Tässä on parit kirjoitusharjoitukset, eli sama tarina kerrottuna eri tavoin. Eeppinen ei suinkaan tarkoita sitä, mitä se pennuille tarkoittaa internetissä, vaan kerronnanmuotoa, jossa kertojan ääni on selkeämpi ja subjektiivisempi.
NARRATIIVINEN
Martti oli aivan varma siitä, että hänen
puutarhatonttunsa olivat eläviä. Hän oli jo vuosia selittänyt vaimolleen, miten
nuo muoviset veijarit vaihtoivat öisin paikkaa, miten tuolla yhdellä oli ihan
varmasti ollut eilen lapio, ja tänään sillä oli hakku, aivan varmasti! Puutarhatontut hukkasivat hänen kuokkansa ja tekivät kiusaa hänen koiralleen, joka pihalla haukkui yöt läpeensä. Vaimo myönnytteli vain tyynnyttelevästi aina, mutta punastui pahemman kerran mikäli hänen miehensä alkoi selittää tätä jollekulle naapurille. Hän yritti hyssytellä miehensä hiljaiseksi, mutta tämä oli niin vakuuttunut, että hänen kätensä alkoivat täristä raivosta vaimon tyynnyttelyn edessä! Mitä tuokaan akka muka ymmärsi, ei sitten mitään!
varmasti ollut eilen lapio, ja tänään sillä oli hakku, aivan varmasti! Puutarhatontut hukkasivat hänen kuokkansa ja tekivät kiusaa hänen koiralleen, joka pihalla haukkui yöt läpeensä. Vaimo myönnytteli vain tyynnyttelevästi aina, mutta punastui pahemman kerran mikäli hänen miehensä alkoi selittää tätä jollekulle naapurille. Hän yritti hyssytellä miehensä hiljaiseksi, mutta tämä oli niin vakuuttunut, että hänen kätensä alkoivat täristä raivosta vaimon tyynnyttelyn edessä! Mitä tuokaan akka muka ymmärsi, ei sitten mitään!
Eihän hän ollut kauhean
tarkkaavainen, Martti oli varma, että voisi hävitä kokonaan ja kuluisi vuosia
ennen kuin vaimo huomaisi hänen olevan edes poissa. Hänen puutarhatonttunsa
olivat eläviä ja sillä sipuli! Eräänä yönä hän vihdoin sai päähänsä, että hän
väijyisi puutarhatonttujaan ja aikoisi kuvata niiden touhut videonauhalle. Hän
kaivoi vintiltä vanhan kameran ja asetti sinne nauhan. Hän teki iltatoimensa
kuten tavallista, oli muka menossa nukkumaan. Vaimon nukahdettua hän kuitenkin
hiippaili yöpaitasillaan ja pitkissä kalsareissaan kameransa kanssa puutarhaan.
Ja siellä ne olivat! Nuo puolen metrin paskiaiset, hakut ja lapiot heiluen
mylläämässä hänen puutarhaansa! Pari niistä hätyytti hänen koiraansa, joka
tosiaankin räksytti pienille tontuille. Kaiken aikaa hän oli tiennyt olevansa
oikeassa! Hän kuvasi tonttuja salaa pensaasta 15 minuuttia.
Sitten jotain hirveää
tapahtui. Nauha loppui ja kamera päästi naksahduksen nappuloiden hypätessä
mekaanisella voimalla ylös. Kaikki tontut säpsähtivät ja kääntyivät katsomaan
häntä. Hän yritti olla liikkumatta, mutta puutarhatontut olivat huomanneet
Martin touhut, eivätkä he voineet antaa tämän mennä ulos maailmaan
levittelemään todistusaineistoaan. Nopeasti tontut piirittivät hänet, yksi veti
häntä lapiollaan päin näköä. Kohta hän seisoi itse nyyhkyttäen omassa
puutarhassan, pieni lapio kädessään kaivamassa kuoppaa, omaa hautaansa. Yksi
puutarhatonttu vahti häntä muovisella lyhdyllään, toinen uhkasi hakulla, mikäli
hän yrittäisi pakoon tai huutaisi apua. Kaivaminen oli raskasta ja uuvuttavaa,
ja aamu alkoi viimein jo sarastaa, kun vuolaasti itkevä Martti kömpi matalaan
kuoppaansa. Hän itki ja tuijotti yllään valkenevaa taivasta tonttujen
lapioidessa multaa hänen päällensä.
Aamulla Martista ei näkynyt
jälkeäkään, puutarhatontut olivat paikoillaan, vaikkakin hieman edellispäivää
likaisempina, mutta eihän Martin vaimo sitä huomannut. Eihän hän edes huomannut
miehensä olevan poissa.
EEPPINEN
Minä tiesin jonkin olevan vialla, vaikkei kukaan minua
uskonutkaan. Huomasin sen ensikerran hävitellessäni tavaroita pihavajasta, mikä
oli merkillistä, kun en lähes koskaan käynyt pihavajassa. Sitten panin merkille
puutarhatonttujen vaihtaneen paikkaa, ei paljon, mutta hieman kuitenkin. Siinä
oli jotain epäilyttävää. Kun lopulta koiramme alkoi haukkua yöt läpeensä vailla
mitään selitystä ja tavaroita tuntui häviävän yhä enemmän, aloin olla
vakuuttunut siitä, että näillä puutarhatontuilla oli asioiden kanssa jokin
yhteys!
Vaimoni
ei tietenkään uskonut, hän ei ollut niin kovin tarkkaavainen. Häntä hävetti
kuulla minun puhuvan asiasta naapureille tai tuttaville, kyllä minä sen tiesin,
mutta hän ei ollutkaan yhtä tarkkaavainen kuin minä. Tiuskaisin hänelle kerran,
ettei hän varmaan huomaisi mitään vaikka minä katoaisin kokonaan, ja voit
arvata, arvon lukija tai kuulija, kumpi nyt satutkaan olemaan, että siitä sitä
vasta riita saatiin aikaiseksi!
Päätin
kuitenkin todistavani kaikille, että puhun totta! Muistin vintillä olevan
vanhan videokameran, joka löytyikin pahvilaatikosta perhevalokuvien vierestä.
Löysin siihen vielä sopivan kasetinkin, ja illan tullen olin valmis nappaamaan
ne pikku paskiaiset! Menimme nukkumaan aivan normaalisti illan tullen, mutta
vaimoni nukahdettua hiivin ulos ja asetuin läheiseen puskaan, valmiina kamerani
kanssa.
En
voinut uskoa näkemääni! Siellä nuo pienet posliiniset tontut puuhastelivat
omiaan, tonkivat pihaa ja pelottelivat minun koiraani! Kuvasin kameralla sitä
piilopaikastani hyvän aikaa, noin viisitoista minuuttia puuttumatta peliin millään
tavalla. Sydämeni jyskytti, käteni tärisivät, mutta jatkoin yhä, kunnes
tapahtui jotain hirveää. Kamerastani loppui nauha ja mekaanisen naksahduksen
säestämänä laite alkoi kelata sitä alkuun. Tontut havahtuivat ja huomasivat
minut, ne nappasivat minut kiinni ja raahasivat minut keskelle puutarhaa.
Sanaakaan sanomatta ne uhkasivat minua lapioilla ja hakuilla ja kuka nyt sattui
mitäkin pitämään kädessään, ne piirittivät minut ja antoivat minullekin pienen
lapion. Yksi piteli soihtua ja toinen osoitti kaivamaan kuoppaa. Yritin
kieltäytyä, mutta toinen pisti minua muovihakullaan ikävästi nilkkaan ja
se....sattui!
Kaivoin
pienellä lapiolla itseni kokoisen kuopan, jonne asetuin tonttujen sanattomasta
käskystä makaamaan. Kun ne alkoivat lapioida multaa päälleni kykenin vielä
erottamaan kyynelteni läpi taivaalle hiljalleen leviävän aamun ensi
sarastuksen..
TAKAUMA
Pieni, muovinen soihtu häikäisee silmiäni ärsyttävästi.
Tunnen piston nilkassani pienen puutarhatontun tökätessä minua hakullaan
jalkaan. Ärähdän, tartun minulle ojennettuun pieneen lapioon ja alan kaivaa.
Minkä sopan olenkaan itselleni keittänyt!
Kaikki
alkoi viikko takaperin. Korkeintaan kaksi. Aloin huomata vajassa käydessäni,
kuinka työkalut hävisivät, vaihtoivat paikkaa selittämättömällä tavalla, miten
paikat olivat sekaisin. Viimeinen pisara oli se, kun koira alkoi haukkua yöt
läpeensä. Yhtäkkiä palaset loksahtivat paikalleen. Huomasin tonttujen vaihtavan
paikkaa joka yö! Vaimoni ei tietysti uskonut minua, häpesi kun yritin puhua
siitä, yritin saada tuttavat huomaamaan sitä, mutta kukaan ei uskonut minua.
Kaikki pitivät hulluna. Eivät pitäisi, jos näkisivät minut nyt, lapioimassa
tässä multaa, jo puolimetristä kuoppaa, puutarhatonttujen ympäröimänä,
pimeässä, ainoastaan yhden muovilyhdyn valaisemana, hiljaisten tonttujen
vaateliaiden silmien alla. Kaivaminen käy pikkulapiolla äkkiä raskaaksi.
Kun
kukaan ei uskonut, sain pari päivää sitten nerokkaan ajatuksen. Minä
todistaisin sen kaikille, minä kuvaisin tonttuja ja ne jäisivät kiinni itse teossa,
sitten kaikki uskoisivat! Löysin vanhan videokameran ja filmiä vintiltä, päätin
kuvata niitä öisissä puuhissaan. En vain arvannut, että minä onnistuisin, minä
todellakin onnistuisin! Illalla menimme nukkumaan, kuin minä tahansa iltana,
mutta kun vaimoni nukahti minä hiivin ulos, hiivin läheiseen puskaan ja aloin
kuvata. Ja todentotta, tontut kaivoivat, tonkivat maata, levittelivät minun
työkaluni pitkin pihaa ja kiusasivat koiraa! Ja minä sain sen kaiken nauhalle,
filmi ruksutti, minusta tulisi vielä kuuluisa!
Mutta
äkisti kamera pitikin kovan naksahduksen, niin kovan, että tontutkin sen
kuulivat. Kamera alkoi kelata filmiä äänekkäästi alkuun, tontut piirittivät
minut, rikkoivat kameran ja uhkailivat ja tökkivät minua hakuillaan ja
lapioillaan, nuo pienet muoviset hymyt kasvoillaan ne saartoivat minut.
Ja
tässä sitä ollaan. Metrin syvyisessä kuopassa. Aamu alkaa jo sarastaa
kaukaisuudessa. Puutarhatontut lapioivat jo multaa päälleni, ei kulu enää kauaa
kunnes he peittävät kasvoni ja tukehdun tänne homeiseen maahan. Haistan sen jo,
edessä odottavan kuolemani. Eikä kukaan saa tietää mitä minä näin... Ja
vaimoni.... hän ei varmaan edes huomaa minun olevan poissa...
NÄKÖKULMA/SIMULTAANI
Koira
Minä yritin varoittaa isäntää, yritin varoittaa häntä
parhaani mukaan, joka yö koitin haukkua hänet paikalle, koitin kertoa
isännälle, että täällä ne puutarhatontut taas metelöivät ja tekevät tuhojaan,
mutta kukaan ei kuunnellut minua, ei kuunnellut, ei lainkaan, käskivät olla
hiljaa.
Lopulta
isäntä ymmärsi, tuolla hän nytkin kuvaa puskassa, toivottavasti hän saa nämä
tuholaiset kiinni ja hävittää ne heti aamun koittaessa, nämä saastaiset tontut,
pienet muovipöntöt, totta puhuen ne pelottavat minua paljon!
Mutta
mitä nyt, ei, ne saivat isännän kiinni, ne työntävät isännän keskelle pihaa, ei
isäntä, älä tottele niitä! Yritän herättää emännän! Huudan niin, että koko
naapurusto kuulee! ISÄNTÄ! EI! NYT HÄN KÄY MAKAAMAAN KUOPPAAN! ISÄNTÄ!
EEEEIIIIII!
Tonttujen kuningas
Typerä ihminen, luuli pääsevänsä meiltä pakoon! Kukaan ei
pääse meiltä pakoon, me olemme Ikeaikainen paha, muovinen tuhon aalto joka
pyyhkäisee orgaanisen saastan tältä pallolta, meitä ei pysäytä mikään, ja kun
saamme tämän pihan ja talon hallintaamme, siirrymme seuraavaan, ja kun kaikki
pihat ovat meidän, eikä ihmiset enää asettele meitä minne tahtovat, me voimme
tyytyväisinä penkoa päivät pitkät pihoja, kukaan ei pysty pysäyttämään meitä
enää koskaan! Maailma on muovin maailma, me valtaamme tehtaat ja teemme lisää
tonttuja, kunnes kaikki pihat ovat niitä pullollaan! Ylistetty olkoon muovi!
Martin vaimo Liisa
Koira haukkuu pihalla, mitä nyt taas? Jaa. Siellä se
Martti makaa pihalla, tontut ympärillään. Tätä minä koko ajan pelkäsin. Minä yritin pitää hänet hiljaisena. Yritin
hyssytellä ja sanoa, että ei siellä mitään tapahdu, anna nyt olla vaan! Mutta
hän ei uskonut, hölmö ukko. Hänen piti mennä urkkimaan ja kurkistelemaan,
tonkimaan..
Jotkut
kuopat pitäisi vain jättää tonkimatta. Voi olla, että kun riittävästi kaivelee,
joutuu vielä itse sinne makaamaan..
TAJUNNANVIRTA
Olen varma siitä, niin, varma, tontut metelöivät, yötä
myöten, kolistelevat, metelöivät, siirtelevät tavaroita, sotkevat, kiusaavat
koiraa, kulkevat paikasta toiseen, vaihtavat paikkaa, kolistelevat lisää,
hukkaavat tavaroita, hukkaavat ja sotkevat, puutarhatontut, muoviset tontut,
puolimetriset paskapäät, yöt ympäriinsä kolinaa, haukkua, kolinaa ja haukkua,
haukkua, koira koittaa herättää ja varoittaa, ei usko, kukaan ei usko, ei minua
eikä koiraa, ei minua varsinkaan, ei vaikka esittäisin todisteita, ei vaikka
näyttäisin, kohta uskovat, pakko uskoa, menee perille kun näytän, niin, näytän
videon, minä kuvaan ne nauhalle, löysin kameran, huijasin vaimoa, en nuku en
vaikka käskettäisiin, vaimo nukkuu, minä en, minä menen pihaan, kuljen läpi
pihan, asetun puskaan, puskassa on marjat jo tähän aikaan vuodesta, melko
harvinaista, muttei ennenkuulumatonta kumminkaan, olihan ne joskus viisitoista
vuotta sittenkin, minä muistan, se oli lämmin kesä, sopivasti sadetta, marjat
kypsyivät ajoissa, tuolla tontut menevät, siellä ne mekastavat, koira haukkuu,
kamera käy, nyt minä sain ne kiinni, siellä ovat, kiinni jäivät, helvetti,
nauha loppui, mitä nyt, tontut huomasivat sieltä ne tulevat, olen piiritetty,
nyt ne jo tökkivät, miksi ne minulle lapiota ojentavat, kaivaminen sattuu
käsiin, olenhan minä ennenkin monttuja
kaivanut, silloin ennen joskus kun ojia tehtiin, muttei enää vuosiin ole
tarvinnut ja näin pienen lapionkin antoivat, raskaaksi käy, kädet väsyvät,
sattuu, en tiedä mitä aikovat, nyt makuulleen laittavat, olin oikeassa eikä
ketään kiinnosta, kukaan ei saa tietää, vaimokaan ei koskaan kuuntele, ei
varmaan nytkään uskoisi, ei usko vaikkei minua enää näekään, multaa menee
suuhun, yskittää, pelottaa, ei, ahdistaa, en pääse ylös, en voi liikkua, ei,
EI!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti