Levy paljastuu koko ajan merkittävämmäksi tekeleeksi elämässäni. Tuossa juuri kuuntelin sitä ja koitin spottailla vielä lopullisia korjattavia juttuja ja ymmärsin sen psykonalyyttisen luonteen täydellä voimalla. Jo pelkästään siksi, että Käärme on siinä niin vahvassa osassa, käsittelen siinä menneisyyttäni ja mieleni rakenteita. Se on matka syvemmälle alitajuntaani, aavikot jäävät taakse ja vaihtuvat Pertunmaan soihin ja metsiin, mikä on mielenkiintoista. Nyt ymmärrän mitä kuvastoa tämä kaikki on.
Eräänä kesäiltana, ollessani ehkä viiden tai kuuden vanha, en sen vanhempi koska seuraavana vuonna muutettiin pois Vehkosuontieltä, leikimme veljeni kanssa viereisessä metsässä. Aurinko laski juuri niin palavana ja haikeana, kuin se kesäiltaisin aina laskee. Kaikki oli kultaista, tai kuten olen Kyyn Tiessä kirjoittanut, kuljin "läpi ilta-auringon puukottaman mäntymetsän, jossa puut vuotivat verta ja hapuilivat minua apuun". Oli niin hiljaista ja rauhallista, että mietin olenko joutunut metsänpeittoon. Äiti luki meille paljon hiidestä, näkistä ja kaikista muista suomalaisista myyteistä, mistä olen nyttemmin kiitollinen, mutta silloin mietin kykenenkö kuulemaan jyrähtelevät askelet kaukana, vai oliko minulla vain hyvä mielikuvitus. Ilmeisesti jälkimmäistä. Kävelin jonkin aikaa ja löysin ruosteisen auton romun. Muistini mukaan se on kuplavolkkari, mutten ole yhtään varma. Se oli sammalen peitossa ja tuntui siltä, kuin se olisi ollut metsässä vuosikymmeniä. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, että onko se siellä yhä, mutta ensi kesänä käyn katsomassa, jonain tuollaisena samanlaisena iltana. Olen muuten kirjoittanut juuri tuosta autostakin laulussa Minä Olen Outo Piiri, jossa dadaistiseksi kuvaillussa listassa vilahtaa "ruostunut auto metsässä ja tragedia joka sen sinne ajoi".
Nuo suot ja metsät, tuo kuvasto, Käärme, jonka koen toteemieläimekseni Aasin ohella, totuuden ja vastausten etsijäksi siinä missä aasi kantaa taakat ja vetäytyy introverttiin askeesiin. Molemmilla on oma tarkoituksensa ja tehtävänsä persoonan ja toiseuden hahmottamisessa ja määrittämisessä. Ne ovat välineitä, oppaita, toiseuden ja itsen ulkoistamisen työkaluja. Ne ovat olennaisia musiikin tekemisen kannalta. Vaikka ajattelin Käärmeen jääneen taakse, ei se ole mihinkään hävinnyt. Tämä levy auttoi ehkä ymmärtämään sen paremmin. Se on Kyyn Tie, Käärme on kuljettanut minua ja näyttänyt minulle tien syvemmälle itseeni, taas yhden syvemmän totuuden tason mielestäni ja lapsuudestani, sen ruosteisista, kirskuvista autonromuista ja oudoista irrallisuuden kokemuksista, joita en silloin vielä ymmärtänyt täysin, mutta joita varten elän nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti