tiistai 7. helmikuuta 2017

Eristys kutsuu

Huomaan ajautuvani taas kauemmas sosiaalisista suhteista. En ihan lähimmistä ihmisistä, vaan kaikista niistä jotka tuntuvat siltä, ettei minulla ole heille mitään asiaa. Olen miettinyt tätä nyt paljonkin tänään. En ole koskaan ollut kenenkään paras ystävä, koska se vaatisi liikaa omistautumista "ihmisten maailmaan" ja heidän tapoihinsa ja olemiseensa. Olen kyllä varmasti ollut hyvä ystävä helvetin monille ja minulla on monia hyviä ystäviä. Ei, on yksi. Puolisolleni uskoisin olevani paras ystävä. Ainakin hän on sitä minulle. Ja veljeni on sitä minulle, mutta tiedän etten minä ole sitä välttämättä hänelle. Se on monimutkaista. Niinkuin sosiaaliset suhteet aina ovat. Mutta kun mietin asiaa, en koskaan ole sitoutunut yhteenkään ihmiseen ystävänä niin voimakkaasti, että olisin voinut osoittaa tuon olevan paras ystäväni. Olen ollut se "kolmas jätkä" monille parhaille ystäville. En tarkoita, että olisin ylimääräinen, vaan että olen sellainen, jota ilmankin pärjää. Ja se on minulle aivan ok. Koska se on sellainen sosiaalinen mukavuusalue itselleni. En tahtoisi, että joku ihminen ripustaisi elämänsä ja sosiaalisen kanssakäyntinsä minun oikkujeni ja mielenliikkeiteni varaan.

Se paistaa minusta ulos. Lapsena se loukkasi. Silloin se oli tärkeämpää, ja koin kerta toisensa jälkeen itseni hylätyksi ja ulkopuoliseksi, kun parhaita kavereita päiväkodissa listatessa jäin jokaisesta porukasta ulos, vaikka luulin kuuluvani niihin. Mutta ymmärrän sen nyt. Olin silloin aivan yhtä intensiivinen kuin nytkin, mutta minulla ei ollut mitään välineitä sen käsittelyyn. Tein kaiken aina täydellä voimallani ja koko olemuksellani, mikä saattoi pelottaa monet varuilleen. En tiedä onko se jokin erilainen muoto ADHDstä tai jonkinlaista lievää autismia (pitkään epäilin sen olevan mahdollisesti ohimolohkoepilepsiää näköoireiden ja etenkin tämän obsessiiviskompulsiivisen tekstin tuottamisen vuoksi, googlettakaa, sopivat kuvaan!), mutta olen ollut aina niin intensiivinen, että ihmiset aistivat sen. Ja teini-iässä opin nauttimaan siitä.

Kun tunsin oloni jatkuvasti ulos suljetuksi, aloin vihata sitä maailmaa joka sulki minut ulos. Aloin nauttia jokaisesta hetkestä, jona kykenin tekemään sen maailman vaivaantuneeksi, ahdistuneeksi, vaikeaksi. Nautin aina, kun sain yhdellä pienellä kepin liikkeellä näytettyä ihmisille, miten huteraksi heidän lasiset sosiaaliset konstruktionsa on oikein rakennettu, miten helppo ne olisi tuhota tai ainakin horjuttaa. Nautin vaivaantuneista hiljaisuuksista, siitä tunteesta, että ihmiset olivat takajaloillaan ja pitivät minua villieläimenä, koska sellainen myös koin olevani. Ja koen usein yhä.

Ongelma on siinä, että kun puhun paljon empatiasta, välittämisestä, moraalista ja muusta, ihmiset olettavat minun olevan empaattinen, moraalinen ja jotenkin lähtökohtaisesti hyvä olento. Mutta en minä ole. Se on jatkuvaa duunia, luontoa vastaan taistelua, yritys hallita jotain sellaista totaalisen tuhovoimaista ja räjähtävää, joka on olemassa sisällä koko ajan. Ei se ole mennyt mihinkään pois. Eikä se vähene. Kun Tom Waits Bone Machinea koskevassa haastattelussa sanoi "as you grow older, you wanna hear things.....break.", ajattelin heti, että tuollainen minun vanhuuteni tulee olemaan.. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tahdon nähdä ja kuulla asioiden hajoavan, napsahtelevan, kirskuvan, rämisevän ja repeävän. Vain vaivoin saan vedettyä pääni pintaan, istuttua alas, pakotettua kehoni ja mieleni ja koko kaikkeuteni tuijottamaan seinää puoleksi tunniksi, tekemättä mitään ja ajattelemaan mahdollisimman vähän. Joskus saan meditoitua useammin, toisinaan harvemmin. Se auttaa, mutta jos siitä lipsuu, se voi jäädä kuukausiksi kerrallaan. Siksi olen onnellinen siitä, että kykenen saavuttamaan tuon saman tilan musiikilla, sanoilla ja kuvillakin. Se kaikki vie minut lähemmäs sitä maalia, jossa minun täytyy taistella vähän vähemmän, olkoonkin, etten koskaan saavuta sitä maalia.  Riittää, että tiedän pääseväni lähemmäs. Epäonnistuvani vähän paremmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti