Kaikki tuntuu kulkevan suhteellisen kepeästi, omalla painollaan. Ei kai sitä asioille voi sen enempää tehdä. Cut To Fitin keikat järjestävät itse itsensä, mikä meinaa sitä, että tulee treenattua uusia biisejä ainakin keikalla jos ei mitenkään muuten. Harhakuvia soittelee ne jotka sattuvat kaikkien elämäntilanteeseen sopimaan, eli aika harvakseltaan, mikä on ymmärrettävää ihmisten lisääntymistilanteen huomioiden. Näistä syistä olen keskittynyt lähinnä omiin juttuihini, tämä epämääräisten joojoo-miesten kerho alkaa pikkuhiljaa muovautua oikeaksi porukaksi johon voi luottaa, että kyetään tekemään aikalailla mitä tahansa. Ihmisten kanssa värkkäilyssä on yleensä vain se ongelma, että vaikka se on kuinka kivaa, muiden aikataulut ja kiireet monesti rajoittavat sitä tekemistä aika paljon. Eipä tätäkään nyt tarvitse koskaan treenatakaan, luotan Sekavan Musan Jamienkin menevän omalla painollaan paremmin, kuin 90 % niistä keikoista, joita on saanut todistaa sivusta, ihan vain jo siksi, että kaikki ovat samalla aaltopituudella siitä, mitä ollaan tekemässä.
Ruostuva Maailma / Palava Mieli on nyt pyörinyt ajatuksissa koko ajan. Se on oma maailmansa. Se tuntuu kutkuttelevalta, mutta samalla minulla on sellainen tunne, että se täytyy nyt tehdä huolella. Tuntuu, että jokainen laulu olisi tunkemassa itseensä sanoja ja laulamista, mutta kokonaisuuden kannalta se ei ole hyvä juttu. Vaikka sanat voivat olla kaunis ja olennainen juttu, niiden määrä kokonaisuuden kannalta on todella olennainen. Pitää sanoa vain olennainen ja jättää kaikki muu vapaaksi, ajatuksen varaan. Ei pidä aliarvioida ihmisen kykyä rakentaa asioita mielessään, sen opin edellisen levyn kohdalla. Ajattelin, että suhinalla menisi ohi, mutta se tuntui menevän perille todella hyvin. Se antaa jonkinlaista vapautta ja rohkeutta sukeltaa syvemmälle sisäänpäin ja antaa asioiden tulla ulos juuri sellaisena, kuin niiden pitää tulla.
Mistä tulikin mieleen, että tänään luin tämän Mika Rätön haastattelun Rumbasta. Se oli hyvin kirjoitettu ja rinnastus tutkimusmatkailuun oli hyvä. Omat näkemykseni tekemisestä ovat melko vastaavat. Sen pitää kaikkein ensimmäiseksi olla hauskaa. Sen pitää olla leikkiä ja kokeilua, jotain mikä vie asioita eteenpäin puolivahingossa. Se ei tarkoita, että se olisi aina helppoa tai mukavaa, mutta sen pitää olla hauskaa. Ei haahaa-hauskaa, mutta tietynlaisella tavalla ärsyttävää ja stimuloivaa, että sitä jaksaa tökkiä vielä senkin jälkeen, kun se potkaisee pari kertaa hampaisiin. Toisekseen ymmärrän sen, että itsepäisyys on olennainen ominaisuus luovuuden kanssa. Voit olla aivan varma, että jos tahdot tehdä jotain omaehtoisesti ja näkemyksellisesti, saat vaikean jätkän ja ties minkä kusipään maineen. Sain kuulla itsellänikin olevan sellaisen jo ennen kuin täytin 20 vuotta. Eipä se ole silti estänyt tekemästä asioita ihmisten kanssa. En kuitenkaan ole kovinkaan monen entisen bändikaverin kanssa paskoissa väleissä, ja lähtemiset ovat tapahtuneet ymmärtääkseni hyvissä merkeissä, lähinnä siksi, ettei tehty musiikki ole palvellut minua enkä minä sitä. Jos en ole kokonaisuuden kannalta tarpeellinen, ei minua kannata roikottaa mukana, enkä minäkään tahdo tuhlata aikaani johonkin, johon en voi hävitä täydellisesti. Se on minulle kuitenkin musiikin ja taiteen ensisijainen tarkoitus, hävittää itseni kokonaan.
Kolmannekseen olen ihmetellyt sitä, miten ihmiset tuntuvat pelkäävän "outoutta", koska yrittävät tasapäistää itseään ja toisiaan. Tuttua ja turvallista. Se on mielestäni tämän ajan turhauttavin piirre. Nostalgia ja maailman meemiytyminen yhdeksi geneeriseksi loopiksi, joka syöttää itselleen koko ajan aivan samoja asioita, ja kysyy viikon päästä muistatko viime viikon kuumimman jutun. Uusi, kokeileva ja erikoinen ovat kirosanoja, koska ne järkyttävät tätä looppia, rikkovat sen jollakin erilaisella, eikä ihminen tiedä välttämättä, miten suhtautua tähän erilaiseen, koska ei ole nähnyt miten hänen lajitoverinsa suhtautuvat siihen nimenomaiseen asiaan. Kaiken voi tiivistää meemiksi ja väittää sitä satiiriksi, mutta ei se nyt ihan niinkään mene. Olen jo nyt kyllästynyt kaikkiin Trump-meemeihin, koska se tuntuu olevan lähinnä huonoa häviämistä. Eihän hän ole osoittanut mitään kauhean kestäviä ja hyviä päätöksiä ajavansa, mutta tuo jatkuva meemimyllyttäminen kyllä tuntuu lähinnä osoittavan, että amerikkalaiset voisivat tehdä maailmalle palveluksen ja poistaa kaikenlaiset väittelyklubit koulutusohjelmistaan. Nyt kuitenkin eksyn aiheesta, vaikkakaan en edes kovin kauas. Outous vaatii rohkeutta, mutta se vaatii myös ihmisiä, jotka ymmärtävät outoutta. Muuten se kääntyy vain eristykseksi, joka taas voi repiä yksilön rikki melko tehokkaasti. Siitä syystä tämänkin blogin raadollinenkin avoimuus on niin olennaisessa osassa. Jotta rohkaisen jokaista olemaan juuri niin helvetin outo, kuin hän nyt vain sattuu olemaan. Koska kenenkään ei pitäisi joutua olemaan outo yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti