tästä maailmasta löytyy. Musiikki itsessään on maailman kaunein, hienoin ja arvokkain asia. Juuri siksi, että arkipäiväinen asia, soittimet ja soittajat, muodostavat jotain enemmän kuin osiensa summa. Se riittää. Siihen ei tarvita henkilöpalvontaa ja kulttia ympärille vaahtoamaan keskushenkilön täydellisyyttä ja ylivertaisuutta ihmisenä, koska me kaikki olemme vain ihmisiä. Se kaikki on jotain, mikä harhauttaa vain sivuraiteille itse musiikista.  Meillä on täsmälleen sama kapasiteetti oppia ajattelemaan luovasti ja tehdä omalaatuisia sävellyksellisiä ja sovituksellisia ratkaisuja, kun nousemme perseeltämme ja alamme luoda asioita. Yrityksen ja erehdyksen kautta sitä oppii. Mitä nopeammin tekee virheensä pois alta, sitä nopeammin pääsee myös nauttimaan taitojensa hedelmistä. Jos ajattelee "perfektionistisesti", että minä en voi julkaista mitään paskaa, päätyy lopulta vain oman egonsa vangiksi pyörittelemään samaa paskaa käsissään, yrittäen hieroa siitä timanttia.