Jyväskylän Usko-keikka oli helvetin hyvä, sen jälkeen oli juuri niin tyhjää pöntössä kuin kuuluukin olla, itselle ainakin lunastusta alusta loppuun. Tuollaisia juttuja on kyllä helvetin mukava tehdä, saa pysyä itsekin vähän varpaillaan oikeestaan koko ajan, mutta kun vaihto tulee, saa sitä juttua jauhaa niin paljon, että kerkeää hukata itsensä. Siitä musiikissa on minulle kyse. Just Abandoned Myself, kun Boris sen 18-minuuttiseen biisiinsäkin osuvasti kiteyttää. Jossain välissä kai nauhoitetaankin ainakin nuo pari biisiä mitä Jyväskylässä soitettiin. Tai ainakin siitä oli puhetta, itse olen avoin kaikille ehdotuksille.
Tänään pällisteltiin kuvakerrontakurssilla Kubrickin Barry Lydon, joka oli todella puuduttava 3-tuntinen, lähinnä ehkä siksi etten nauti epookkielokuvista kauheasti muutenkaan, saatika juuri tuohon nimenomaiseen aikakauteen sijoittuvista elokuvista. Niiden keskeinen sisältö tuntuu aina olevan sitä, että katsellaan tuntitolkulla kuinka yläluokkaiset britit narskuttelevat hampaitaan passiivis-aggressiivisissa sosiaalisissa tilanteissa ja koittavat päästä hässimään serkkujaan. Toki, kun kyseessä on Kubrick, sekaan mahtuu pari surrealistisella tavalla stilliksi tehtyä elävää maalausta, jotka toivat sopivan hämmentävää surrealistista otetta muuten täysin yhtenäiseen ajankuvaan, mutta se oli lopultakin melko vähäistä. Toki myös ilman studiovaloa kuvailu toi tietyissä kohdin värejä melko elävällä ja kauniilla tavalla esiin, mutta siitäkin huolimatta tuo oli kyllä melko raskas kokemus. En ollut luokaltani ainut. Valitus yltyi välillä sellaisiin mittoihin, että leikittelin ajatuksella siitä, että istuttaisiin yhdessä läpi Beckettin Huomenna Hän Tulee jonain yhdellä kameralla kuvattuna teatterivetona.
Luin myös Beckett Remembering, Remembering Beckett-kirjan loppuun. Aluksi jännitin sitä, että kuva tuosta ihmisestä kokisi jonkunlaisen kolauksen, mutta inhimmillisyys syvensi käsitystä oikeastaan enemmän ja enemmän. Eihän se tietysti yllätys ole, mutta ihmisten kohdalla saa niin kovin usein pettyä. Beckettin kohdalla ei, koska koko hänen taiteensa rakentuu epäonnistumiselle, pettymykselle ja antikliimaksille. Se on aina ollut itsestäni äärimmäisen kiehtovaa, koska sitä elämä nyt vain niin monelta osin on. Pettymystä ja epäonnistumista, mutta sen ei tarvitse olla synonyymi katkeroitumiselle. Olen nähnyt monia itsestäni nuorempiakin, jotka ovat olleet katkeria jo kauan. Yritän aina jotenkin herätellä heitä siihen, miten hyvin heidän elämässään asiat vielä kuitenkin ovat.
Monet ovat katkeroituneet siitä, ettei vaikka soittohommat tunnu liikkuvan tai kantavan oikein minnekään, tai mikä vielä yleisempää, kun eivät saa siitä julkisuutta tai rahaa. Siinä keskeinen dilemma, joka heiltä jää huomaamatta, on se etteivät he ole oikeastaan koskaan antaneetkaan sille mitään. Omat kulut pitäisi saada joka keikasta takaisin ja mielellään vielä kaikkien muidenkin kulut ja joka keikalla pitäisi olla 100 ihmistä katsomassa, tai ei maksa vaivaa lähteä mihinkään. Jos varot laittamasta itseäsi likoon oikein millään tavalla, on aika hölmöä valittaa kun siitä ei saa mitään takaisin. Ja lisäksi se antaa koko ajan takaisin! Soittaminen itsessään on ainoa oikea syy soittaa. Halu ja tahto soittaa, se itsensä kadottaminen ja äärimmäinen lunastus on jo itsessään riittävästi. Minulle ei tarvitse maksaa senttiäkään, jos saan saavuttaa sen tilan. Jos se ei vain tule, on aivan sama miten paljon minulle työnnettäisiin rahaa taskuun, se ei silti hävittäisi vitutustani oikein mihinkään suuntaan. Soittaminen on itsessään minulle äärimmäinen palkinto. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän yhdentekeviä asioita. Toki jotkut näkevät asian aivan erilailla, ihan vapaasti. Antaa mennä vaan, ei se minulta ole pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti